sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Parveke kesäkuntoon, osa I

Tänä ja viime viikonloppuna olen myllännyt parvekkeella sormet mullassa. Niin rentouttavaa ja addiktoivaa puuhaa! Olen vaihtanut mullat kaikkiin laatikoihin ja ulkokukkapurkkeihin, istuttanut kesäkukkia sekä kylvänyt salaattia ja muutamaa yrttiä. Hommaa helpotti kummasti se, että sain suoraan kotiovelle Green Caren tuotteita. Pari säkkiä multaa, ravinteita ja muuta tarpeellista. Sitten vain hanskat käteen ja mylläämään...

Rucolat itävät jo...



Erityisesti tykkäsin Green Caren lannoitepalleroista, joita laitoin salaattilaatikkoon mullan sekaan. Siten kasteluveteen ei tarvitse lisätä lannoitetta, ja salaatit voi parhaassa tapauksessa napsia suoraan suuhun, ilman pelkoa ylimääräisistä makuelämyksistä.



Parvekkeen miinuspuolia on mm. suunta pohjoiseen, minkä takia aurinko paistaa sinne vain iltaisin. Toinen miinus hieman laiskahkon asukkaan kulahtaneista parvekekalusteista. Niiden käsittely on ollut tehtävälistalla jo muutaman vuoden. Puuöljy on odottanut kaapissa viime kesästä lähtien, ja ehkäpä jo parin vuoden päästä olen saanut sudittua sen pintaan ;) Myös uusi parvekematto olis ihan jees. Mutta hyvä, että riittää kehiteltävää, niin ei tekeminen lopu kesken. Life is a project!

Myöhemmin lisää kukkia...

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

tiistai 19. toukokuuta 2015

Jokaisella on merkitystä

Meillä jokaisella on hetkiä, kun mietimme onko juuri minulla merkitystä, tarvitseeko kukaan minua, olenko merkittävä. Huomaisiko kukaan, jos yhtäkkiä häviäisin kuin tuhka tuuleen? Annanko läheisilleni jotain tärkeää ja merkittävää, vai olenko turha? 

Sitä tuppaa ajattelemaan, että tietenkin jokaisella on merkitystä, eikä sitä pitäisi mitenkään edes kyseenalaistaa. Mutta asia ei ole niin yksioikoinen ja suoraviivaisen helppo. Ympärillämme on paljon heitä, jotka tuntevat olevansa syrjässä, yksinäisiä, turhia. Heitä, joilla ei ole riittävästi kosketusta muihin ihmisiin ja jotka kokevat olevansa näkymättömiä. Heitä, jotka juovat päiväkahvinsa aina yksin, ja joilla ei ole läheistä, jolle kertoa huoliaan, riemujaan tai vaikkapa havaintojaan siitä miten koivunlehdet ovat kauneimmillaan juuri nyt. Heitä, joilla ei mielestään ole erityistä osaamista tai merkitystä.

Siksi tämä kirjoitus liikutti minua. Se kertoo siitä miten ihminen, joka ei koe itseään mitenkään erityiseksi, voi nousta muille hyvinkin merkitykselliseksi arjen ilahduttajaksi. Siitä miten jokainen meistä voi löytää väylän ilahduttaa muita ja saada merkitystä. Toivoisin, että jokaisessa kaupassa, virastossa ja terveyskeskuksessa voisi olla ihmisiä, joilla olisi aikaa jutella vaikkapa muutama sana yksinäisille. Rohkaista, hymyillä tai taputtaa olkapäälle. Tai jakaa lappusia ja sanoja, joista saa iloa ja hyvää mieltä.

Ruokakaupassa, jossa käyn, työskentelee nuorimies. Ehkä vähän erilainen kuin useimmat meistä, mutta aina yhtä ystävällinen ja huomaavainen. Joka ikinen kerta hän tervehtii, mitä muut työntekijät välttämättä eivät tee. Hän juttelee päivän säästä tai siitä mitä kautta hän on pyöräillyt töihin. Hän kertoo banaanien ja omenoiden vaakanumeron ennen kuin ehdin itse tarkistaa sen hintakyltistä. Aina hän toivottaa turvallista matkaa ja hyvää työpäivää. Ja joka kerta tulee yhtä hyvä mieli. Hänellä todella on merkitystä.

