perjantai 5. helmikuuta 2016

Viikon positiiviset

* Kivat talvikelit palasivat - tai ehkä tulivat ekaa kertaa kaikkien niiden -25 pakkasten ja vesikelien jälkeen. On ollut ihanaa päästä luistelemaan ulkojäille muksujen kanssa ja peuhaamaan pulkkamäkeen! Seuraaville päiville onkin jo luvassa taas plus-asteita... pöh sille.

* Kuopus on edistynyt hurjasti luistelussa. Viikko sitten oli vielä kuin tönkkösuolattu muikku luistinten päällä, mutta nyt jo osaa jotenkin mennä eteenpäin ja into on sen mukainen. Iloitsen :)

* Helmikuu on leivoskuukausi. Kunnon kansalainen täyttää velvollisuutensa ja mussuttaa tyytyväisenä niin Runebergin-tortut kuin laskiaispullatkin.

* Esikoinen tosin oli sitä mieltä edellä mainittuihin herkkuihin liittyen, että "Miten niin runoilija? Runeberg'han on leivos!" :D :D

* Sain (=ostin ja köyhdyin) uuden puhelimen. Verkkokaupassa ei tarvinnut jonottaa minuuttiakaan, enkä tiedä mikä moinen harvinaisuus sekin mahtoi olla. Yleensä siellä joutuu odottamaan puoli elämää, että voi edes kysyä jotain...

* Mies on putsannut parina aamuna autoni - pyytämättä ja haluten ilahduttaa minua <3
 
* Saimme synttärikutsun maaliskuulle Helsinkiin. Tiedossa ystävän juhlintaa ja hotelliyö miehen kanssa. Luksusta, josta iloitsen kovasti jo etukäteen!

* Tänään on perjantai, ja se jos jokin on positiivista!


Hyvää viikonloppua rakkaat lukijat!

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Hetki

Aamulla huomasin entistä selvemmin, että kaamos on voitettu. Kahdeksan aikaan oli jo varsin valoisaa. Talitintit sirkuttivat ja mieleen hiipi hyvin hauras orastava kevään odotus. Putsasin auton ja kuuntelin 5-veen höpötyksiä. Sitten pikku-ukkeli, luistinkassi, äidin kassit ja äiti autoon ja kohti tarhaa. Esikoinen oli lähtenyt kouluun jo omin päin.


Tarhassa kysyin haluaako kuopus tulla vilkuttamaan äidille ikkunasta - ei halunnut, vaan solahti ryhmän aamupiiriin. Odotti kovasti aamupäivällä edessä olevaa luistelua. Minä jäin vähän kaipaamaan sitä, että olisin nähnyt murusen vilkuttamassa. Ajattelin mielessäni, että joskus on niinkin, että lapsi kyllä pärjää ja osaa, mutta äiti on se, joka pelkää, kaipaa, ikävöi ja haluaa lähtösuukkoja ja vilkutuksia.

Autolle kävellessäni olin jotenkin harvinaisen läsnä hetkessä. En ajatellut tulevia tai menneitä, vaan ajattelin, että tältä siis minusta tuntuu nyt. Tällaista on olla äiti juuri nyt. Ja aikuinen (tämän täytyy olla jo vakavaa, kun ajattelen tuntevani itseni aikuiseksi - minä joka oikeasti olen 25-vee tytönhupakko ikuisesti...)

Tunsin kiitollisuuttakin. Siitä, että on perhe ja lapset ja kaikki. Mielessäni häivähti myös mielikuva kymmenen vuoden takaisesta minästäni. Kovin taisin olla epävarma ja paljon haljumpi versio minusta (tosin myös rypyttömämpi). Ehkä silloin haaveilin siitä, että olisin sellaisessa tilanteessa kuin juuri nyt olen.

Ajattelin kumpaakin lapsokaistani, lähetin heille mielessäni suukkoja ja lämpöisiä ajatuksia. Ajattelin myös miestä ja että onpa siinä oikeasti hyvä kumppani. Ajattelin, että onpa onnekasta olla tässä ja nyt. Juuri tällaisena. Maailma oli kohdallaan ♥

maanantai 1. helmikuuta 2016

Hetkellinen tasapaino

Nyt kyllä piirrän rastin seinään! Koko viikonloppu ja alkuviikko ovat menneet syvässä harmonisessa vireessä. Ei harmita, ei ota kupoliin, ei mitään. Olen balanssissa ja kaikki on ihan ok. (Mitä nyt edelleen harmittaa, että olen puheliton, mutta ei nyt takerruta pikkuseikkoihin eikä pilata hyvää harmoniaa.)
  
