tiistai 22. tammikuuta 2019

Pelkääjän paikalla

Tiedätte varmaan sen fiiliksen, kun istuu jonkun toisen kyydissä ja huomaa, että kyyti ei välttämättä ole ihan luotettavaa. Sitä pitelee salaa penkistä kiinni ja toivoo, että matka päättyy hyvin, eikä jonnekin pientareelle.

Mutta arvatkaas mitä, minulla erityisherkkänä on useimmiten se sama fiilis ihan arjessa. Tässä elämän kyydissä tunnen olevani pelkääjän penkillä ja panikoin milloin mistäkin. En välttämättä aina luota elämääni luotsaavaan kuskiin (=itseeni) kovinkaan vahvasti. Sitten mennään rystyset valkoisena ja henkeä pidätellen...


Olen todella iso pupupöksy ja suuren luokan pelkääjä. Ohessa ihan vaan pieni otos asioista, joita pelkään ja jännitän ihan hullun lailla.

Parkkihallit. Välillä tuntuu, että parkkihalleista on ihan tahallaan suunniteltu jotain rotanloukkoja, joihin jää jumiin betonipylväiden ja -porsaiden väliin, ei mahdu ruutuun tai sieltä pois tai ei löydä ulos. Joskus se poispääsy vaatii sen, että ajaa loputonta silmukkaa ympäri, josta sinkoutuu ulos ihan vahingossa siinä vaiheessa, kun pää on jo pyörällä ympyrän kiertämisestä... Isohkolla farmarilla tuo kaikki on vielä tuplaten ahdistavaa, ihan todella.

Vieraat kaupungit. En yhtään tykkää mennä vieraisiin kaupunkeihin, kun en tiedä mitä missäkin on ja joudun sompailemaan ympäriinsä arpapelillä. Vielä kun menee vasemmat ja oikeat sekaisin, niin voin yhtä hyvin löytää itseni Utsjoelta tai sitten sieltä mistä pitikin. Pelottavaa. (Ps. Ei sillä, että Utsjoessa olisi mitään vikaa, ei vain ole ollut koskaan asiaa sinne päin...)

Autolla ajaminen vieraassa paikassa. Olipa kyseessä vieras kaupunki tai tai uppo-outo nurkka omassa kaupungissa, niin ilmassa on aina suuri jännitysmomentti. Ekstrana on aina takuuvarmasti ihmeellisiä liikennejärjestelyjä, betoniporsaita ja umpikujia, joissa meikäläinen panikoi ja nolostelee ja vannoo, ettei enää ikinä poistu kodin parkkipaikan ulkopuolelle.

Esillä oleminen. Se vasta pelottavaa onkin. En ihan äkkiä keksi mitään pelottavampaa kuin se, että seison jossain tilassa etualalla ja X määrä ihmisiä tuijottaa minua kuin joku nälkäinen sopulilauma. Siinä sitten yrittää muistella hädissään, että mikähän mun nimi olikaan ja mitä hittoa mä täällä teenkään... Panic!


Pöytäkirjavastuut. Se, että jossain kokouksessa tai lasten ottelutapahtumassa joutuu tekemään pöytäkirjaa! Asiat laukkovat eteenpäin hurjaa vauhtia ja siinä pitäisi pystyä a) tajuamaan mistä on kyse, b) miten se merkitään ylös ja c) tuottamaan aiheuttamastaan muistiinpanosotkusta järjellinen ja looginen kokonaisuus, josta muutkin saavat tolkkua. Ja miten kukaan muu voi saada tolkkua, kun itsekään ei tajua?! Ihan sikapelottavaa. 

Lääkärillä käyminen. Jos on tuttu ja turvallinen lääkäri, niin ei hätää. Mutta joku vieraampi vanhempi miespuolinen lääkäri on ihan kauhistus. Vaikka ennen käyntiä olisi ihan selvät sävelet, että mikä mua vaivaa, niin lääkärin edessä kutistun änkyttäväksi pikkutytöksi. 

Puhelimeen vastaaminen. Tämä on hirveän kätevä pelko, kun työhön kuuluu oleellisena osana kyseinen homma. Mutta kun ei voi ikinä etukäteen tietää, että mitä sieltä tulee. Joskus siellä soittelee joku, joka ei osaa artikuloida omaa tai organisaationsa nimeä ja joudun jankkaamaan sitä viisi kertaa (noloa!) tai sitten sen tyypin asia on niin monimutkainen, ettei siitä ota selkoa sitten millään ja tunnen itseni ihan tyhmäksi. Eniten tykkään asiakkaista, jotka muitta mutkitta lähettävät sähköpostia. Sitä saa pureksia kaikessa rauhassa.

