perjantai 28. huhtikuuta 2017

Kontrasteja

Viikko on ollut hurlumheitä. Lapsia harrastuksiin ja pois sieltä, sinne sun tänne. Säntäilyä, muistamisia ja ruoka-angsteja kaiken keskellä - että onko pakko aina laittaa ruokaa ja käydä kaupassa, yök.
 
Sitten oli yksi työjuttu, jota taas jännitin ja panikoin ihan hullun lailla. Olen täysin epämukavuusalueellani silloin, jos pitää olla vähänkään esillä. Nyt piti vetää aamupäivä luokalliselle ihmisiä ja pelkäsin tilannetta ihan järjettömän paljon. Aiheen tiesin, mutta esillä olo ja ryhmälle puhuminen hyydyttää aivoni ja saatan yhtäkkiä unohtaa kaiken tietämäni. Noissa tilanteissa olen myös kiusallisen tietoinen omista maneereistani ja ihmisten katseista (apua, miksi tuokin katsoo noin kriittisesti, hui kamala, tuo haukottelee, joten olen varmaan supertylsä jne).
 
Aivot surraavat etukäteen, h-hetkellä ja jälkikäteen niin hurjaa vauhtia tippaleipävuoristoradassa, että olen aivan ylikierroksilla ja uuvuksissa tuollaisten juttujen jälkeen. Mutta selvisin ja siitä olen hurjan tyytyväinen! Ehkä ensi kerralla jännitän 1% vähemmän ja mahdollisesti jo vuonna 2745 olemme siinä pisteessä, että nautin esiintymisestä ;) 
 

Sitten on toisaalta ollut yhden asian suhteen oivallus ja päätös, josta olen supertyytyväinen. Pitkällisen vaatimattomasti noin neljä vuotta kestäneen pähkäilyn jälkeen päätin, että voi taivas, ei tämäkin voi olla näin vaikeaa. Sitten vain KLIK ja huomasin tehneeni jotain, josta seuraa vielä jotain superkivaa muutamien viikkojen päästä. Tekisi mieli hyppiä silkasta innosta, ja olen kuulkaa hyppinytkin! Sisällä kuplii ja hihityttää.

Paniikin ja innostuksen välimaastossa olen ollut vähän sellainen liikaa virtapiikkejä saanut duracell-pupu - tärisee ja surisee kauheasti, muttei mainittavasti etene mihinkään suuntaan.

Onneksi edessä on vähän normaalia pidempi viikonloppu. Sitä tarvitaan tämän arkiviikon kontrastien tasaamiseen. Olen ihan tyytyväinen, jos saan vain rouskuttaa sohvalla nakkeja, syödä (kenties kaupan) perunasalaattia ja lipittää pari lasia skumppaa.

Tänä vuonna tämä vapun seutu kyllä pääsi vähän yllättämään ja tuli ihan salakavalan nopeasti. Yhtään en ole ehtinyt mukaan siihen tyypilliseen hilpeän keväiseen tunnelmaan, joka yleensä minut valtaa näihin aikoihin. Osuutensa on kyllä kylmällä säälläkin. Jälkijunassa siis körötellään, mutta ehkä se oikea kevään lapsi -fiilis sieltä vielä tulee.

Kepeää ja valoisaa viikonloppua!




 

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Ihmettelen...

Ihmetys 1.
Miten tämä sää voi olla niin loputtoman kylmä. Ilmeisesti neljä vuodenaikaa on historiaa ja tilalle olemme saaneet kaksi vuodenaikaa: 10 kuukauden pituinen jakso, jolloin lämpötila on jotain +5 asteen alapuolella. Ja sitten on n. 2 kuukautta aikaa, jolloin pitäisi olla kesä, mutta joka on vitsikkäästi pari astetta lämpöisempi kuin ne edeltävät 10 kuukautta. Ehkä kahtena päivänä on oikeasti lämmintä. Silloin jo pienen ihmisen toivo herää, että nytkö se kesä alkaa. Kunnes taas alkaa vihmoa jäätävää sadetta, parvekekukat paleltuvat ja pihalle levitetty viltti lilluu kaatosateen jälkeisessä mudassa...
 
Tänään on satanut räntää ja kaipaan toppatakkia. Ei voi kuin ladella muutaman ruman sanan ja toivoa, että pankkitilille ropsahtaisi yhden etelänmatkan verran rahaa.