Perjantaina vetäisin kahvakuulatreenin kotona ja tunsin elämän olevan hallinnassa. Kun liikkuu ja hikoilee, alkavat endorfiinit kiertää ja elämä tuntuu olevan omissa hyppysissä. Lauantaina siivottiin ja roudattiin mun autoa öljynvaihdossa sekä kuskailtiin esikoista. 
  
Sunnuntaina oli miehen synttärit, jotka unohdin. Siis voi ääk, miten en ikinä muista edes omien tyyppieni synttäreitä?? No lasten kyllä muistan, mutta puoliskoparka joutuu tyytymään siihen, että huomaa nolon ilmeeni ja omituiset ex-tempore -yllätykset :D  Kuten aamupäivän kahvipöydässä komeilleet pakasteriisipiirakat, jotka käräytin uunissa ja joiden parasta ennen -päivämääräkin taisi olla jo ties milloin. (Iltapäivällä pelastin tilanteen ja hain kaupasta tuoretta pullaa sekä pienen lahjuksen.) 

kuva: http://indulgy.com/post/0RKFEFYYV1/happy-pills 

Iltapäivällä karkasin Citymarketiin, jossa vallitsi syvä hiljaisuus ja tyhjiä käytäviä - ah mitä zen-mielenrauhaa! Löysin esikoiselle pari kevättakkia tosi hyvällä alennuksella. Plus miehelle sen lahjuksen. Ja itselleni uusia alkkareita, vanhat kun ovat mallia neuvostoliitto, siis noin ikänsä perusteella - tai kalaverkko, päätellen reikien määrästä (sarjassamme noloja paljastuksia nro 412). 
  
Illalla heiluttelin taas kahvakuulaa. Poikien iltasadut luin hikisenä, mutta endorfiini-kuplassa. Huomasinpa vielä, että kanasuikaleet vetelivät viimeistä käyttöpäiväänsä ja pyöräytin seuraavan päivän sapuskat iltayhdeksältä. Oi, mikä arjen- ja elämänhallinnan fiilis. Otin siitä kaiken irti, sillä tämä ei ihan heti tule toistumaan. Yleensä sunnuntaisin klo 21 minut löytää sohvalta eikä todellakaan keittiöstä häärimästä seuraavan päivän ruokien kimpussa...   
Tänä aamunakin yllätin itseni ja perheen - ei yhtään kiukuttanut, ei tehnyt mieli valittaa mistään eikä karjua kenellekään. Ihan hyvillä mielin töihin ja mikään ei kiristä nuppia. Ihmeitä tapahtuu! 
  
Mahdollisia selityksiä: 
a) vesijohtoveteen on vahingossa liuennut mielialalääkettä
b) olen kaatunut liukkailla ja täräyttänyt pääni (en vain muista sitä). Jonkinlainen tsi-lobotomia..? 
c) kerran elämässä ilmenevä täydellinen tasapaino universumin, planeettojen ja kuukautiskiertoni välillä. Ommm... 

Oli mikä tahansa, nautin tästä niin kauan kuin sitä kestää ;)   

Lähetän palasen harmoniaa teillekin, viuuh. Tuliko perille? ♥  

torstai 28. tammikuuta 2016

Viikon saldo tähän asti

* Hirmuinen jännitys potenssiin tuhat. Tai ehkä tsiljoona.
* Yksi klo 05 herätys ja ajo Helsinkiin, jonka aikana...
* ...yksi mahdoton ajokeli ja ruuhka
* Yksi nolo myöhästyminen (ks. edellinen kohta). Onko mitään nolompaa kuin myöhästyä itse järjestämästään tilaisuudesta?
* Huomio siitä, että ihmiset ovat kuitenkin kilttejä, joustavia ja ymmärtäväisiä.

