tiistai 24. huhtikuuta 2018

Kuntoilukuulumisia ja parhaat salikaverit

Vaikka yleensä en aihepiiristä kohkaa, niin kuntoilu on tärkeä osa elämääni ja myös identiteettiäni. Jos liikkuminen jostain syystä pitäisi jättää pois, kokisin todennäköisesti syvää surua ja ehkä koko minäkuva joutuisi jonkinlaiseen myllerrykseen.
  
Elämässäni on ollut kausia, jolloin olen ollut totaalinen sohvaperuna. Ja toisaalta joskus nuorempana on ollut myös kausia, jolloin olen hetkellisessä mielenhäiriössä ollut tähtäämässä ties minne fitness-tasolle - kunnes olen muistanut, etten todellakaan halua esitellä itseäni julkisesti tai sekaantua hullun tiukkoihin dieetteihin. Suurimman osan elämästäni olen kuitenkin liikkunut jollain kohtuullisella tasolla.

Nykyään kuntoilu on tärkeä osa arkea, ilman sen kummempia filosofioita tai päämääriä. Käyn kuntosalilla pääsääntöisesti pari kertaa viikossa, reippaita kävelylenkkejä teen pari-kolme ja n. kerran viikossa pyrin tekemään kotona kehonpaino- ja kahvakuulatreeniä. Painotukset saattavat hieman vaihdella vuodenajan mukaan. Talvella hiihtelin ja kesäaikaan yritän pyöräillä työmatkoja silloin, kun se aikatauluihin passaa. Toisinaan iskee jumppakärpänen ja silloin käyn esim. bodypumpissa. Tanssillisissa jumpissa olen onneton sählä, mutta joskus olen niissäkin käynyt, koska tanssi on niin kivaa. Ei sen niin väliä, vaikka liikkeet menisikin vähän miten sattuu.


Liikkuminen on osa-alue, jolla koen olevani hyvä, fyysisistä rajoituksistani huolimatta. Nuorempana olin hyvä pikamatkoilla ja joskus olen jossitellut, että millaisia tuloksia olisin saanut, jos joku olisi minua oikeasti valmentanutkin tai jos en olisi sairastunut nivelreumaan. Nykyään en voi juurikaan juosta tai tehdä muutakaan kovin iskuttavaa treeniä, kiitos juurikin nivelkremppojen. Onneksi kuntoilulajien kirjo on sen verran laaja, että omansa pariin löytää, kun vaan haluaa.
 
Liikkumisesta saan hurjasti hyvää oloa, onnistumisen kokemuksia ja energiaa. Etenkin salilla käydessä jo treenin aikana tulee mahtavan energinen fiilis, vaikka treeni olisi raskaskin. Itse asiassa mielihyvän kokeminen onkin vahvasti yhteydessä treenin kestoon ja rasittavuuteen, sillä elimistö alkaa tuottaa endorfiineja, kun sykkeet ovat riittävän koholla riittävän pitkään. Hyvä olo kantaa myös kuntoilun jälkeen - mitä raskaampi treeni, sitä voimakkaampi ja pitkäkestoisempi hyvä fiilis. 



Ulkonäön ja vaatteiden suhteen en erikseen laittaudu kuntoilemaan lähtiessä. Lenkille mennessä vedän päälle vanhat lenksavaatteet, joista löytyy kaikenlaista huomautettavaa, kuten repsottavia saumoja eikä käyttömukavuuskaan ei ole huippuluokkaa. Salilla käydessä olen kuitenkin alkanut kiinnittää enemmän huomiota vaatteisiin. Kivoja salivaatteita on mukavampi katsella peilistä, johon melkeinpä väkisin joutuu katsomaan liikkeitä tehdessä. Oikeanlaiset vaatteet ovat myös huomaamattomat eivätkä hankaa tai häiritse muullakaan lailla.

Yleensä ostan sporttivaatteet H&M:stä, jossa suosikkejani ovat 10-15 euron topit. Lidlistä olen löytänyt muutamat tosi mieluisat treenihousut, kuten kuvassa olevat kukkakuosiset pöksyt. Aiemmin käytin paljon Davidin vaatteita, joissa oli erinomainen hinta-laatusuhde. Nykyään en enää ole ko. merkkiin törmännyt. Usein menen vaatteissa edullinen hinta edellä, toisena tulee toki kiva ulkonäkö.
  
