torstai 30. lokakuuta 2014

Äideistä ja jaksamisesta

Rautavaaran synkät tapahtumat ovat pyörineet monien mielessä, minunkin. Ensimmäinen reaktio oli silkka epäusko ja järkytys. Muutamien taustatietojen jälkeen mieleen muistuivat ne ajat, kun itse olin kahden pikkuisen kanssa kotona - pahimmillaan keskivaikeaan masennukseen sairastuneena ja mielen maalaillessa sysimustia maisemia. Epätoivoisimpina hetkinä saatoin toivoa kuolevani jotenkin tapaturmaisesti, mutten ikinä olisi voinut tehdä itselleni, saati lapsilleni, mitään hirveää.

Varsin pian sosiaalinen media pullisteli mielipiteitä laidasta laitaan. Itsekin osallistuin yhdellä facebook-seinällä käytyyn keskusteluun - sillä seurauksella, että sain verenpaineet tappiin eräästä kommentista, jossa epäiltiin nykyäitien kapasiteetin yksinkertaisesti olevan huonompi kuin edellisten sukupolvien naisten. Singahdin välittömästi aikamatkalle muutamien vuosien taakse masennusfiiliksiini ja siihen, miten ex-appiukkoni lateli "totuuksia" "huonosta" jaksamiskyvystäni ja nykynaisten heikkoudesta menneiden aikojen naisiin verrattuna. Ei muuten ihan hirveästi piristänyt, suoraan sanoen...

Itse ajattelen, että monet nykypäivän äidit jaksavat ihan liikaakin. Joudutaan venymään äärimmäisyyksiin ja väsytään liian isojen taakkojen alle. Turvaverkot ovat monilla ohuet tai olemattomat, apua ei saada tai sitä ei hoksata pyytää ajoissa. Ajatellaan juuri niin, että kun on ne naiset ennen vanhaankin jaksaneet, niin kyllä minunkin vaan pitää jaksaa... Erehdytään kuvittelemaan, että äidin "kuuluukin" olla väsynyt (olkoonkin, että se oma väsymys olisi jatkunut jo ihan liian pitkään ja ihan liian vakavana). Olleen kilttejä tyttöjä, venytään vähän vielä lisää, yritetään vielä vähän kovemmin, annetaan itsestään muille, kunnes mennään rikki.

Masennuksen mustissa syövereissä mieli ei jaksa nähdä valoa tai toivoa, ja ajatukset vellovat oman pahan olon ympärillä. Mustassa aukossa rimpuileva äiti saattaa ajatella karmeita asioita. Kevyimmästä päästä omia ajatuksiani noihin aikoihin oli hypätä autoon ja ajaa maailman ääriin, jättäen kaiken taakseni. Synkimpiä en edes viitsi sanoa... Silti yhdyn tähän kirjoitukseen: "... niistä kammottavista ajatuksista on valovuosien matka siihen konkreettiseen, kammottavaan tekoon: hengen riistämiseen omilta lapsilta".

Hirveiden asioiden ajatteleminen sinänsä ei tee ihmisestä pahaa tai sairasta. Sen sijaan jos ihminen saa päähänsä hirveitä ajatuksia JA toteuttaa ne, asia muuttuu aivan perustavalla tavalla. Siksi en ole osannut ihan täysin samaistua esim. Katri Mannisen kirjoituksiin, vaikka ymmärränkin, että hänen pohjimmainen halunsa lienee kiinnittää huomiota liian väsyneiden äitien hätään. Jokainen kamalia asioita ajatteleva äiti ei silti ole potentiaalinen murhaaja. Eikä rikkinäisen äidin tekemiä karmeita asioita voi pyhittää millään syyllä. Entä jos Rautavaaran tappaja olisi ollut puukon kanssa heilunut mies - olisiko vaikkapa Manniselta löytynyt yhtä paljon ymmärrystä häntä kohtaan?