Autohuollot. Se tunne, kun joutuu asioimaan jossain autohuoltoliikkeessä - kutistun samalla tavalla avuttomaksi pikkutytöksi kuin tietynlaisten lääkäreiden vastaanotolla. Viimeksi kävi niin, että auton akku oli päättänyt hyytyä renkaanvaihdon yhteydessä. Siinä sitten kipitin takaisin sinne autokorjaajaukkelin pakeille hengästyneenä (kauhusta), että kun ei se käynnisty ja kuuluu vaan että naksnaks ja mitä mä nyt teen..? Ukkeli totesi rauhallisesti, että no akkuhan siitä sitten on mennyt. Ja minä että no juu-u, sehän se, niin arvelinkin (vaikka todellisuudessa ei tietenkään tullut mieleenikään moinen mahdollisuus). Taas vannoin kautta kiven ja kannon, etten ikinä mene enää mihinkään autoihin liittyviin liikkeisiin. Aina sama nolous, pelko ja typeryyden tunne.


Tiedän, että suurin osa peloistani on melko turhia. Tiedän, ettei tiettävästi kukaan ihminen ole kuollut kauhusta ajaessaan parkkihalliin. Mutta hei - sehän ei tarkoita, etteikö niin voisi käydä juuri minulle! Toisinaan teen silti ihan tahallani pelottavia juttuja. Yhteen aikaan kävin tavan takaa kaikenlaisissa yhden asian ympärillä pyörivissä tapahtumissa ja tapasin ventovieraita ihmisiä tukuittain. Joskus saatan saada rohkeuskohtauksen ja ajelen ympäri maakuntaa tai jonnekin vieraalle paikkakunnalle (tästä kiitos puhelimen karttasovellukselle, ilman sitä en olisi löytänyt mihinkään, saati takaisin).

Omia mukavuusrajojaan voi hyvinä hetkinä venyttää, mutta kaltaisilleni herkkiksille sen pitää tapahtua omaan tahtiin ja hyvin pieninä annoksina. Oppiminen tapahtuu (jos tapahtuu) sitten jälkeenpäin, kun on taas turvallisesti kotisohvalla ja voi sieltä käsin pureskella asioita kaikessa rauhassa.  



Mitkä asiat sinun mielestäsi ovat jännittäviä tai pelottavia ja saavat polvesi tutisemaan?

Ps. Kuvat Hatanpään arboretumista viime viikonlopulta.

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Eka arkiviikko, arjessa jaksamisesta ja hieman parisuhteesta ruuhkavuosissa

Huhheijaa, vuoden ensimmäinen arkiviikko on lopussa. Hengissä ollaan, joten kuten. Työpäivien jälkeiset kiirelähdöt poikien treeneihin, pikakokkaukset, pyykkikasat ja ruokaostokset veivät kyllä puhdin veks ihan totaalisesti. Kontrasti joululoman verkkaisuuteen oli melkoinen.

Perjantaina sain lääkäriltä kehotuksen jalan lepuuttamiseen viikonlopun yli. Sain polveen kortisonia ja sieltä yritettiin poistaa sinne kertynyttä nestettä. Vaikka jalka ei ollutkaan mitenkään erityisen kipeä ennen toimenpidettä, niin ronkkimisen jälkeen lepo tuntui hyvältä idealta.


Vaan kuinkas kävikään perhehäsellyksen keskellä? Lauantaina löysin itseni pomppimasta pyykkikoneen, tiskikoneen ja hellan väliä, ihan kuten normaalistikin. Ehkä vain ryyditettynä synkeällä marttyyriasenteella. 

Vaikka miten on itsestään selvää, että totta kai äidin pitää huolehtia omasta jaksamisestaan ja hyvinvoinnistaan - puhumattakaan nyt akuuteista fyysisistä oireista - niin mistä hitosta sen mahdollisuuden siihen repii, jos tilanne huutaa tekijää ja toista tekijää ei siihen hätään löydy.  

Itse en ole toistaiseksi löytänyt oikeaa balanssia tähän touhuun. Kun on työ, lapset, lasten harrastukset ja lukuisat välttämättömät velvollisuudet (wilma-viestit, viestintä kouluun päin, lasten läksyt/kokeet, huolehtiminen tarvikkeista ja vaateostoista, kuskauksia, ruuanlaitot, kaikki arjen metatyö, yms., tiedätte kyllä), niin mitä niistä voi skipata, ilman että joku siitä kärsii nyt, huomenna tai viimeistään ensi viikolla? Hätätilanteissa voi kyllä syödä eineksiä (kun joku ensin hankkii ne kaupasta) ja skipata treenejä, mutta ihan aina sekään ei käy.