Joissain perheissä syödään pipareita aina vaan :D 

* Selviytyminen joten kuten siitä, mitä niin kovasti jännitin.
* Monta hyvää palautetta, iso JEE siitä :)  
* Yksi kadonnut puhelin. Iso harmitus siitä.
* Muutama pohdinta siitä, onko jossain vaiheessa aihetta tehdä lastensuojeluilmoitus alakerran naapureista :(  Ei ole ihan normaalia, että eskari- ja kouluikäisten perheessä juostaan ja kiljutaan läpi yön säännöllisen epäsäännöllisesti, myös keskellä arkiviikkoja, ja että perheen äiti kiroaa ja mesoaa niin että kuuluu meille saakka. Korvatulpat auttavat, mutta eivät sulje meteliä tyystin, tylsää... (Ps. minäkin karjun joskus lapsille, mutta en esim. keskellä yötä niin että naapurusto raikuu.)
* Yksi lahjaksi saatu viinipullo ja traakkipuu ♥
* Yksi juotu viinipullo.
* Puolitoista syötyä karkkipussia.
* Kaksi voisilmäpullaa. 
* Kaksi käyntiä autotarvikeliikkeissä. Ekalla kerralla menin väärään liikkeeseen, jossa ihmeteltiin, ettei täällä mitään tilausta ole - no kas, kumma juttu, kun sisäinen blondi ei erottanut AD:ta ja Käyttöautoa toisistaan :D
* Yksi riita ja yksi sovinto.
* Yksi kävelylenkki - tai paremminkin vesiluistelu.
* Yksi erittäin pitkä ja helpottunut huokaisu, koska huomenna on perjantai!

Tällainen viikko täällä, mites siellä? :) 

maanantai 25. tammikuuta 2016

Asioita, joita tulin tehneeksi pitkästä aikaa

Viikonloput ovat ihmisen parasta aikaa - ainakin meillä. Oma viikonloppuni oli varsin vaihteleva. Tein myös asioita, joita en ollut tehnyt enemmän tahi vähemmän pitkään aikaan :)

Yli viikko sitten ostin pitkästä aikaa neilikoita. Ne kukoistavat vieläkin. 

* Itkin valtoimenaan. Joskus se vaan on tarpeen. Tällä kertaa itkin lähinnä väsynyttä oloa. Pahimmat patoumat purettuani päätin yrittää olla reipas ja huhkin kahvakuulan kanssa. Youtubesta löytyy valmiita treeniohjelmia vaikka kuinka paljon. Sitten vaan omat treenimusat soimaan ja eikun hikoilemaan! Rehkimisen jälkeen olo olikin parempi. (Palaukseksi nautin hieman karkkia ja sidukkaa, eikös se ole ihan oikeaoppista?)

* Katsoin leffan kotisohvalla kaikessa rauhassa. Edellisestä kerrasta oli kolmisen viikkoa, mikä sinänsä ei ole pitkä aika, mutta voi miten kaipaan ja tarvitsen näitä sohvalla lojumisia kaikessa rauhassa. En tosin muistanut, että Anna Karenina on niiiin traaginen tarina. Yleensä en pidä Keira Knigtleystä, mutta tässä leffassa hän oli suorastaan huikea! Vau :)  Sovitus oli myös kiintoisa.

* Kokkasin risottoa. Miten en muistanutkaan tämän ruokalajin olemassaoloa? Niin hyvää, täyttävää ja hemmottelevaa. Tein kanarisottoa, jonka reseptin taioin omasta päästäni.

* Kävimme hiihtämässä. Tai miksi sitä nyt voi kutsua, kun koko perhe yrittää selviytyä täysissä sielun ja ruumiin voimissa ladulle ja takaisin. Esikoinen kuvittelee taitonsa paremmiksi kuin ne ovatkaan ja alkaa rähistä, kun kaatuu ekan kerran. "Tyhmät sukset, tää on ihan peestä ja vihaan teitä kaikkia!" Tai kun kuopuksella menee kerta toisensa jälkeen sukset ristiin ja kymmenennen kerran alkaa kiukkupotkuraivarit (hyvästi vaan siisti latupohja). Tai kun äiti ei omaa parhaita mahdollisia pedagogisia taitoja ja haluaisi itse olla se, joka saa itkuhepulit :D  Miehen hermot pitivät parhaiten, pisteet siitä!





