torstai 4. heinäkuuta 2019

Viime aikoina

Voisin kummastella edellisen postauksen otsikon sanoin, että missä välissä aika on taas hurahtanut eteenpäin melkein kolme viikkoa? Aika kuluu välillä tuskastuttavan hitaasti ja välillä se taas karkaa käsistä.


Tässä sitä kuitenkin ollaan. Viime aikoina olen ainakin:

- Kävellyt, kävellyt ja kävellyt. Yksin ja ystävän kanssa, sateessa ja auringonpaisteessa. Metsissä, rannoilla ja kaupungilla. Koska ensinnäkin käveleminen on mukavaa ja toisekseen se kuulemma auttaa asioihin. Luultavasti saan kävellä vielä hyvin paljon...

- Yrittänyt laskeutua rentoon lomamoodiin ja huomannut, että se on pirun vaikeaa. Mieli ei osaa päästää irti huolista ja ahdistuksista. Evoluutio voisi kehittää ihmiselle off-nappulan, josta saisi käännettyä edes osan ajatuksista pois päältä.

- Vuoronperään murehtinut ja hokenut, että kyllä kaikki kuitenkin järjestyy. Hyvän hetken osuessa kohdalle päätin saman tien ottaa voimakuvan. Muistuttakoon se siitä, että pystyn kyllä.




- Antanut ja saanut tukea. Vaikka kukaan ei oikeasti voi ottaa toisen taakkoja omille harteilleen, niin läsnäolo ja rinnalla kulkeminen on hurjan tärkeä asia. Olen myös ärsyyntynyt niihin, joille pieni ystävällinen sana on selkeästi ollut liikaa. Joudun ehkä harkitsemaan omankin empatiani riittävyyttä jatkossa.

- Syönyt ja perannut litroittain mansikoita. Olin myös kätevä emäntä ja pyöräytin mansikkakakun kaupan valmiista pohjasta, koska se nyt vaan on niin helppoa.

- Ihmetellyt, että missä välissä meidän lapsista on tullut niin pitkiä, että esikoinen ulottuu minua jo otsaan ja meillä on samankokoinen jalka. Uhkasin, että kohta alan lainailla sen kivoja lenkkareita, mikä ei kuulemma käy päinsä. Voitan sen silti vielä juoksussa, joten pitäköön varansa ;)


- Todennut, että perheen ainoana naisena pääsen monessa asiassa helpolla. Ehkä seura tekee kaltaisekseen, mutta toisinaan huomaan itsekin olevani vähän putkiaivo. Mitä sitä suotta tekemään simppeleistä asioista mutkikkaita. Toki varaan silti oikeuden saada aikaiseksi umpisolmu vaikka tulitikusta - ainakin pms-hepuleissa.

- Hormonihepuleista puheen ollen sain yhtenä päivänä megalomaanisen kohtauksen. Sulatin pakastimen, pesin huushollin lattiat sekä yhden maton, pakastin uusia mansikoita, pelasin puolitoista tuntia futista kuopuksen ja miehen kanssa, sekä leivoin pizzan. Sen jälkeen en sitten olekaan jaksanut juuri muuta kuin kaivautua sohvan uumeniin. Mutta kätevää kun edes kerran kuussa saa raivoisan marttahepulin ja hommia tulee tehdyksi tuosta vaan.


- Varannut hotelliyön sekä itselleni että koko perheelle. On ihanaa, kun kalenterissa on jotain hauskaa odottamassa.

- Tehnyt miehen kanssa metsäretken fillarilla ja kävellen. Mikään ei voita eväitä ja termoskahveja luonnon helmassa.

- Kokannut jo ainakin viisi kertaa (melkein) samaa kanasalaattia ja voittanut sillä vuoden kokkaava äiti -palkinnon lasten silmissä. Reseptiä ei ole, koska se syntyy periaatteella "sinne päin". Mutta sisältö on suurin piirtein: maustamattomia kanasuikaleita sekä mausteita oman maun mukaan, pastaa, kermaviili+dippikastike, herne-maissi-paprikaa, tomaattia, kurkkua, omenaa, jääsalaattia, (omena).