Hän oli aina ajatellut, ettei osaisi tehdä mitään erityistä, koska hänhän oli vain ostosten pakkaaja. Eräänä päivänä hän osallistui tilaisuuteen, jossa puhuja sanoi, että jokainen kohtaaminen toisen ihmisen kanssa on mahdollisuus luoda muistikuvia ja siunata toisen elämää.
Joni sai tästä ajatuksen, ja alkoi joka ilta töiden jälkeen etsiä seuraavalle päivälle ”päivän ajatuksen”. [...] sitten Joni tulosti 50 sivua. Sitten hän otti sakset ja leikkasi huolellisesti 300 lappua ja allekirjoitti ne kaikki.
Lappusten pino oli Jonin vieressä aina kun hän teki töitä ja pakkasi ihmisten ostoksia. Kassin pakattuaan hän laittoi lappusen kassiin päällimmäiseksi. Sitten hän katsoi ihmistä suoraan silmiin ja sanoi: ”Olen pannut hienon lauseen kassiinne. Toivon, että teille tulee tänään sen avulla hieno päivä. Kiitos, kun tulitte tänne.”
Kuukautta myöhemmin jono Jonin kassalle oli kolme kertaa pidempi kuin muille kassoille, jono ylettyi pakastealtaille saakka. [...] Eräs nainen sanoi myymäläpäällikölle: ”Aikaisemmin kävin täällä kerran viikossa, nyt käyn aina ohi kulkiessani, kun haluan saada Jonin päivän ajatuksen. Joni tekee enemmän kuin vain täyttää kasseja ruokaostoksilla, hän antaa toivoa ihmisten elämään.”
[...] Meillä on tarve tulla nähdyiksi ja rakastetuiksi sellaisina kuin olemme. Me janoamme rohkaisevia sanoja, kiitosta ja hyväksyntää.  [...]
Toisen ilahduttaminen ei vaadi paljoa, sen ei tarvitse olla monimutkaista tai kallista. Se voi olla hymy, rohkaiseva sana, tai pieni jaettu hetki. Se voi olla tuntemattomalle tarjottu kupillinen kahvia, tai kolikko auton punaisella olevaan parkkimittariin. 
Tommi Koivu
Kirjoittaja on Härmän Kuntokeskuksen apulaisylilääkäri.

maanantai 18. toukokuuta 2015

Tänään ilahduin

Aamulla väsytti. Armottomasti. Takana monta yötä kutisevan vesirokkopotilaan rasvailua ja rauhoittelua - tuloksena #¤"&n pahantuulinen ja väsykärttyinen äiti... Kurvasin kuitenkin töihin kauppahallin kakkutiskin kautta ja päätin piristyä. (Meillä on tapana viedä työpaikalle kakkua synttäreiden kunniaksi ja omistani oli jo jokunen viikko...) Sitä paitsi sokeri ja rasva naisen tiellä pitää. 

Töiden jälkeen ajelin kirpparille. Lauantaina bongasin siellä aivan upean jakun, jonka jostain ihmeen syystä jätin ostamatta. Oli pakko katsoa olisiko se vielä siellä. No ei, mutta sen sijaan löysin ihanan vaaleanpunaisen kevättakin. Ja kyllä, aikuinen nainen saa pukeutua vaaleanpunaiseen. Lisäksi suloinen musta puuvillainen neulemekko kesäksi, tappotiukka minihame (en voi hengittää siinä, mutta näytän hyvältä, joten mitä väliä), pitsitoppi ja tunika, joka oli kuin tehty minulle. Köyhdyin 11 euroa, joten ei paha. Nappireissu ja hyvä mieli! Kirsikkana kakun päällä postiluukussa odotti ihanan Elisan paketti. Ja kuinka ollakaan paketissa oli kirja Näkökulman vaihtamisen taito! 

KIITOS Elisa! ♥  Ilahduin todella paljon!

Mitä tästä opimme? Emme ehkä mitään, mutta joskus kiukkuväsymys voi kääntyä parhaudeksi ja näkökulman vaihtaminen voi joskus onnistua. Ja sen, että hyvät ystävät ovat elämän parhaimpia juttuja.

Ilahduttava kirpparilöydö, 3e.
Malli on varsin au naturel, mikä tällä hetkellä on
kuuminta muotia, jos ette tienneet ;)  


torstai 14. toukokuuta 2015

Helpot kotihampurilaiset

Helatorstain kunniaksi meillä vedetään antibiootteja (minä) ja lutrataan vesirokkovoiteella (kuopus). Esikoinen sairasti vesirokon viime viikolla, ja tällä viikolla on pienemmän vuoro. Onneksi on tallentava digiboksi ja iso kasa legoja, niin aika kuluu kotosallakin. Ja äidille naistenlehti ja pari kirjaa. Vaikka tunnustan, että minäkin olen kuluttanut tovin jos toisenkin legojen parissa...
 
Tänään kokkasin vaihteeksi superhelppoja nopeita kotihampurilaisia. Ne maistuvat niin aikuisillekin kuin lapsillekin.


Helpot kalahampurilaiset

kauraleipää (tai muuta)
kalapihvejä (kaupan pakastealtaasta)
salaattia
coleslaw-salaattia
ketsuppia

Sulata/lämmitä kalapihvit paistinpannulla. Tee samalla muut valmistelut.
Paahda leivät leivänpaahtimessa. Laita väliin ripaus levitettä (tai tuorejuustoa), salaatinlehti, kalapihvi, coleslaw-salaattia ja ketsuppia. Herkuttele.