Asiaa voisi vatvoa varmaan valovuosien pituisen ajan, emmekä silti emme pääsisi lopulliseen varmuuteen siitä miksi tämänkin kauhean asian piti tapahtua. Teon tehnyt äiti ei ole täällä meille kertomassa mielensä liikkeistä. Toivoisin vain, että tällaisia tapauksia voitaisiin ehkäistä. Että olisi enemmän niitä ihmisiä, jotka näkisivät hädässä olevat ja heittäisivät pelastusrenkaita silloin, kun niistä vielä olisi apua. Jälkeenpäin voidaan tuomita, riidellä ja kiistellä asioiden silti johtamatta mihinkään.

Voisiko jokaisen pienten lasten äidin vaikkapa haastatella neuvolassa säännöllisesti. Ja tarkoitan nyt jotain muuta kuin lapsen päänmittauksen, kasvukäyrien ja viivanpiirtämisteitojen tarkkailun ohessa heitettyä puolihuolimatonta toteamusta "ja äiti jakselee ihan hyvin..?". Monilla äideillä on taipumus jaksaa ihan hyvin, kun joku ulkopuolinen sitä hutaisten kysyy. Minäkin jaksoin neuvolassa aina ihan "ookoo" tai "vähän väsyttää, mutta kai mä pärjään". Minut pysäytti eräs päivystävä lääkäri, joka katsoi syvälle silmiin ja aidon empaattisesti kysyi: "Miten sinä itse oikeastaan jaksat?".

Kuten tässä hyvässä kirjoituksessa todetaan: 
"Yksi pieni askel voi olla sekin, että kysyy toiselta, onko kaikki hyvin. Jos intuitio kertoo tilanteessa olevan jotain kummallista, ei sitä kannata ohittaa.

Eräs tärkeimmistä asioita on itseensä tutustuminen ja omaan kasvuunsa sitoutuminen. Sitoudu tekemään elämästä onnellisempaa. Tänään. Nyt."

Onnellista ja tasapainoista päivää teille kaikille ♥  

torstai 23. lokakuuta 2014

Erkaantumaton rakkaus

Pienten - tai isompienkin - lasten vanhemmat oletettavasti tietävät sen satunnaisen tunteen, kun oma kiukku ja väsymys väkisin pyrkivät pintaan. Takana ehkäpä lasten känkkäränkkäilyä, kohellusta ja kaiken liiallisuutta. Pyykkivuoria, muksujen tappelunnujakoita, tiskibarrikadeja, uhmakohtauksia, lasten kuuroja korvia. Miljoonannen kerran esitettyjä vienoja pyyntöjä tai kovaäänisiä käskyjä tulla hammaspesulle/pukemaan/syömään/autoon/autosta pois. Jossain vaiheessa äidin hermoratojen totaalinen katkeaminen ja sappinesteiden kiivas ryöpsähdys ilmoille ja sitä rataa... Sitten harmituksen tunne ja paha mieli lapsille rähjätyistä sanoista. Katumuksessa soperrettu "anteeksi, ei äiti tarkoittanut suuttua".

Silloin tuntuu ihan suunnattoman liikkuttavalta, kun 6-vuotias tulee halaamaan, katsoo syvälle silmiin ja sanoo vilpittömällä äänensävyllä: "Äiti, minä näen sisälläsi olevan rakkauden, joka ei erkane sieltä koskaan."

Ihana pieni kultamuruni ♥ 
Ja se toinen, joka vierestä säestää isoveljensä sanoja ja pussaa märän suukon poskelle, kun sitä eniten tarvitsen.