Mitä sinne kuuluu? Joko on lomamoodi päällä vai vielä edessä (vai takana)?

tiistai 18. kesäkuuta 2019

Missä välissä?

Nuorempana sitä ajatteli jotenkin niin, että näillä main elämä olisi melkoisen seesteistä. Sitä kävisi töissä, joisi iltapäivisin töiden jälkeen kupposen teetä (vaikken  edes erityisesti pidä teestä) sekä rupattelisi miehen kanssa sivistyneesti päivän kuulumisista ja meneillään olevista kirjoista. 

Kaksi kertaa viikossa sitä kävisi jumpassa, tapaisi ystävättäriä säännöllisesti kahvittelun merkeissä ja tekisi vähän hyväntekeväisyyttä. Kaiken kaikkiaan sitä olisi tosi zen, aikuinen ja elelisi siistissä ja järjestelmällisessä elämässään tyytyväisenä. Välillä ehkä vähän kotoisasti riitelisi lattialla lojuvista sukista, jotka tietenkin pienen naputuksen jälkeen löytäisivät vastedes tiensä pyykkikoriin. Siistissä kodissa olisi kaapit ojennuksessa, paperit mapeissa, ikkunat puhtoiset ja raidattomat sekä pankkisaldot hyvällä mallilla. 


Mutta kun näille kilometreille on päässyt, huomaakin ihmettelevänsä, että missä ihmeen välissä kaikki elämän zen ja siisteys olisi pitänyt toteuttaa ja miten? Entä se tasapainoinen ja sydäntä vuosienkin jälkeen sykähdyttävä parisuhde, joka tarjoaisi ne sivistyneet keskustelut? Ihan hyvä meillä on näinkin, mutta sydäntä tykyttää ikävällä tavalla lähinnä se, että toinen kuorsaa yöt ja päivisin se osaa olla hetkittäin maailman ärsyttävin

Ja missä hiivatin välissä kaikkien vauvakirjojen, veropapereiden, kuittien, autopapereiden, huoltokirjojen, vanhojen äänestyslipukkeiden ja lasten koulutodistusten oli tarkoitus järjestyä siksi siistiksi kansioiden rivistöksi, jonka mielessäni näin? 

Entä puhtaat ikkunat, pölyttömät sängynaluset ja kivan poikamaiset lastenhuoneet? Oikean kokoiset urheiluvälineet, järkevä ajanhallinta ja kiertävä ruokalista? Sivistyneistä keskusteluista kumppanin kanssa ja säännöllisistä ystävättärien tapaamisesta en nyt enää edes viitsi mainita... Ihan utopiaa. 


Kamppailen vuodesta toiseen kuin kuohuvassa koskessa taisteleva uimataidoton. Juuri kun saan vähän haukattua happea, vyöryy päälle havainto siitä, että lapsi tai sen avain/puhelin/polkupyörä on hukassa, jääkaappi ammottaa tyhjyyttään tai puhtaat alkkarit ovat lopussa (ja jäljellä on vain joko mummopöksyjä tai epämukavia stringejä - miksi mulla edes on niitä? - joten toivoa sopii, ettei ainakaan juuri sinä päivänä kuolla kupsahda ja päädy jonkun itseään nuoremman lääkärin ihmeteltäväksi). 

Wilma-viestinnän suhteen sentään on juuri nyt kesäinen suvantovaihe, mutta sen tilalla on lasten etähallinnan mahdottomuus. Kun itse istuu skype-palaverissa ja yrittää saada selvää heprealta kuulostavista asioista, ja toisella aivopuoliskolla viestittää kadonneen lapsen kavereille ja niiden vanhemmille, alkaa olo luisua vahvasti epätoivon puolelle ja tajuaa järjestäytyneen elämän olleen alun alkaenkin ehkä vain kaunis illuusio... 


Jos jotain hyvää tästä kaikesta voi keksiä, niin vaikkapa sen, että lehdenmyyjille minulla on aina naseva kysymys: "Mulla on kokopäivätyö, perhe ja kaksi harrastavaa poikaa. Mä en ehdi lukea edes elintarvikepakkauksia ja ostin siksi vahingossa alkoholitonta olutta. Niin että missä välissä mun olisi tarkoitus ehtiä lukea naistenlehtiä?". Kukaan lehtimyyjä ei ole vielä keksinyt siihen vastausta, joten tilaamatta on jäänyt. 