Täytteitä voi varioida jääkaapin/mielikuvituksen mukaan.

tiistai 12. toukokuuta 2015

Lepoa, ja palsternakka vaatekaupassa

Tämän päivän teemoja ovat nenäkannu, astmasuihke (luvatta kuopukselta pöllitty) ja antibioottikuuri. Viihdytän itseäni - ja naapureita - yskimällä keuhkoja riekaleiksi kotona. Diagnoosi keuhkoputkentulehdus ja saikkua huomiseen saakka. Sitten onkin kätevästi helatorstai ja perjantaina lienee jo parempi olo.

Tällä kertaa olin sen verran fiksu, että tuuppasin lapset omiin "töihinsä" tarhaan ja eskariin. Joskus olen nimittäin ollut hellämielinen hölmö ja pitänyt lapset kotona kun olen sairastanut. "Siinähän ne menee sivussa", olen tuolloin ajatellut, mutta eivät ne mene... Kun sairastaa, niin silloin kaipaa totaalista lepoa. Ei sitä, että pojat harrastavat vapaapainia olohuoneen lattialla, kiipeävät seinille ja mankuvat sekunnin välein joko jäätelöä tai äidin huomiota.

Eilen laboratoriotuloksia odotellessani piipahdin parissa vaateliikeessä. Ajattelin piristävää itseäni jollain uudella kivalla vaatteella, mutta en löytänyt mitään. Sovitinkin muutamia kivannäköisiä, mutta eivät selkeästikään olleet tarkoitettu minulle: näytin perunasäkkiin loikanneelta ylivuotiselta palsternakalta. Sellaiselta kelmeältä, epäkiinnostavalta ja vaatteen muoto oli suunniteltu selvästi jollekin anti-palsternakalle. Hipsin kiltisti takaisin lääkärikeskuksen odotusaulaan ja tunsin itseni hieman kulahtaneeksi.



Tänään ostin Elle-lehden, jotta voisin vihkiytyä muodin salaisuuksiin ja vielä joskus näyttää muulta kuin tylsältä palsternakalta. Toistaiseksi olen oppinut vain, että Kim Kardashian on värjännyt tukkansa blondiksi, ja tämä tieto ei vielä auttane pitkälle. Mutta jatkan sinnikkäästi, jotta seuraavalla kerralla osaan suunnistaa vaatekaupassa oikeille vaaterekeille - sellaisille, missä ei roiku perunasäkkejä eikä minun tarvitse näyttää tylsältä juurekselta (säästän ne mieluummin keittoon). 

perjantai 8. toukokuuta 2015

Kun arki syö ihmisen

Tällä viikolla on tuntunut vahvasti siltä, että arjesta ei selviä hengissä, tai ainakaan täysissä järjissään. Elämä/arki hyökyy päälle niin vaativana, että melkein hukun sen alle. Töissä muutamia mutkikkaita keissejä, kotona lasten uhmaa ja kasvatuksellisia ongelmakohtia, yksi vesirokkopotilas, oman vajavuuden ja huonommuuden tunteen kanssa kamppailua, kaikkea vähän liikaa (tai liian vähän). Oh dear...


Kuulun siihen ihmislajiin, jolta tuntuu puuttuvan suojaava teflonkerros. Se kerros, joka blokkaa ympäristön hälyn, liian kirkkaat loisteputket, ihmisten väärät sanavalinnat tai puheen sävyn, oman riittävyyden epäilyn. Kun tuo teflonpinta puuttuu, tuntee olevansa koko ajan joko liikaa tai liian vähän, liian vajaa tai liian täysi, aina vähän vääränlainen. Sitä väsyy itseensä, maailmaan ja muihin ihmisiin, ja haluaisi vetäytyä valtameren syvyksissä sijaitsevaan pimeän onkaloon. (Jos olet vähän samanlainen herkkis, tiedät mistä puhun...)

Joskus koen elämisen ja olemisen niin kipeänä, että tekisi mieli poksahtaa atomeiksi. Hieman salaa kadehdin niitä, joille elämä on hieman suoraviivaisempaa ja mutkattomampaa. Niitä, jotka osaavat kohauttaa olkapäitään pienille vastoinkäymisille ja jaksavat tsempata itsensä arkeen sen kummempia märehtimättä. Niitä, jotka puksuttavat tasaisesti eteenpäin kuin pienet höyryveturit, huomaamatta maaston ylä- ja alamäkiä.

Juuri silloin, kun arki asettaa haasteita, olisi oltava urhea ja reipas. Muistuttaa itselleen, että kaikki järjestyy ja kyllä se siitä! Ja muistaa ennen kaikkea olla lempeä ja armollinen itselleen - eikä soimata itseään, vaikka omasta mielestään siihen olisikin syytä. Mutta minäkin lupaan astua askeleen kohti valoisampaa minää! Ehkä jo tänään?


Tunnustatko sinä herkkyyttä? Ajeletko vuoristoradassa vai kuljetko tasaista polkua?