perjantai 4. syyskuuta 2015

Hauraita asioita

Niin paljon on olemassa haurasta, helposti särkyvää, varovasti käsiteltävää. Sellaista, että sen ajatteleminenkin saa sydämen sykkyrälle.



* Pienet vauvat. (Silti niissä on ihmeellistä lujuutta.)
* Koulumatkaansa taittavat pienet koululaiset. Voi kunpa saisivat kulkea rauhassa ja turvassa. Kunpa enkelinsiivet ulottuisivat riittävän pitkälle.
* Hennot vanhukset harmaahapsineen. Sellaiset, joiden katse on puoliksi tässä maailmassa, puoliksi jo jossain muualla.
* Lentämään opettelevat linnunpoikaset kesällä.
* Henkäyksenohuet perintöposliinikupit. Ajatus siitä, että niistä on juotu jo vuosikymmeniä sitten. Niitä raaskii käyttää vain aniharvoin.
* Lapsen luottamus. Sitä täytyy käsitellä kuin kallisarvoista aarretta.
* Pienet hiljaisuuden ja rauhan hetket.
* Kastepisarat heinänkorsissa.




torstai 3. syyskuuta 2015

Vähän = paljon

Olen kolmatta päivää mukana Johannan Minimoi-pelissä: blogi | facebook. Ihan loistava idea! Pelin idea on vähentää joka päivä turhaa tavaraa kotoa. Osallistua voi kahdella tavalla - vähentämällä joka päivä 2 tavaraa, tai siten, että ensimmäisenä päivänä vähentää yhden tavaran, toisena päivänä kaksi jne.

Mikään ei tietenkään estä vähentämästä enemmänkin. Itse osallistun vähentämällä (vähintään) 2 tavaraa joka päivä. Eiliseen iltaan mennessä oli kertynyt jo reilusti yli 10 turhaketta. Pyysin lapsetkin mukaan haasteeseen ja tsekkasimme lelukopasta sellaiset tavarat, joita pojat eivät enää käytä. Ko. lelut lähtevät eteenpäin SPR:lle, joka toimittaa ne eteenpäin pakolaisille. Suurin osa heistä on joutunut jättämään taakseen kaiken entisen, eikä heillä ole mitään - paitsi henkensä.

Se, mikä on minulle vähän, voi olla jollekin paljon ja tärkeää. Lelujen lisäksi laitan Spr:n kassiin muutamia lastenvaatteita. Minulla on suuri huoli niiden puolesta, joiden hätä on niin kovin loputon. Itse herään joka aamu omasta sängystäni, jääkaapissani on ruokaa, minulla on kaikki rakkaani lähelläni, eikä kukaan uhkaa henkeäni. En joudu pommitusten keskelle, kukaan ei uhkaa raiskata tai teurastaa raa'asti, ei tarvitse tehdä valintaa vaarallisen kumivenematkan tai kuoleman välillä. Saan tulla töihin ja lähettää lapseni kouluun ja tarhaan. Itselleni niin perusasioita, mutta eivät itsestäänselvyyksiä.

Auttakaa tekin. Pienikin apu merkitsee ja pienistä puroista syntyy suuria virtoja. ♥

Auttaa voi esim. lahjoittamalla itselleen sopivan summan tai vaikkapa laittamalla itselleen tarpeettomia tavaroita/vaatteita SPR:lle:

https://www.punainenristi.fi/lahjoita/syyrian-konflikti
https://www.unicef.fi/tue-tyotamme/tee-kertalahjoitus/
https://www.kirkonulkomaanapu.fi/l…/euroopan-pakolaiskriisi/ 


3 tapaa auttaa turvapaikanhakijoita 

tiistai 1. syyskuuta 2015

Ollako vai eikö olla (lyhyt- vai pitkätukkainen)

Jotkin asiat ovat ikuisia. Kuten tukkakriisi. Minulla on ollut pitkät hiukset, lyhyet hiukset ja kaikkea siltä väliltä. Historian saatossa tukkani on ollut melko blondi, paloautonpunainen, vaaleanruskea, tummanruskea, melkein musta. Ihan vähän vaan karrikoiden voisi sanoa, että olen kokeillut melkein kaikkea muuta paitsi rastaa ja kaljua.