Onko teillä elämä ja sen palikat hallinnassa, vai tuntuuko elämä omituiselta kaaosten sekamelskalta, josta ei ota hullukaan selvää? 

sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Lasten kanssa reissaamisesta ja fiiliksiä Kreikasta

Kuten ehkä Instan storien puolelta jotkut huomasivat, olin tovi sitten lasten kanssa lomareissulla Kreikassa. Viikko pois arjesta teki hyvää ja sai mm. aikaiseksi taas blogi-inspiraation :) Mutta miten sitten päädyin lähtemään reissuun yksin lasten kanssa, eikä koko perheen kesken, kun etelänlomat kuitenkin vahvasti mielletään perhematkoiksi?


Vaikka aluksi ajattelinkin, että olisipa ihanaa lähteä ekaa kertaa etelään perhereissulle, koko homma tyrehtyi heti alkuun, kun ajattelin mitä rumbaa se olisi. Vilkkaat poikalapset sekä ekstrovertti mies, jolla on tarve puhua paljon sekä kaikkien temperamentit, jotka räiskähtelevät kukin omalla tavallaan. Kun vielä tuppaan olemaan sekä arjessa että lomalla koko konkkaronkkaa vetävä matkanjohtaja ja päävastuullinen general manager, niin lopputuloksena olisi voinut olla kolme suht tyytyväistä isoa ja pientä miestä, mutta yksi täysin uuvahtanut äiti...

Olen sillä tavalla herkkis, että tarvitsen mahdollisimman paljon hiljaisuutta, rauhaa ja omaa aikaa. Aina sitä mahdollisuutta ei ole, mutta mitä enemmän on ihmisiä, tapahtumia ja ääniä, sitä helpommin kuormitun ja lopulta poksahdan kuin liian täyteen puhallettu ilmapallo (ja tiedätte millainen surkea näky se pallonriekale on).  Miellän myös olevani suht itsenäinen, enkä kaipaa sitä, että rinnallani olisi koko ajan toinen aikuinen. Kamalinta mitä tiedän, olisi se, että hiihtelisin 24/7 samanlaisissa tuulipuvuissa käsikynkkää miehen kanssa... hulluus iskisi jo parin tunnin päästä! Kun joka tapauksessa jaamme arjen, on joskus ihanaa päästä erilleen.



Matkakohteeksi valikoitui pakettimatka Kreikan Zakynthokselle - saarelle manner-Kreikan länsipuolella. Siinä yhdistyi suht inhimillinen lentoaika (3,5 tuntia), vehreys, kiva hotelli ja melko järkevä hinta.

Eniten jännitin siirtymisiä - ajomatka lentokentälle klo 02 yöllä, turvatarkastukset lasten (aka Urpo ja Turpo) kanssa, lennot, yms - mutta ne menivät loistavasti. Toinen iso jännityksen aihe oli se, että mitäs sitten, jos jotain ikävää tapahtuu ja minä olen yksin vastuussa... Esikoisen lievää vatsapöpöä ja kuopuksen pienoista kaatumishässäkkää lukuun ottamatta mitään ei tapahtunut - huuh!


Hotellina meillä oli perheiden suosiossa oleva all-inclusive -paikka rannan vieressä. Vaikka ruokien tasoa ei voinut pitää huikeana (ellei ole englantilainen ja/tai rakasta papuja sekä munakokkeleita), niin ratkaisu toi helppoutta. Missään vaiheessa ei tullut sellaista oloa, että olisi pitänyt stressata syömään lähtemisten kanssa. Sen kuin vain haki ruokaa ja välipalaa silloin kun siltä tuntui. Pojat elivät viikon enimmäkseen pizzalla ja ranskalaisilla, minä kreikkalaisella salaatilla ja satunnaisilla viinilasillisilla. Ja kahvilla! Mikä siinä onkin, että Kreikassa kahvi on niin hyvää?

