tiistai 31. joulukuuta 2019

Viimeinen

Vuosikymmen alkaa olla viimeisiä asioita vaille valmis. Vaikka vuodenvaihde ei olekaan mikään maaginen taikasauva, joka puolen yön aikaan muuttaisi kaiken paremmaksi ja toteuttaisi hyvät toiveet, voi siihen silti mielessään ladata toiveita ja ajatuksia siitä, mitä haluaisi kantaa mukanaan tulevaan vuoteen.  

Minulle 2010-luku on ollut melko raskasta aikaa. Olen toki saanut osakseni paljon hyvääkin: toisen lapseni, sydänystäviä ja työn iloa. Toisaalta olen menettänyt paljon, pettynyt ja kolhinut sydäntäni, sairastanut keskivaikean masennuksen, eronnut (ja palannut takaisin yhteen - viisasta tai ei), kohdannut työelämän kurjat puolet ja taistellut elämän mörköjen kanssa. Olen rakastanut ja saanut rakkautta, menettänyt tärkeitä ihmisiä jokapäiväisestä elämästäni ja pohtinut sitä, miten suuri merkitys onkaan sillä, millaisia ihmisiä polun varrelle osuu niin hyvässä kuin pahassa. 

Tajusin myös bloganneeni jossain muodossa koko vuosikymmenen! Blogi on tuonut paljon iloa, vuorovaikutusta ja ihka oikeita kestäviä ystävyyssuhteitakin. Kuitenkin jo pidemmän aikaa on tuntunut siltä, ettei bloggaaminen enää tuo sitä samaa kutinaa ja hyvää fiilistä kuin aiemmin. On aika lopetella ja päästää irti. 

Siksi kiitänkin tämän postauksen myötä teitä kaikkia ihania, jotka olette olleet mukana, tsempanneet, tukeneet, myötäeläneet ja antaneet itsestänne hippusia kommenttien muodossa <3  Moni teistä tuntuu kuin vanhoilta ystäviltä. Sen takia olenkin epäröinyt lopettamispäätöksen kanssa niin pitkään. Vaikka itse blogi ei enää tunnu palkitsevalta, te ihmiset olette tehneet tästä arvokasta. 

Kokonaan en häviä, vaan pysyn edelleen Instagramin puolella ja kurkin teidän ihanien blogeihin. 

En tiedä mitä seuraava vuosikymmen tuo tullessaan yhteiskunnassa tai henkilökohtaisesti. Vain aika näyttää, millaisia käänteitä edessä on. Jos saisi toivoa, haluaisin väljyyttä, rentoutta, oman näköistä arkea ja iloista kepeyttä. 

Sinulle siellä toivotan parasta mahdollista vuosikymmentä, juuri oikeanlaista onnellisuutta ja sydäntä ilahduttavia asioita! 



Kiitos kuluneista blogivuosista teille kaikille ja upeaa vuosikymmentä 2020! 

sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Kun joulufiilis ei vain tule

Joulu. Niin monimutkainen ja tunteita herättävä sana. Mielessään tietää tarkalleen, miltä sen pitäisi tuntua. Kuilu siihen, miltä tällä hetkellä oikeasti tuntuu, on noin tuhat kilometriä leveä.

Tänä syksynä olen ollut stressaantuneempi ja väsyneempi kuin aikoihin. Kokonaisuudessaan vuosi menee heittämällä paskimpien vuosien top neloseen. Vaikka olen lasten takia yrittänyt koristella pipareita, leipoa torttuja ja ripotella joulukoristeita kotiin, on oma joulufiilis nyt mustaakin mustempi. Kaikki isommat jouluvalmistelut ovatkin jääneet tyystin. Yhtäkään lahjaa ei ole ostettu, eikä ruokia edes mietitty.


Tiedän, että ystävä- ja tuttavapiirissäni on ihmisiä, joille ihanan joulun järjestäminen on sydämen asia. Puhumattakaan Instagramin loputtamasta joulutohinasta ja hekumallisista kuvista. Joinain vuosina on ollut mukavaa seurata jouluvalmisteluja somessa, mutta tänä vuonna olen allerginen ihan kaikelle joulukimallukselle. Ahdistaa niin pirusti, että skippaan lähes kaikki joulukuvat. Eikä tule edes mieleenkään kuunnella joululauluja, vaan sen sijaan luukutan korvanapeista metallia (takuuvarma vitutusmittari kohdallani).

Viime vuosina jouluihin on latautunut niin paljon väsymystä ja puurtamista, että senkin puolesta olen varmaan kehittänyt jonkin asteisen jouluangstin. Ja vaikka olenkin joka ikinen vuosi marmattanut, että ensi jouluna saa sitten joku muu suunnitella, järjestää ja höösätä, niin ketään joku muu -nimistä ei ole ilmoittautunut vapaaehtoiseksi... 

Tämä vuosi on lasten syntymän jälkeen ensimmäinen, jolloin appivanhemmat eivät tule meille aatoksi. Sen puolesta yksi iso stressitekijä vierähti pois harteilta. On eri asia viettää joulu omalla porukalla ja vähemmillä valmisteluilla kuin olla aina se, joka järjestää jouluruuat ja -fiiliksen kaikille muille.