Huomenna jälleen saan pikkumurut kainaloon ja voin jatkaa rakkauden ja hermojen venytystä ;)  

tiistai 14. lokakuuta 2014

Kun on onnellinen


Kun haahuilee kotona iltaisin kuunnellen Joe Cockeria ja huomaa hymyilevänsä itsekseen, voi ajatella olevansa aika onnellinen. Ja kun muistoissa on jo nyt monta hyvää kohtaamista uuden ihmisen kanssa, tietää olevansa paitsi onnellinen myös onnekas


Kenenkään tähän ikään ehtineen taival tuskin on ollut pelkkää siloiteltua tietä. Tässä vaiheessa on ehtinyt kohdata karvaita pettymyksiä ja menetyksiä, rypeä pohjamudissa ja kokea oman rajallisuutensa moneen kertaan. Hyvällä tuurilla - ja psyykkisillä/henkisillä työkaluilla - on myös pystynyt käymään pettymykset läpi ja hyväksymään ne osaksi elämänsä tarinaa. Luultavasti on joutunut hyväksymään senkin, että elämä ei ole täydellistä eikä mene kuten satukirjoissa (vaikka välillä olo onkin kuin Liisalla Ihmemaassa). Ehkä on jopa onnistunut raaputtamaan pois osan niistä rooleista ja oletuksista, joita ympäristö ja yhteiskunta meihin väistämättä liimaa. Parhaimmillaan on matkalla kohti sitä minuutta, joka näyttää omiin silmiin kotoisammalta kuin se kiiltokuva, jota nuorempana ehkä yritti tavoitella.

Sanotaan, ettei kukaan voi tehdä toista ihmistä onnelliseksi. Olen samaa mieltä. Onnellisuus ja tasapainoisuus kumpuaa omasta sisimmästä: kyvystä hyväksyä itsensä ja elämänsä sekä tulla toimeen itsensä kanssa. Ellei yksin voi olla tasapainossa, miten sitä voisi aidosti olla toisen ihmisen kanssa? Jos onnea lähtee tavoittelemaan oman itsensä ulkopuolelta, joutuu milloin minkäkin asian tai ihmisen marionetiksi. Onnellisuus ei ole tällöin omissa käsissä, vaan jonkun muun hallussa. Se voi tuoda hetken huuman, mutta ei pysyvää tasapainoa. 
  
Me ihmiset olemme kuin peilejä toisillemme. Sen, mikä liikkuu omassa mielessämme, tuomme myös peilattavaksi toisen ihmisen kautta. Jos oma mielemme on kovin täynnä säröjä, näemme niitä helposti toisessakin ihmisessä, sen sijaan että näkisimme jotain kaunista. Eppu Normaalin sanoin: miksi minulle sinäkin olet vain heijastus peloistani...
  
Jos sen sijaan on onnistunut käymään läpi omia kipukohtiaan ja pääsemään suunnilleen tasapainoon, voi kumppanin kohdata tasavertaisena ja aidosti. Kun ihminen ei enää samaistu naarmuihinsa ja kolhuihinsa, hän voi nähdä ne osana laajempaa kuvaa. Tällöin voi omana kokonaisena itsenään antautua uuteen hyvään parisuhteeseen - jos sellainen sattuu kohdalle - ja nähdä kaiken hyvän itsessään ja toisessa.  
  
Silloin voi vaikkapa iltaisin havahtua hymyilemästä itsekseen, ihan muuten vaan ♥ 
 

maanantai 13. lokakuuta 2014

Voihan viski ja sananvapaus!

Viikonloppuna sosiaalisessa mediassa jyllännyt kohu olut&viskitapahtumaan liittyen sai minutkin kuohahtelemaan. Vaikka rehellisesti sanoen en edes pidä viskistä ja oluttakin juon hyvin harvoin, niin sananvapauden rajoittaminen osuu suomalaisen yhteiskunnan syvimpiin arvoihin.

Helsingin sanomien uutisen mukaan kaksi bloggaria kirjoitti tapahtumassa esillä olevista oluista ja viskeistä. Tähän he olivat saaneet luvan Valviralta (toim. huom. mihin tällaisiakin lupia tarvitaan yksityisissä blogeissa, kysyn vaan?). Aluehallintovirasto (avi) kuitenkin puuttui asiaan ja kielsi mainitsemasta ko. viskejä. Avin tulkinnan mukaan oli kyse väkevien alkoholijuomien mainonnasta, joka on lainsäädännössä kiellettyä.