Ihan ehdoton juttu salilla käydessä ovat langattomat kuulokkeet. Itse suosin korvanappeja, jotka eivät ole tiellä ja pysyvät paikoillaan kaikissa liikkeissä. Hyvä ja energinen musiikki auttaa tsemppaamaan ja antaa hyvää fiilistä. Salin telkkarista satunnaisesti pauhaavat Suomi-filmit tai tylsät radiokanavat kun eivät ole ihan omiaan siihen, että jaksaisi vääntää varsinkaan isommilla painoilla... :D

Vaikka minulla ei kuntoilullisesti olekaan varsinaisia tavoitteita, niin treenaan kuitenkin väljän suunnitelmallisesti. Salitreenini on jaettu kahteen eri tyyppiseen harjoitukseen (pääjakona vetävät ja työntävät lihasryhmät) ja vaihtelen liikkeitä vähän fiiliksen ja tilanteen mukaan. Pääsääntöisesti painotan keskipitkiä ja tiukkoja sarjoja, mutta toisinaan vedän voimapainotteisemman treenin normaalia isommilla painoilla ja lyhyillä sarjoilla. Vähintään parin kuukauden välein pidän löysän viikon, jotta kroppa saa huilia paremmin.
 
Ennen kuin postauksesta paisuu romaanin mittainen, taidan vetäistä lenkkikamat päälle, kuulokkeet korville ja lähden tuulettamaan korvienväliä reippaalle kävelylenkille.
 
Tiedän, että kaikki eivät innostu kuntoiluaiheesta, mutta mitä juuri sinä tykkäsit? Haluatko joskus lukea lisää aiheesta? Voisin innostua joskus näpyttelemään lisääkin : ) 

torstai 19. huhtikuuta 2018

Yhtenä iltana

Tänään huumaannuin kevätauringosta. Siitäkin huolimatta, että se samainen aurinko (tai mikä lie) aiheutti megalomaanisen väsymyskohtauksen. Pakkasin itseni ja 8-veen pokemonittajan autoon ja hurautin iltasella Hatanpäälle arboretumiin.
 
Minä metsästin kuvia, kuopus pokemoneja. Viimeksi mainittuja taisi löytyä enemmän. Talven mittaan meillä ei pelattu Pokemon Go:ta lainkaan, mutta nyt taas kuopus innostui. Hänelle ladattiin sovellus omalle puhelimelle ja jo parissa päivässä hän on päässyt tasolle 8. Itse pelaan vain hyvin satunnaisesti - mieluiten keskityn ulkona kameralla räpsimiseen. Meille kummallekin Hatanpää on mieluinen paikka ja sinne suunnataan varmasti uudelleen lähiaikoina.




Kevään huomaa paitsi luonnosta, myös ihmisten olemuksesta. Tuntuu kuin kaikilla olisi ryhti suorempi, ilme valoisampi ja tuntemattomille saatetaan jopa heittää satunnainen kommentti. Itselläkin alkaa ehkä pahin kevätväsymys voittaa ja kenties kohta alkaa kevätinnostus pulppuilla pinnan alla.

Ensi viikolla aion kaivaa fillarin esiin ja pyöräillä töihin ainakin yhtenä päivänä. Nyt nukkumaan, sillä keväisen raaka ulkoilma tuntuu vaikuttavan kuin vahva unilääke. Öitä!






sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Kasi vee, äitiyspaineet ja oman vanhemmuustyylin jäljillä

Tänään meillä juhlistettiin 8-vuotiasta kuopusta oman porukan kesken. Sankari ilmoitti jo etukäteen, että ei vastaanottoa, joten sen mukaan mentiin. Itse asiassa huokaisin helpotuksesta, sillä niin kivoja kuin vieraat ovatkin, niin tuleehan kyläänkutsumisen myötä aina vähän paineitakn. 


Taas kerran tulin ajatelleeksi, että kyllä tällä hetkellä on vaan niin paljon mukavampaa, kun pojat ovat jo isompia. Ei ole enää sellaista hoivaamista ja jatkuvan läsnäolon tarvetta kuin pienempänä. Pikkutyypit osaavat monessa asiassa olla jo omatoimisia (tosin vasta tuhannen käskyn jälkeen).