Haastetta tuo se, että tukkani on taipuisa ja paksu, joten se vaatii runsasta kerrostamista ja muutakin suitsimista. Hiuslaatu on kuiva ja karhean kähärä, sellainen afgaaninvinttikoiramainen. Villiintyy totaalisesti jokaisesta tuulenhenkäyksestä ja kosteudesta. Vaatii runsaan valikoiman hiustenkesyttämiseen tarkoitettuja tuotteita.

-
1. Esikoista odottaessani kesällä 2008 look oli alla olevan kaltainen. Yksi suosikeistani. Ainoa miinus on se, että kyseinen look vaatii pitkällistä häärimistä suoristusraudan kanssa - mikä ei ole mahdollista arjessa. Etutukka oli kiva, ja sen suoristamisesta selviydyin silloinkin, kun muu osa hiuksista sai rehottaa villisti.
(Synnytin n. viikko tuon kuvan jälkeen ja taisin ilmeestä päätellen olla jo hieman hapoilla raskauden loppumetreillä.)


2. Äitienpäivänä 2009 tukka oli selvästi yli hartioiden ja parhaimmillaan näytti alla olevan kaltaiselta. Vaati kohtuullisen määrän kesyttämistä ollakseen noinkin sileä. Muutoin se lenteli, kähertyi ja sojotti miten itseään lystäsi. Silti yksi suosikeistani.
(Myös kuvassa olevan esikoisen hiuslook on muuttunut aika paljon sitten kuvan ottamisen.)


3. Keväällä 2012 kuvioissa oli mukana jo kuopus, ja tukkani oli puolipitkä. Vaati erittäin suuren repertuaarin kesyttämisaineita, suoristusrautaa ja satunnaisia kirosanoja pysyäkseen kuosissa.
(Kuvassa olen näköjään unohtanut meikata ripaustakaan, vaikka oli kuopuksen 2-v. synttärit. Mutta luotin siihen, että kuopus säteilee minunkin puolestani.)


4. Syksyllä 2012 tukka oli saanut vähän enemmän pituutta. Oli parhaimmillaan mukavan laineikas ja aistikas - voiko niin sanoa omasta tukastaan? Pahimmillaan ihan helvetillisen hankala sojotin. Kuvaa edelsi nuttura- ja sormilaineiden teko ja n. puoli purkkia hiuslakkaa.
(Älkää ikinä toivoko itsellenne luonnontaipuisaa ja paksua tukkaa - ette tiedä mitä se oikeasti tarkoittaa!)


5. Alkusyksystä 2013 kävin Anna-lehden muuttumisleikissä. Leikkaus oli nerokas, ehkä paras, joka minulla on koskaan ollut. Rakastin sitä, mutta omilla kotikulmilla kukaan ei osannut leikata samanlaista, vaikka raahasin mukana tätä kuvaa... sniif. (Voisko joku piffata mut Butik-kampaamoon Helsinkiin, Rikun käsittelyyn??)  Leikkaus sai tukkani laskeutumaan ja taipumaan nätisti, eikä se kähertynyt villiksi kuontaloksi, kuten se muutoin tekee. Olin kampauksessa todella kotonani.


6. Syksyllä 2014 tukka oli aikalailla superlyhyt. Tavallaan ihan kiva, mutta usein tunsin itseni rekkalesboksi. Ja hiukset olivat aina samalla lailla, vaikka miten yritin vääntää niitä eri suuntiin... Ei enää tätä!


7. Loppukesästä 2015 olin jo onnistunut kasvattamaan tukkaa näin paljon (aloitin kasvatuksen loppusyksyllä 2014). Parhaimmillaan se on ihan jees, mutta pahimmillaan ihan järkyttävä tätikampaus. Kasvatan silti sinnikkäästi, jos se vielä joskus olisi taas melko pitkä ja sen onnistuisi vaikkapa hyvällä tsägällä kerran vuodessa saamaan kesytetyksi ;)  Kuvassa en muuten ole käyttänyt mitään kiharrinta tms, vaan ainoastaan puristellut tukkaa käsilläni saadakseni kiharat esiin.


Taipuisuus on sekä siunaus että kirous, mutta enemmän olen tuon jälkimmäisen kannalla. Kadehdin kaikkia, joilla on sileä ja laskeutuva hiustyyppi.

Koska näen itseni vain omilla silmilläni, tiettyjen värittyneiden linssien läpi, kysynkin teiltä, arvon lukijat: mikä on teidän suosikkinne? (Pliis, älkää sanoko, että eka kuva, koska en vaan jaksa väkertää suoristusraudan kanssa...)