Hotellissa oli ihana uima-allasalue, jossa viihdyimme joka päivä useamman tunnin. Rantakin oli vieressä, mutta tuuliset päivät ja viileähkö merivesi eivät houkutelleet uimaan kuin ihan pikaisesti pariin otteeseen. Huone siivottiin ja pyyhkeet vaihdettiin joka päivä - mitä luksusta, kun ei itse tarvinnut puunata paikkoja! Ihmiset olivat ihan hurjan ystävällisiä ja palvelutaso hyvä. Suositus siis Zakynthokselle ja Tsilivi Beach hotellille, jos joskus sinne päin maailmankolkkaa lähdette :)



Tekemisiä en suunnitellut etukäteen millään tavalla, paitsi että varasin valmiiksi jeeppisafarin yhdelle päivälle. Se olikin huikea retki, jossa kuski ajelutti meitä ja pientä unkarilaisporukkaa läpi koko saaren. Poikkesimme mm. korkeimmalle vuorenhuipulle pilvien tasolle, näimme kuuluisan Shipwreck Beachin näköalatasanteelta, teimme veneretken sinisille luolille ja saimme pulahtaa viilentävään meriveteen suoraan veneestä. Offroad-reiteillä oli hienoista jännitystä ja aivan käsittämättömän kauniita maisemia.

Muuten vietimme aikaa mm. ihan huikean hienolla minigolf-radalla, vesipuistossa, kylillä hengaamalla, futiskentällä, uimalla, pötköttelemällä... Karkkia ja herkkuja taisi mennä ihan joka ikinen päivä, mutta lomalla saa vähän rötväillä.


Itselleni mieluisinta reissussa oli arjesta pois pääseminen. Viikko ilman pyykkivuoria, hukkuneita avaimia/puhelimia/lapsia, ruokalistoja ja kauppareissuja sekä ainaista venymistä ja omien tarpeiden hautaamista. Vaikka matkallakin toki oli omat velvollisuutensa - lähinnä lasten pitäminen hengissä ja suurin piirtein näköetäisyydellä - niin sain hengähdystaukojakin.

Ihan pienten lasten kanssa en itsekseen reissuun lähtisi, mutta alakouluikäiset ovat jo mainiota matkaseuraa. Esikoinen on vahva uimari ja kuopuskin pärjää hyvin sellaisessa vedessä, jossa jalat kaiken varalta ottavat pohjaan. Pojat voi joissain tilanteissa jättää hetkeksi yksin hotelliin ja kerran teinkin vajaan tunnin kävelyn rannalla, kun hermoja alkoi kiristää. Myöskään esikoisen lievä vatsapöpö ei ollut katastrofi, koska hän pystyi osittain lepäilemään huoneessa itsekseenkin. Kuopus taas kävi välillä omin nokkineen pelaamassa futista hotellin viereisellä kentällä.


Hetkittäin tunsin itseni hieman kummajaiseksi lasten kanssa matkustaessani, sillä toki suurin osa muista matkailijoista oli kokonaisia perheitä. Monilla oli mukana isovanhemmat tai ystäväperhe, jotkut olivat reissussa pienellä yhden lapsen ydinperheellä. Hotellin ravintolassa illallispöytään sijoitettaessa kuulin useammin kuin kerran kummastuneen äänensävyn: "Only three persons?". Välillä olisi tehnyt mieli ripustaa kaulaani kyltti, että on mulla mieskin ja lapsilla isä, mutta se nyt on kotona ja tekee töitä ja moderni nainen kai voi matkustaa miten lystää - että ei tähän nyt mitään miestä tarvita kädestä pitelemään... :D  

Kaiken kaikkiaan kokemus oli vahvasti plus-merkkinen ja tekisin reissun uudestaan koska tahansa. Jos nyt jokin vinkki pitäisi antaa vastaavanlaisen reissun varalle, niin a) matkusta vain uimataitoisten lasten kanssa, b) muista ottaa omia pieniä hetkiä, c) hengitä ja d) muista maitohappobakteerit ja pöpöjen torjunta kuten omakohtainen joka-aamuinen fingerporillinen ouzoa ;)

Ihana minä ja kamala minä.

Oletko itse ollut reissussa ihan vaan lasten kanssa tai lähtisitkö joskus vastaavalle matkalle?

© Oman katon alla
Maira Gall