Tarvitsisin paljon enemmän hiljaisuutta, omaa aikaa, mahdollisuutta kuunnella omia ajatuksiani ja olla ilman pakollisia velvoitteita. Välillä pelkään, että häviän ja hukun itseltäni, kun koko ajan joku/jokin asia tarvitsee minua. Saisiko äitikin tarvita joskus itse itseään - ihan tässä hetkessä, eikä kymmenen vuoden päästä?  

Näistä harvoin puhutaan, enkä itse periaatesyistä halua avata omaa perhe- tai parisuhdetilannetta tämän enempää. Ei olisi oikein kirjoittaa sellaisesta, jossa muillakin ihmisillä on osuutensa. Yleisesti ottaen en muutenkaan kirjoita parisuhteen ylä- tai alamäistä - olen rajannut sen aihepiirin lähes tyystin pois blogistani. 

Mutta silti pakko sanoa... Onhan tämä lapsiperhearki ihan hemmetin uuvuttavaa ja kuluttavaa parisuhteenkin kannalta. Kun kumpikin on koko ajan väsyksissä ja tarpeet menevät ristiin, tulee väkisinkin riitoja ja lopulta epäluottamusta. Toinen on introvertti ja itsenäinen herkkis, ja toinen ekstrovertti ja tarvitsee toista ihmistä hyvinkin paljon. Siinä on jo iso ristiriita valmiina. Kun se höystetään kiireellä ja väsymyksellä, niin kummallakin on jatkuvasti se tunne, ettei saa parisuhteelta/elämältä sitä, mitä tarvitsisi. Syntyy pettymysten ja epäluottamuksen kehä, jota on vaikea saada korjattua. Pahimpina hetkinä kumpikin suorittaa arkea marttyyrina ja toista vihaisesti mulkoillen. 


En yhtään ihmettele, että niin monet eroavat jossain vaiheessa lapsiarkea. Parisuhteen olemus on tyystin erilainen lasten syntymän jälkeen. Kumpikin muuttuu, hyvässä ja pahassa. Elämä sinänsä saattaa muuttaa ajatustemme ja arvojemme suuntaa. Tulee pettymyksiä, kolhuja, kokemuksia. Vanhemmuus paitsi ilahduttaa, myös kuluttaa voimavaroja ja venyttää meitä toisinaan hermoheikoiksi ja sen ylikin. Joillekin ero on varmasti paras mahdollinen ratkaisu tilanteessa, jossa ei enää jaksa, eikä ole keinoja mennä eteenpäin.  

Me olemme jo kertaalleen eronneet. Ja palanneet yhteen. Siinä välissä oli viikko-viikko -vuorot ja pojilla kaksi kotia. Vaikka tuolloin oli varsin painavia syitä erota, oli yhtenäinen perhe silti vielä painavampi syy palata yhteen. Hieman tässä venytellään oman mukavuuden rajoja kieltämättä, mutta tiedän ettemme ole ainoita. Haluan uskoa, että ajan kanssa itselle ja parisuhteelle jää enemmän tilaa. On pakko tulla sekin aika, jolloin voimme paremmin yksilöinä ja yhdessä. Sitä kohti, päivä kerrallaan. 



Tänään sain oman hetkeni kävelylenkillä. Kun lähden lenkille yksin, kukaan ei tarvitse minua. Saan olla hetken ilman taukoamatonta pälpätystä, kysymyksiä, vaatimuksia ja keskeytyksiä. Vain minä ja luonto. Tänään oli pitkästä aikaa myös kamera. Löytäisinköhän taas orastavan inspiraation valokuvaamiseen? Sekin on ollut pitkään hukassa. Eipä toisaalta kaamosiltoina ole ollut paljon valoakaan. 

Miten siellä menee? Koetko samanlaisia ajatuksia parisuhteesta ja perhearjesta? Tarvitsetko tarvittuna olemista, vai kaipaatko tilaa itsellesi? 

maanantai 7. tammikuuta 2019

Selviytymisvinkit arkeen

Lokoisan ja aikatauluttoman joululoman jälkeen arki on jälleen pyörähtänyt käyntiin. Ei enää sängyssä köllöttelyä aamupäivän tunteina, ei pitkän pitkiä päiväkahveja eikä laiskaa pomppimista sohvan ja jääkaapin välillä. Ei myöskään suklaavuoria eikä satunnaisia viinilasillisia (koska housut kiristävät pahasti ja jotain tarttis tehdä).