Nautin äitiydestä enemmän kuin aiemmin. Osaan myös ottaa rennommin, viitata kintaalla monille ylimääräisille paineille ja olen koko ajan löytämässä enemmän itseni näköistä tapaa olla äiti.

Mutta kyllä vuosiin on mahtunut kaikenlaisia lillukanvarsiin kompastelujakin. Vanhemmuuteen ja varsinkin äitiyteen ladataan mielestäni hurjan paljon vaatimuksia ja paineita. Fiksut osaavat blokata ulkoapäin tulevat paineet suoralta kädeltä, mutta minä olen joutunut hakkaamaan päätä seinään ja opettelemaan rajanvedon kantapään kautta.

Tekisikin mieli sanoa, että käsi ylös, jos et äitinä ole kertaakaan potenut huonommuutta, verrannut omaa äitiyttäsi muiden idylleihin tai potenut huonoa omaatuntoa vanhemmuudessa.


Odotus- ja vauvavaiheessa paineita oli mielestäni eniten. Ei saa syödä sitä eikä tätä. Pitää ottaa rennosti, mutta pitää liikkua, mutta ei missään nimessä liikaa. Pitää olla kotona, mutta ei saa jumittua kotiin. Pitää olla sosiaalinen, mutta pitää rauhoittua kodin äärelle. Pitää huolehtia itsestään, mutta toisaalta unohtaa itsensä, sillä vauva on tärkein. Pitää täysimettää, pitää tehdä mieluiten soseet itse, pitää sitä tätä tuota ja ties mitä.

Vuosien saatossa pikku hiljaa on monta pitämistä karissut pois. Jos nyt saisin elää uudestaan vauvavuodet, olisin varmaan neuvolantätien painajainen, kun olisin ihan että pitäkää kasvukäyränne ja täysimetyksenne ja keskivertokäppyränne.

Minna Helle: "Äitiysfilosofiaani kuuluu: Älä ole jonkun muun tulkinta hyvästä äidistä.

(Sitaatti Minna Helteen haastattelusta, HS 12.4.)

Ihannetilanteessa olen mielestäni kiva ja hyvä äiti. Jaksan kuunnella höpötykset, kysymykset ja pieruvitsit - ja kyllä, jopa nauran niille :D  Jaksan silittää, rapsuttaa, halia ja kölliä. Huonoina hetkinä en yhtään jaksa kuunnella ja olen äreä menninkäinen. Pahimpina hetkinä olen muinaisaikojen luolahirviö ja päästelen suustani vähän mitä sattuu. Pyydän kuitenkin anteeksi ja tiedän, että kaikesta huolimatta lapset saavat minulta enemmän hyviä kuin huonoja puoliani.

En ole kovin pullantuoksuinen ja pistän välillä mutkat suoriksi. Vaikka joskus haikailin edes yhtä tyttöä, niin olen kuitenkin iloinen, että olen nimenomaan poikien äiti. Miesvaltaisessa perheessä olen oppinut, että jokaisesta pikku erimielisyydestä ei tarvitse jankata väsymiseen asti, vaan räjähdyksen jälkeen voi jatkaa taas normaalisti eteenpäin. Hiustenhalkomisia ja syväanalyysejä ei tarvita ja se on kaikille ihan fine.

Saatan toisinaan lähteä futailemaan poikien kanssa, painin ja opetan miten lyödään oikeaoppinen suora ja koukku. Poikien kanssa saan olla itsekin välillä poikatyttö, fyysinen ja joskus jopa vähän raju.

Minna Helteen äitiysfilosofia osui viikolla silmiini ja se oli mielestäni erinomainen. Ei kannata olla jonkun muun tulkinta hyvästä äidistä. On parempi löytää oman tapansa, vaikkei se aina olisikaan juuri jonkin keskivertokäyrän tai naistenlehti-ihanteen mukainen.
 
Onko teillä muilla (ollut) paineita äitiydessä ja millainen on teidän tulkintanne hyvästä äidistä?

© Oman katon alla
Maira Gall