Näillä eväillä kohti uutta viikkoa. Huomenna edessä jotain, joka jännittää ja jonka vuoksi joudun menemään pitkälti ulos mukavuusalueeltani. Sen jälkeen palkitsen itseni takuulla ruusukimpulla, viinilasillisella ja karkkipussilla ;)

Hyvää uutta viikkoa joka iikalle!

PS. Viikonlopun tunnelmia myös Instagramissa.

perjantai 22. tammikuuta 2016

Ystäväkirjahaaste

Sain Kepposelta kivan haasteen. Kiitos :)

1. Perheeseeni kuuluu...
Mies sekä 5- ja 7-vuotiaat pojat. Vajaan 2 vuoden ikäero pojilla on passeli, vaikka vauva- ja taaperovaihe olikin hurjan rankka. Nyt pojista on tosi hyvin seuraa toisilleen, vaikka tietysti välillä tulee tappelunnujakoitakin.

Esikoinen on sekoitus pientä äidin sylimussukkaa ja reipasta itsenäistä koulupoikaa. Kuopusta saan pitää vielä muutaman vuoden söpösenä vauvelina ennen kuin koulumaailma imaisee hänet syövereihinsä. Vaikka omasta mielestään hän on jo nyt tosi iso ja haluaisi mennä heti paikalla kouluun, eikä mihinkään "lapselliseen tarhaan".

Maailman ihanimmat (ja samalla hermoja repivimmät) höpönassut ♥

Halaus. Vuosi taisi olla 2012.

2. Ammattini...
Aiemmin työskentelin eri tyyppisissä kirjastoissa ja tietopalveluissa. Nyt olen työskennellyt kolmisen vuotta järjestelmäpuolella asiakastuessa ja -palvelussa. Koen vuoronperään palkitsevia ja hiuksia harmaannuttavan turhauttavia hetkiä. Joskus työ on mukavaa, joskus hirveän vaikeaa.

Olen työpaikan ainoa nainen, enkä sen suhteen osaa päättää, meneekö seikka plussa- vai miinuspuolelle ;)  Ainakaan en voi juoruta työkavereiden kanssa huulipunista, menkoista tai siitä mitä laittaisi päälle pikkujouluihin. Tai tietysti voisin, mutta...

3. Harrastukseni...
Rakastan lukemista, liikkumista, luonnossa olemista ja valokuvaamista. Kaikelle tuolle jää nykyään kovin vähän aikaa, ja se harmittaa. Liikkumista pitäisi ehdottomasti saada jollain konstilla mahdutettua elämään, koska parempi kunto auttaisi jaksamaan arjessa. Reippaasta liikkumisesta saa myös ihanan endorfiinihumauksen ja energisen olon!

Elämän tähtihetekiä: lukemista ja hetki
itselle. Kuva viime kesältä. 

4. Erityistaitoni...
Uskotteko, mutta minulla ei ole mielestäni mitään erityistaitoja. Koulussa olin tasaisen hyvä, sellainen ysin tyttö. En kuitenkaan erityisen hyvä missään. Ehkä löydän erityistaitoni vielä joskus. Mainittakoon tosin, että olen erityisen hyvä (ja rasittava) pilkunviilaaja ja haihattelijat maanpinnalle palauttava (suomeksi siis ilonpilaaja??). Miehen mielestä olen pessimisti, omasta mielestäni korkeintaan realisti ;)
 
5. En osaa...
En osaa(/ehdi) pitää kotia tarpeeksi siistinä enkä osaa olla huomaamatta sotkuja. Haluaisin joko siistin kodin (mikä tarkoittaisi lisätunteja vuorokauteen tai jonkin mystisen kyvyn jakaantua moneen osaan) tai sitten taidon olla häiriintymättä niistä sotkuista.

En myöskään osaa laittaa kieltä rullalle, seisoa käsilläni enkä perata kalaa - joista tuo viimeksi mainittu olisi tosi hyödyllinen taito.

6. Oudoin tekemäni asia...
Ei tule mieleen mitään kauhean outoa... Joskus puhelen itsekseni, ikäänkuin jollekin mielikuvituskaverille. (No okei, ehkä se on hirvittävän kauhean outoa :D  )

7. Jos saisin 10 miljoonaa...
Ostaisin ihanan uudehkon talon, palkkaisin siivoojan ja tekisin osa-aikaista työtä. Harrastaisin ja matkustaisin perheen kanssa ja yksin - etenkin yksin ;)  Lasten kanssa kenties ehtisi olla ihan erilailla kuin nyt. Pistäisin rahat hyvään talteen. Osan laittaisin kotimaan vähävaraisille lapsille sekä kehitysmaiden naisten koulutukseen.