Tänään kello herätti taas 6.30 ja sen jälkeen alkoi loputon aamuisten pakottamisen putki - hammaspesulle, pukemaan, syömään, kouluun... Kun lapset oli saatu pakotettua sinne minne kuuluikin, oli vuoro pakottaa itsensä autoon ja kiltisti kohti työmaata.

Jos sielläkin pipoa kiristää ja arki meinaa ahdistaa, niin ajattelin ystävällisesti jakaa mielestäni parhaimmat selviytymisvinkit edessä olevaan normiviikkojen putkeen.

Plan A. Varaa menolippu jonnekin hyvin hyvin kauas. Malediivit, Bahama, Seychellit, mitä näitä nyt on. Mitä nopsemmin, sen parempi. Kyllä perhe varmaan ymmärtää. Varsinkin jos kerrot, että tulet takaisin jo ennen seuraavia rippi-, ylioppilas- tai muita isoja juhlia (mutta kuitenkin niin myöhään, ettet valitettavasti mitenkään ehdi osallistua niiden valmisteluun).

Itselläni tämä vaihtoehto on tällä hetkellä hyvinkin mahdollinen, sillä työmaalla piilee se mahdollisuus, että ehkä olen saattanut sählätä yhden asian. Paino erittäin vahvasti sanalla ehkä, sillä on myös varsin mahdollista, että a) en ole mokannut ja b) jos olenkin, niin juttu ei ole suurensuuri. Mutta koska en vain yksinkertaisesti kestä mokaamista, niin pakeneminen maasta on varteenotettava vaihtoehto.



Plan B. Jos nyt jostain harmillisesta syystä suunnitelma A ei onnistu, turvaudu Plan B:hen. Se voi olla omavalintaisesti samanniminen Alkosta saatava ihan kelpo tuote (kertaa sata). Tai sitten se voi olla jokin kotimainen vastine suunnitelma A:lle. Tämä sopii etenkin niille, jotka eivät halua kasvattaa hiilijalanjälkeään lentelemällä ympäriinsä.

Osta peruukki, vaihda auto, hävitä puhelimesi, nosta kaikki käteis- ja Visa-varat ja nosta kytkintä jonnekin mahdollisimman hiljaiseen ja rauhalliseen kolkkaan jossain päin kotimaata. Teeskentele olevasi joku muu. Arkiset ongelmat katoavat alta aikayksikön, kun seikkailet jonkin kuvitteellisen hahmon nahoissa pari viikkoa tai kuukautta. Jos olet aina halunnut olla oman elämäsi salainen agentti, tässä on mahdollisuutesi.

Plan C. Jos mukavuudenhalu tai lähimmäisenrakkaus pitävät sinut kuitenkin kotinurkilla, ota käyttöön hieman kevyempi vaihtoehto. Hanki virtuaalilasit ja katsele jotain miellyttävää, oli se sitten paratiisisaarten maisema tai Hunksien show. Käytä myös kuulokkeita ja valitse jotain mieluista musiikkia. Jo nämä kaksi keinoa häivyttävät kätevästi monta häiritsevää todellisuuden yksityiskohtaa, kuten pyykkikasat, lukuisat äitiäitiäiti-pyynnöt sekä telkkarista pauhaavan jääkiekkoselostuksen ryyditettynä miehen mylvähtelyllä joka maalin kohdalla. Voit myös nautiskella edellisessä kohdassa mainittua varsin mukiinmenevää monopoliketjun rypälevalmistetta, jolloin kohoat arjen yläpuolelle huiskis vaan.

Plan D. Hyväksy tosiasiat ja se, että olet arjen vanki. Pehmennä laskua varaamalla kalenteriin tapaamisia ystävien kanssa, suunnittele jokin pienimuotoinen pako (yö hotellissa, kylpyläpäivä, brunssi parhaiden kamujen kanssa) ja tee arjessa omia juttuja, vaikka miten olisi ne pyykki- ja tiskikasat - ne ovat siinä joka tapauksessa. Lähde lenkille tai kaupungille aina kun voit. Osta tai lainaa niin hyvä kirja, että se tempaa sinut mukaansa. Ja tadaa, arki on paljon mukavampaa.

Miltä arjen alkaminen tuntui - still alive?
© Oman katon alla
Maira Gall