Oli nyt sitten kyse ihan mistä hyvänsä, niin sopii miettiä voiko yksikään viranomaistaho rajoittaa yksityisten henkilöiden kirjoittelua tällaisesta aiheesta omissa blogeissaan? Mihin ollaan menossa, jos tällaista tapahtuu? Äkkiseltään kuulostaa siltä kuin avin virkamiehet olisivat saaneet pikakurssin putinilaisilta kollegoiltaan itärajan tuolta puolen...

Luulenpa, että viime kädessä tällainen kohu kääntyy rajoittavia tahoja vastaan. Voi olla, että tämän ansiosta olut- ja viskitapahtuman ovi käy varsin tiuhaan. Vaikka avin tarkoitus oli ilmeisesti heittää kapuloita rattaisiin, niin vaikutus oli päin vastainen. Itse en edes tiennyt kyseisestä tapahtumasta, mutta nytpä tiedän!

Sopii miettiä sitäkin, että kun nykypäivänä jaetaan niukkuutta, niin onko tällainen valvontakoneisto missään mielessä perusteltua. Kuten Etelä-Suomen aluehallintoviraston ylijohtaja Anneli Tainakin toteaa: "Pitää vakavasti miettiä, mihin kaikkeen sääntelyä ja valvontaa tarvitaan. Siihen liittyy se, että kun meidän yhteiskunnan voimavarat ovat tiukoilla, niin pitäisi tarkasti harkita myös sitä, että mihin niitä voimavaroja kannattaa käyttää."

Jos avin virkamiehillä ei ole riittävästi järkevää tekemistä, siirretään ko. resurssit vaikkapa poliisin kenttätyöhön. Ja ne avin tyypit voivat lähteä vaikka löysäämään pipoa ja juomaan viskiä ;)  

Eläköön sananvapaus, olut ja viski!

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Vastalääkkeet pimeyteen


Aamut ja illat hämärtyvät siihen malliin, että tietää pahimman olevan pian edessä: reilun kahden viikon päästä kellot siirtyvät talviaikaan ja minulle se tietää hirveää pimeyden tunnetta. Pahinta on silloin, kun aina on pimeää. Aamulla töihin mennessä pimeys ja hyytävä kostea kylmyys. Lasten ja itsensä pakkaaminen toinen toistaan lämpöisempiin vaatteisiin, joista huolimatta viileys hivuttaa itsensä luihin saakka. Auton skrapaaminen ja vaakasuoran viiman palelluttama olemus. Liukkaat tiet ja tumpelot kanssa-autoilijat (itsehän toki olen maanteiden kingi, öhöm). Iltapäivällä sama toiseen suuntaan, pimeyden vallitessa jälleen iltapäivää. Hrrr... 

Sen takia otan pikku hiljaa tehokäyttöön vastalääkkeitä pimeydelle. Minun keinojani taistella väsymystä ja harmautta vastaan ovat mm.:

Kuntoilu ja endorfiinit
Olen taas alkanut käydä kuntosalilla. Takana on kaksi treenikertaa ja olen innoissani! Lisäksi käyn pitkillä kävelyillä ja jumppaankin aion jossain välissä ehtiä. Reippaalla liikunnalla saa endorfiinit liikkeelle, mikä puolestaan edesauttaa jaksamista ja hyvää mieltä. Endorfiinit ovat myös stressihormonien "vastalääke" ja auttavat siten purkamaan kuormittunutta mieltä ja ehkäisemään masennusta. Endorfiineja muuten erittyy myös rakastuneena ja seksin aikana ;)


Valo
Aamuisin laitan päälle kaikki kodin valot. Kirkasvalolamppu olisi ihana, mutta ei sovi budjettiin. Töistä voi piipahtaa lounastauon yhteydessä hetkeksi ulos, jolloin saa hyödynnettyä sen vähäisenkin päivänvalon. Valon määrä vaikuttaa mm. elimistömme erittämään melatoniiniin, joka puolestaan on tarpeen vuorokausirytmin ja hyvien yöunien säätelyssä.