8. Jos olisin päivän mies...
Jakelisin kohteliaisuuksia tuntemattomille naisille - koska tiedän miten paljon sellainen voi ilahduttaa. Menisin johonkin miesten illanviettoon ja ottaisin selvää siitä, mitä ne puhuvat saunanlauteilla - jääkiekosta ja autonvanteistako..?  

9. Hävettää tunnustaa...
Tunnustettavaa riittäisi niin paljon, että jos olisin katolinen ja kävisin ripillä, niin yksikään pappi ei jaksaisi yhdeltä istumalta kuunnella... Mutta otetaan nyt pari mieleen tulevaa. a) Jätin palauttamatta minulla lainassa olleen psykan kirjan lukio-opettajalle. Se kummittelee vieläkin kirjahyllyssäni. b) Tein joskus töissä virheen, joka hävetti niin paljon, etten ole saanut sitä korjatuksi vieläkään. c) Olen tosi kunnianhimoton, ja minulle riittäisi elämänsisällöksi tyyliin kirjat ja nenänkaivelu. Ilmankos en olekaan tätä pidemmällä :)

10. Elämän tarkoitus on...
Yrittää keksiä kuka oikeastaan onkaan. Minulla on siitä aavistus, mutta se ei oikein ole päässyt toteutumaan viime vuosina. Olisi ihan jees olla tasapainossa itsensä ja maailman kanssa. Elää ja antaa muiden elää. Pyrkiä kasvamaan täyteen mittaansa ja kukkia tai rehottaa sellaisena kuin on. Jeesata vähän muita siinä sivussa ja yrittää olla kiva ihminen.

Haastan Soilin, Tiian ja kinttupolku-Marikan. Käykää nappaamassa haaste tästä, jos satutte osumaan paikalle :)

tiistai 19. tammikuuta 2016

Terve - tai ainakin melkein

Hieman harvinaisempaa asiaa tällä kertaa :)  

Terveys on jännä asia. Usein sen huomaa vasta sitten, kun se menee. Itse olen ollut nuoruudesta lähtien vähän kiikun kaakun - terve vai ei. 
  
Sairastuin nivelreumaan 16-vuotiaana ja alkuvuosina tauti oli aika ärhäkkä. Sormet, ranteet, varpaat ja nilkat turvoksissa ei koulunkäynti maistunut mukavalta. Kirjoittaminen sattui niin pirusti, että teki mieli itkeä, ja liikuntatunnit olivat joskus tuskaa. Aamuisin hoipuin kouluun tulehduskipulääkkeen voimalla, huokaillen joka askeleen tuottamaa kipua. Tuossa iässä ei kuitenkaan ollut kovin cool tunnustaa, että on sairas, joten purin hammasta ja yritin esittää ettei ole hätäpäivää. Lääkitys oli mitä oli. Kultapistoksia kankkuun ja kortisonia, josta peloteltiin, että sitä syömällä muuttuu hamsterin näköiseksi. Kiva skenaario muutenkin epävarmalle teini-ikäiselle. Eivätkä lääkkeet pahemmin tepsineet minuun. 
  
Silloinen reumasairaalakin tuli tutuksi ja näin monenmoista sairastajaa. Tiedostin aika pian, että minäkin voisin olla pysyvästi vammautunut sairauden vuoksi. Näin niitä, joiden olemus muistutti vähän kuin kubistista taideteosta - kaikki jotenkin vinksallaan. Silti monilla oli uskomattoman sinnikäs ja huumorintajuinen ote elämään. Huumori oli sarkastisen mustaa, mutta ilman sitä ei moni ehkä olisi jaksanut. 

Vuosien saatossa kävin läpi muutaman pienehkön leikkauksen ja pari niveltä on pysyvästi sökönä. Esim. toinen nilkkani liikkuu vain pystysuunnassa, muttei sivuttain. Kivut ja säryt tulivat tutuksi noina taudin alkuvuosina. Sittemmin löytyi sopiva lääkitys, joka sai reuman aloilleen. Söin mm. metotreksaattia pienenä annostuksena, joka riitti kesyttämään salakavalan taudin hiljaiseksi. 
  