PS. Lähiaikoina kerron myös hyvän ja edullisen hiustenhoitovinkin niille, joiden hiuslaatu sattuu olemaan sama kuin minulla: kuivan kähärä koirankarvamalli.

PPS. Instassa ihan viimeisin, tämän päivän look.


sunnuntai 30. elokuuta 2015

Haikeus

Hetket terassilla istuen, peltoja katsellen ja hiljakseen asioita ja tunnelmia makustellen. Niin mielenmukaista ja tyydyttävää. Silti ilmassa on haikeus.

Aamut ovat jo kostean koleita, illat vääjäämättömän kylmiä. Saunan jälkeen ei tee mieli vilvoitella muutamaa minuuttia pidempään, sillä kylmyys puskee ihon alle nopeasti. Päivällä aurinko lämmittää, mutta siinäkin on jotain, joka muistuttaa: kesä on jo enemmän muistoissa kuin läsnä.

Öisin kuunvalo on maalannut maiseman taianomaiseksi. Silloin olen seissyt pellonreunassa ja tuntenut villiä mielihyvää. Taivaalla tuhannet tähdet ja ympärillä hiljaisuus, joka saa korvat soimaan.

Katselen ohi vyöryviä pilvimassoja. Jossain kauempana kumisee ukkonen. Suruvaippa lepattaa ohitseni ja minä myönnän. Kesästä on kohta päästettävä irti. Vielä silti pihassa kukkii yksinäinen auringonkukka. Mistä lie siihen tupsahtanut. Se on vahvavartinen ja vankka, kuin pieni aurinko. Päätän, että ensi keväänä kylvän auringonkukansiemeniä pitkin tonttia.









perjantai 28. elokuuta 2015

Pieni toive

Viime aikoina media on tuntunut pursuilevan mustavalkoisuutta, kärjekkyyttä, vihaisuutta, polarisoituneita mielipiteitä. Yksi vihaa asiaa/ihmistä X, toinen vihaa sitä, joka vihaa asiaa/ihmistä X. Välillä tunnen olevani kuin hyökyaallon alla. Yhtä hullunmyllyä kaikki.

Aggressioita, vuorenvarmoja ja teräksenlujia mielipiteitä - mistä sellainen edes kumpuaa? Miten voi kukaan olla niin varma asioiden oikeasta laidasta? Varma omasta tärkeydestään ja etusijastaan?

Tiedän, että vielä joskus tulee se päivä, kun minun pitäisi pystyä selittämään lapsilleni kaikki nämä mutkikkaat asiat. Se, että toiset kuolevat nälkään, sodissa, vainoissa. Ja toiset heittävät ruokaa roskikseen, vaihtavat merkkiautoa kuin sukkia, ja porskuttavat rehvakkaasti eteenpäin kuvitellussa ylivoimaisuudessaan, potkien pois ne, jotka taistelevat hengestään. En vielä tiedä miten tällaista edes voi selittää...

Yritän ottaa etäisyyttä ja suunnata ajatuksia johonkin valoisaan ja positiiviseen. Maailma ei takuulla pelastu lokaa heittämällä. Ei huutelemalla toisiin leireihin, eikä korottamalla omaa tärkeyttään. Pistän kädet ristiin ja toivon maailmalle ja ihmisille rauhallista rinnakkaiseloa ja tyyneyttä. Kykyä ymmärtää asioita inhimillisistä lähtökohdista sekä avarasydämisyyttä ♥






Tänään illalla aion vetää keuhkoihini maalaisilmaa. Hengitän syvään ja rauhoitan ajatukseni.
Rakkautta kaikille!!

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Äideistä ja syyllisyydestä

Äitiys ja syyllisyys - siinäpä mainiosti yhdessä viihtyvä parivaljakko. Jos kysyisin kuinka moni ei ole tuntenut syyllisyyttä äitiyteen liittyvistä asioista, voisin veikata ettei yksikään käsi nousisi. Kuinka moni onkaan mollannut itseään siitä, ettei ole (muka) riittävän hyvä. Ja kuinka vähän sitä muistaa ajatella kaikkia niitä asioita, joista voisi kehua ja taputtaa olkapäälle itseään.

Oheisen Helsingin Sanomien artikkelin lopussa on testi, jolla voi verrata tunteeko syyllisyyttä enemmän vai vähemmän kuin äidit keskimäärin. Oma tulokseni oli, että tunnen lähes joka kohdassa huomattavasti enemmän syyllisyyttä kuin muut. Lienee erityisherkkyyden lisämausteita tämä tällainen itsensä syyllistäminen ja tunne huonommuudesta.