Alan ounastella, etten ehkä enää ole joulufani ensinkään, eikä minusta kenties sellaista tulekaan. Ehkä pitää hyväksyä sekin, ettei se oikeanlainen fiiliskään tule. Toivon, että lapsille kaikesta huolimatta tulisi mukavia muistoja ja lapsuuden ihanaa joulufiilistä. Itse ehkä panostan siihen, että aattoiltana on pullollinen hyvää punaviiniä, vetävä kirja ja lempisuklaata. Niiden avulla suoritan jonkinlaisen paon arjesta ;)

Mitä tunteita itselläsi liittyy jouluun? Oletko suvereeni joulufani ja tykkäätkö tehdä valmisteluja? Vai tyytyisitkö mieluummin Netflixiin, noutopizzaan ja helppouteen?


torstai 28. marraskuuta 2019

Ajatuksia Black Fridaysta, kuluttamisesta ja tyytyväisyydestä

Viime vuosina olen alkanut suhtautua kaikkeen kuluttamiseen varsin kriittisesti. Rahoistani tarkka olen ollut aina, joskus jopa nuuka. Jo lapsuudenkotoa on tarttunut sellainen ajatus, että vain todelliseen tarpeeseen ostetaan, mutta ei huvin vuoksi. Jos voi korjata, käyttää jonkun muun vanhaa tai kiertää ongelman jotenkin muuten, niin sitten tehdään niin ja jätetään ostamatta.

Muistan miten isäni purki joskus pyykkikoneen osiin etsiessään koneessa ollutta vikaa. Kun se lopulta löytyi, hän korjasi sen ja kasasi koneen uudelleen. Eipä tarvinnut ostaa uutta kallista konetta. Muistelen muuten, että se samainen kone oli käytössä vielä ollessani päälle 30-vuotias, ja se oli hankittu suunnilleen syntymäni aikoihin! Kuinka moni nykykone kestää yhtä pitkään? Ja toisaalta - kuinka moni osaa korjata pyykkikoneen? Ei moni, mutta pointti lienee se, että jos voi olla ostamatta, niin sitten ei osteta.

Toki minullakin on ollut hetkeni, jolloin olen ostanut vain koska on tehnyt mieli. Nuorempana saatoin ostaa jonkin paidan ja käyttää sitä vain pari kertaa ennen kuin se päätyi roskikseen - siihen aikaan ei ollut edes laajaa ja toimivaa vaatekierrätystä. Ja vielä ihan muutamienkin vuosien takaa löytyy "pienoisia" hutiostoksia, kun olen kuvitellut olevani jotain muuta kuin oikeasti olen. Nyt jo tiedän tyylini ja sen, missä vaatteissa viihdyn ja mikä kestää aikaa. Ja olen toki sitä mieltä, että on ok ostaa uusia vaatteita vaikka vanhojakin olisi, jos ne vanhat ovat jo nyppyyntyneitä eikä niillä kehtaa mennä töihin.

Meille markkinoituja brändi-unelmia...


Paljon on uutisoitu siitä, että erityisesti vaateteollisuus on yksi saastuttavimmista yksittäisistä teollisuudenhaaroista ja sen ilmastopäästöt ovat yhtä suuret kuin maailman koko lento- ja rahtilaivaliikenteen. Eli paljon! Pikamuotia tuotetaan valtavia määriä. Vaatteen hinta on halpa, eikä sitä ole tarkoitettukaan kestämään, koska - hei! - pian voit ostaa uuden halvan. Jos kauppojen varastoihin jääkin seisomaan halpatuotantomaista roudattua vaateroskaa, ne voi kätevästi vaikka polttaa tai lähettää kolmannen maailman "avuksi". Tosiasiassa tuo länsimaiden kehitysmaihin kohdistama vaate"apu" pahimmillaan tukahduttaa ko. maiden omaa vaatetuotantoa, vie työpaikkoja ja tukkii jätteenhuoltojärjestelmän (jollaista ei välttämättä edes ole tai se on alkeellisella asteella). 

Sama kierrätysongelma pätee monilla muillakin kulutustuotteiden alueilla. Mitä tapahtuu esim. meiltä käytöstä poistetuille kodinkoneille, kännyköille ynnä muulle tavaralle? Osasta kyllä kerätään materiaalit talteen kierrätystä varten, mutta ihan liikaa päätyy jätteeksi tai kehitysmaihin ongelmajätteeksi.

Joskus pari vuotta sitten pöyristyin, kun kenkäkaupan myyjä totesi - miettiessäni että haluan mustat kengät, koska ne kestävät paremmin aikaa - että eihän sitä enää nykyään tarvitse miettiä. Sen kuin ostaa vain uudet, kun kyllästyy! Kyllä minä todellakin haluan ostaa nimenomaan kengät, joita voin pitää vielä 10 vuoden päästäkin. Haloo! Olen edelleen iloinen 11 vuotta sitten ostamistani Eccon pitkävartisista saapikkaista. Hinta kirpaisi silloista äitiyslomalaista, mutta saapikkaat ovat edelleen priimakunnossa ja kestävät todennäköisesti toisenkin mokoman.