Sitten tuli aika, jolloin biologinen kello ja elämäntilanne sanoivat DING, ja oli aika jättää lääkkeet pois - metotreksaatti kun on "solumyrkky", joka tulee keskeyttää viimeistään 3 kk ennen kuin edes ajattelee tulla raskaaksi. Kaikki meni suht hyvin ilman lääkitystäkin. Tilanne kuitenkin räjähti, kun ekasta synnytyksestä oli kulunut puolisen vuotta. Nivelet alkoivat turpoilla ja kipeytyä. Aloin syödä sellaista lääkitystä, joka sopi yhteen imetyksen kanssa. Sillä jatkettiin, kunnes tulin toisen kerran raskaaksi. Lääkkeet pois ja toivoin parasta. Ja taas puoli vuotta synnytyksen jälkeen karseat turvotukset ja nivelkivut. Kaikenlaiset hormonaaliset muutokset eivät ole nivelreuman parhaita kavereita... Lääkäri suositteli lopulta imetyksen poisjättämistä ja siirtymistä järeämpiin lääkkeisiin. 
   
Meni aikansa, ennen kuin löytyi taas sopiva lääkeyhdistelmä. Sitä ennen kanniskelin lapsia turvonnein käsin ja kinkkasin kipeillä koivilla. Aika monta kertaa ehdin toivoa, että olisipa sitä apua arjessa... Käyttöön tuli metotreksaatti isommalla annoksella ja yhdistettynä pariin muuhun lääkkeeseen. Katastrofi!! Maha sekosi täysin ja olin huonovointinen. Oksikloriini heivattiin pois kuvioista. Taas jatkettiin, kunnes aloin oksennella kerran viikossa otettavan metotreksaatin jälkeen. Lääke oli pistettävä tauolle ja keksittävä muuta. Siirrytiin tableteista pistosmuotoiseen "solumyrkkyyn", jota tunnuin sietävän ihan suht hyvin, kunnes aloin oksennella siitäkin. Pahoinvointi oli sitä luokkaa, että vieläkin oksettaa, kun ajattelen ko. lääkettä... 
  
Oli biologisen lääkkeen vuoro. Sen käyttäminen vaatii Kelan erityiskorvattavuuden saamista, sillä lääke on sikakallis. Myös lääkkeen selostepaperi on sen verran iso ja täynnä vakavia haittavaikutuksia, että hirvittäisi jos sen lukisi läpi - minä en edes halua, koska tulisi vain paha mieli. Käytin biologista Humira-lääkettä puolisentoista vuotta, sitten taas mentiin muilla lääkkeillä. 

Tällä viikolla pääsin taas shoppailemaan apteekkiin uutta lääkecoctailiani: Humiraa ja Aravaa. (Kuulostaa muuten lähinnä valtion liikelaitoksilta.) Humira on siitä vekkuli lääke, että hinta per pistos on n. 220 euroa. Eilen illalla oli kuulkaas aika kallis olo, kun mies sai pumpata kankkuuni tuon parisatasen! Eli jos/kun en bloggaile vaateostoksista tai hienoista design-lampuista, niin tässä  yksi syy. Voin toki valokuvata lääkekynän ja tehdä siitä postauksen. Peffani jääköön silti pois blogista, vaikka onkin tällä erää aika arvokas kankku ;)  
 
Olen kuitenkin suht onnekas. En kipuile kovin isosti, mitä nyt joku nivel saattaa joskus ilmoitella olemassaolostaan. Juokseminen, punnerrukset yms. ovat pois kuvioista, koska ne rasittavat liikaa niveliä. Muuten voin kuntoilla ihan mielin määrin (sikäli mikäli siis jaksaisin/ehtisin). Suurin osa ihmisistä ei edes tiedä sairaudestani, eikä se juurikaan määrittele elämääni. Toisinkin voisi olla, ja mielikuvissani ovat edelleen ne 90-luvulla kohtaamani erittäin kivuliaat ja taudin murjomat kanssasairastajat. 
  
Usein en edes ajattele sairauttani, paitsi silloin, kun pitää käydä laboratoriossa turvakokeissa, reumapolilla tai jokin kohta sattuu oireilemaan. Sairaus asuu minussa, mutta minä en ole sairaus. Onneksi :)