Ihmetys 2.
Kuvitelmissaan sitä aina näkee kaikenlaisia idyllejä. Niin kuin vaikka lasten synttärit: ryhmä iloisesti nauravia lapsosia leikkimässä kiltisti ja syömässä herkkuja sulosuihinsa. Kunnes koittaa h-hetki ja muistaa, että ei perhana, täähän olikin tätä täyshelvettiä...

Sunnuntaina menetin hermojani Big Time, kun kuopuksen luokan kaikki pojat oli kutsuttu synttäreille. (Mikä lie hulluuskohtaus mulla olikaan, kun päätin, että on ihan ok kutsua kaikki).  Pari täysin pitelemätöntä pikkuriiviötä sai aikaiseksi sen, että noin puolelle vieraista taisi jäädä se fiilis, että synttäreillä vaan kiusattiin. Jälleen kerran sanon itselleni: Ei. Enää. Ikinä! Tai ainakin ensi kerralla pistän kutsukorttiin, että jos lapsesi ei osaa käyttäytyä ryhmätilanteissa, niin älä herran tähden tuo sitä synttäreille.
 

Ihmetys 3.
Koskahan sitä oppisi aikuinen ihminen olemaan jännittämättä ja panikoimatta tiettyjä tilanteita. Tiedän selviäväni niistä, koska olen aikaisemminkin niin tehnyt. Mutta silti aivot viestittävät jotain sellaista kuin: juokse, tai muuten kuolet! Olet hengenvaarassa tai vähintään nolaat itsesi lopuksi iäksesi! Pakene! Tai saa nyt ainakin sydäri tai burn out.
 
Yritä siinä sitten ja esittää asiansa osaavaa ammattilaista, kun paniikkipissattaa vartin välein ja ulkonäkö on varmaan kuin peuralla ajovaloissa...





Jatkan ihmettelyä, pistän loton vetämään ja alan selata matkatoimiston nettisivuja ;) 

torstai 20. huhtikuuta 2017

Alkuviikon ilot

Otsikkoon tuli 'alkuviikko', vaikka tässähän mennään jo voiton puolella kohti viikonloppua. Silti tuntuu ihan alkuviikolta, kiitos pääsiäisen ja lyhyen arkiviikon.
 
Joskus on ilo kohdata ihmisiä ja paikkoja, joissa on aikaa olemiselle. Sitä on niin tottunut siihen, että kaikkialla on aina niin kiire, että yrittää siivota itsensä pois tieltä mahdollisimman pian - ettei olisi häiriöksi tai kenenkään jaloissa turhaan pyörimässä. Mutta kun tuleekin vastaan tilanne, jossa toinen kysyy, että istuisitko alas ihan rauhassa ja ottaisitko vaikka kupin kahvia, niin kylläpä tulee hyvä mieli. Vaikka tällä ihmisellä oli varmasti paljon tekemistä, niin minulle välittyi fiilis, etten ollut tiellä ja hän halusi hetken pitää minusta huolta (vaikkakin työnsä puolesta, mutta silti).


Ilahduin myös siitä, että on asiansa osaavia ammatti-ihmisiä, joilla on napakka ja varma ote. Itselle tulee turvallinen olo, kun tietää, ettei vaikeita päätöksiä tarvitse tehdä itse. Tämä tunne tuli siitä, kun olin kontrollikäynnillä reumalääkärilläni ja hän jälleen kerran hoiti asiat tehokkaasti, varmasti ja silti ihanan lämpöisesti. Tähän asti käyttämäni lääke menee vaihtoon ja se teettää kaikenlaista sählinkiä, mutta tuli tunne, että olen hyvissä käsissä.
   
Vastuuta ottavat aikuiset ilahduttavat myös. Kimppakyydit ja toisten lasten perään katsominen vaan on jotain niin hienoa, että oksat pois! Ihan kaikkialle ei tarvitse suhata itse, kun jonkun toisen vanhempi tarjoutuu katsomaan perään, kuskaamaan ja huolehtimaan. Meillä ei ole koskaan ollut turvaverkkoja arjessa omasta takaa, joten tuollaiset pienet teot lämmittävät mieltä tosi paljon.




Vaikka maailmassa tapahtuu paljon ikävää, niin silti on tunne, että on olemassa lämpimiä ja välittäviä ihmisiä. He puurtavat keskellämme ja hoitavat omaa tonttiaan ja siinä sivussa katsovat vähän naapurinkin perään. Iso kiitos kaikille arjen enkeleille, että tästäkin viikosta on löytynyt monta hyvän mielen hetkeä! ♥   
 
Mikä sinua on ilahduttanut tällä viikolla?