Lapsuuden kylänraitti

Kun olin lapsi, ei onneksi ollut nykyisenkaltaisia hypermarketteja, verkkokauppoja ja jatkuvaa kuluttamisen tarvetta. Nykyään elämme ihan erilaisessa kulutusyhteyskunnassa kuin 70-luvun pikku-Tuula. Kylänraitilla oli silloin K-kauppa, POK ja T-kauppa (kuka muistaa sellaisen?). Oli sekatavarakauppa, kodinkoneliike ja valokuvaamo sekä pankkeja ja posti. Ruokakaupat olivat avoinna arkisin kuuteen ja lauantaisin yhteen (!). Jos jotain jäi ostamatta, niin sitten pärjättiin ilman.

Eikä muuten hengattu perheen kanssa vapaa-aikaa kuluttamassa ostareilla, kun sellaisia ei edes ollut. Olisi kuulkaa koko kylä pitänyt hulluna jos olisimme änkeneet sinne POKin palvelutiskille ja pyytäneet kapputsiinoa ja kroissantia sekä jääneet sinne jauhojen ja taloussokereiden sekaan istuskelemaan ja odottamaan tilausta, jota kaupan henkilökunta olisi ihmeissään pähkinyt takahuoneessa... Sen sijaan mentiin ex-tempore kahville naapuriin tai sukulaisille. (Asia, jota nykyään ei voi enää tehdä ilman kalenterivarausta jonnekin 2 kk päähän...)


Summa summarum. Kaiken tämän ilmastonmuutosangstin, omien taustojen ja arvojen vuoksi  takia tunnen suurta ärsyyntymistä ja ahdistumista siitä, että meillä on olemassa ostosJUHLIA kuten black friday, hullut päivät ja mitä näitä nyt on. Kirjoitin ne muuten tarkoituksellisesti pienellä - se osoittaa arvostukseni määrän ko. tapahtumia kohtaan. Visuaalisena ihmisenä näen tuon kaiken silmissäni kutakuinkin näin: tavarasta villintynyt ostoskansa juhlii ja tanssii kolmannen maailman köyhien ihmisten ja loppuunkäytettyjen luonnonvarojen haudanpartaalla samalla kun nurkan takana odottaa kaikkinielevä ekokatastrofi!

Kuluttamista ei toki voi lopettaa kokonaan, ellei ryhdy Pentti Linkolaksi - ei tosin huono vaihtoehto sekään. On pakko olla lapsille sellaiset vaatteet, että niiden takia ei tarvitse hävetä ja joilla pärjää loskassa, pakkasilla ja urheilussa. On pakko olla itselläkin sellaiset vaatteet, ettei työnantajaa hävetä puolestani. Tarvitaan välillä uusia kodinkoneita ja härpättimiä, jos vanhat menevät rikki (eikä olla pellepelottomia, kuten isäni oli nuorempina ja terveinä päivinään).

Mutta onko pakko mennä mukaan mainosten, markkinoinnin, instagramin ja hulluuden maailmaan, jossa on PAKKO koko ajan ostaa sitä sun tätä, jotta voisi tuntea olevansa tyytyväinen ihminen?

Voisiko Black Friday olla sitä, että menisikin kirjastoon ja lainaisi hyvän kirjan itselle tai lueskelisi läpi kaikki naistenlehdet (harmi vain, ettei kirjaston lehtisaleihin yleensä saa viedä eväitä tai omia kahveja - ihan vaan näin kaverin puolesta harmittelen...)? Kävisi kahvilla ystävän kanssa? Istuisi vaan kotona ja olisi tyytyväinen siitä kaikesta, mitä jo omistaa. Muistaisi miten onnekas on, kun ylipäänsä asiat ovat niin hyvin, että on katto pään päällä ja voi lukea tätä blogitekstiä - ei sillä että itse teksti olisi kovin ansiokas, vaan siksi että ylipäänsä omaa lukutaidon, jonkin e-laitteen ja on vapaa-aikaa, jolloin voi tehdä tällaisia asioita. Kaikilla ei ole. Esim. niillä, jotka tälläkin hetkellä ompelevat nälkäpalkalla ja suljettujen tehtaanovien takana halppisvaatteita seuraavaa ostosbakkanaalia varten.

Kuva: http://www.whatsnext.fi/kirjat/



PS. Suosittelen lämpimästi Elina Hiltusen kirjaa Tulossa huomenna - miten megatrendit muuttavat tulevaisuuttamme. Kirjassa avataan todella laajasti nykymaailman trendejä, maailmantilaa ja kuluttamisen nurjia puolia. Tiesitkö esim. että jossain maailmalla taistellaan hiekasta..? Minä en.

PPS. Suhtaudun ihan järkevästi sellaisiin ale-ostoksiin, joita on harkinnut jo pitkään ja joille on todellinen tarve. Fiksumpaahan se on ostaa alennuksella (jos se on todellinen, eikä vain hintakikkailulla aikaansaatu feikkialennus). Myös kaikenlaiset palvelut ovat oikein jees :)

© Oman katon alla
Maira Gall