Hyvän mielen jutut
Yritän raivata tilaa asioille, joista pidän ja saan hyvää mieltä. Poikien kanssa touhuaminen, murun kainalo ja pusut, ystävät, hyvä kirja, lasillinen punaviiniä, saunominen, hyvän mielen tv-ohjelmat, nauru... Nautintoa ja innostusta tuottavia asioita tehdessä erittyy dopamiini-hormonia, joka edistää mielihyvän kokemista.




Syöminen
Ei tietenkään mikä tahansa mättö, vaan terveellinen perusruoka. Paljon kasviksia, riittävästi proteiineja ja sopivasti hyviä hiilareita. Toki myös herkut ovat silloin tällöin sallittuja - ilman niitä elämä olisi suorastaan tylsää. Ja tiesittekö, että jonkin tutkimuksen (älkää vaan kysykö minkä!) mukaan tumma suklaa auttaa stressiin ja ahdistukseen. Itselläni tumma suklaa kuuluu vakiovarustukseen, mutta todelliseen hemmotteluun kelpaa vain Fazerin sininen tai irtokarkit. Vakiojuttu alkaa olla lauantai-iltainen leffa- ja karkkihetki poikien kanssa.





Lepo ja nukkuminen 
Tässä minulla on selvä petraamisen paikka. Olen iltavirkku ja menen aina liian myöhään nukkumaan. Täytyy kehittää itselleen hieman selkärankaa ja kuria, että saisin itseni ajoissa sänkyyn... Riittävä lepo on muutenkin tärkeää. Itselleni se voisi yksinkertaisimmillaan olla sitä, että roikkuisin iltaisin vähemmän netissä ja lukisin enemmän kirjaa tai vaikkapa venyttelisin. 



Mitkä ovat omat eväänne pimeyttä ja harmautta vastaan? :)


maanantai 6. lokakuuta 2014

Ankea markettinainen ja epäilyttävä lasillinen

Aion asioida tälläkin viikolla automarketissa. Lisäksi aion nautiskella lasillisen viiniä naisseurassa kahvilassa.

Mutta mutta, hetkinen... Onkohan se sittenkään ihan viisasta. Sillä tiesittekö, että:

  • nykyaikana on edelleen epäilyttävää pistäytyä yksin - tai kaiketi edes kaksin naisseurassa - ravintolassa lasillisella. Sen sijaan tavaratalossa voivat naiset rauhassa pysähtyä elvyttävälle lasilliselle.
     
  • nettikaupasta ostaminen sitoo naisen neljän seinän sisälle. Jos siis erehdytte ostamaan netistä, olette surkeita paplarit päässä kotiin orjuutettuja ja hellan ääreen sidottuja naisparkoja.
      
  • nettikaupassa ostamalla ette myöskään pyöritä talouden rattaita ja rahankäyttönne jää ikävästi piiloon.
      
  • jos asioit automarketissa - ja varsinkin jos työnnät kärryjä autohallissa - olet vähän niin kuin ankeuden huipentuma, jolta puuttuu kaikki aistikkuus.

Näin on, mikäli on uskominen tutkija Anna Kortelaista
Eipä mulla muuta. Paitsi että Anna hei, tervetuloa 2010-luvulle sieltä historian lehdiltä. Ja arvoisa toimittaja Anna-Stina Nykänen, haastateltavan mielipiteistä huolimatta voi käyttää hieman kriittisyyttä jutun tekemisessä. 

Ps. Paljollako Stockmann sponsoroi aistikkaita hankintojanne tuossa - ah - kohteliaisuuden ja viihtyisyyden keitaassa?