Olen ollut aina mestari nappaamaan kaikenlaisia odotuksia, toiveita ja mielipiteiden tuomia paineita sieltä sun täältä: yhteiskunnan yleisestä ilmapiiristä, leikkipuistojen äitirinkien puheenaiheista, sukulaisten ja tuttujen asenteista jne... Osa noista on ääneenlausuttuja - "Hyvä äiti on kotona pitkään" tai sitten se vastakohtainen "Hyvä äiti tajuaa mennä töihin". Osa on sellaisia ilmassa leijuvia, ihmisten kulmakarvojen asennosta pääteltävissä olevia asenteita. Jos satuin lämmittämään lapselle Piltti-purkillisen enkä itse kasvatetuista porkkanoista soosattua luomusosetta, niin kyllä vaan hoksasin sen pikkiriikkisen mikroilmeen, joka kertoi toisen ääneenlausumattoman mielipiteen: laiska äiti...

Voisikohan sitä syyllisyyttä hieman hätistellä kauemmaksi, kun usein sille ei ole mitään syytä eikä sen potemisesta hyödy millään lailla. Kun tietää tekevänsä asiat riittävän hyvin, voi antaa itselleen armahduksen. Täydellinen ei ole kukaan, eikä tarvitsekaan olla. Silti juuri oikeanlainen äiti omille lapsilleen. Itse olen onneksi päässyt jo pahimmista syyllisyysansoista yli. Edelleen aion jatkaa preppaamista tällä saralla. Opettelen eroon siitä, että antaisin itseni tai muiden syyllistää itseäni.

By the way... Hulluimpia seikkoja, joista olen tuntenut syyllisyyttä on mm. se, että joskus kaduin sitä, etten ollut antanut poikien unipupuille riittävästi yösuukkoja. Jep... Jos jossain jaetaan syyllistymisen maailmanmestaruusmitaleita, olen vahva ehdokas top-3:een :D  (Mutta en enää kauaa, hah!)

tiistai 25. elokuuta 2015

Batteries charged

Viikonloppuna latasin akkujani. Imin itseeni aurinkoa, lämpöä, loppukesän tuoksuja. Intouduin reuhaamaan vesurinkin kanssa. Kuulemma manasin aika kärjekkäästi tontin epäkohtia, ja että muinaisessa neuvostoliitossa varmaan kaatopaikatkin olivat siistimpiä. Voipi olla... Yritin nähdä silmissäni palan valmista ja jotain idyllistä, mutta kieltämättä jopa minun vilkkaalla ja värikkäällä mielikuvituksellani se oli vaikeaa. Mutta kyllä se sieltä vielä tulee.



Otin myös aikaa nuoremman pojan kummien mökillä visiteeraamiseen. Tarkoitus oli mennä uimaan, mutta poikia sitten kiinnostikin kaikki muu paitsi uiminen. Loogista kerrassaan, kuten lasten aivoitukset useimmiten :) Jossain vaiheessa viikonloppua sain päähäni, että minähän en täältä muuten lähde ja päätin jatkaa viikonloppua maanantaille. Esikoisen opelle viestiä (kaikkien protokollien vastaisesti ja varmaan rikkoen kaikkia mahdollisia koulun sääntöjä - sietäisin joutua puhutteluun), tarhaan viestiä, ja töihin viestiä, että tää tyttö on nyt lomalla. Kiltin tytön kapina kerrassaan.

Vapaapäivä kannatti. Reuhtaamisen ja hikoilun lisäksi viikonloppuun mahtui siten myös lukemista, vadelmien metsästystä, jälkkäriä, auringon paahtamat posket ja yhteisiä hetkiä miehen kanssa. Ihaninta oli se lukeminen terassilla, peltojen äärellä, välillä kasvot kohti aurinkoa kääntäen ja viileää juomaa siemaillen. Aah mikä nautinto. Tunsin saavani ihan mukiinmenevän revanssin totaalisen onnettomista lomakeleistä.




Tällä latauksella jaksaa kahlata arjessa taas jokusen pätkän eteenpäin. Ja muistetaan, että vieläkin on kesää jäljellä. Minulle kesä loppuu sitten, kun auton ikkunat ovat aamuisin kohmeessa ja viimeisetkin lehdet puista ovat tippuneet. Pidän kiinni vielä tästä tunnelmasta.