maanantai 2. maaliskuuta 2015

Maanantai ja haaste

Viikko alkoi kotioloissa. Kuopus on pienessä kuumeessa. Silloin äiti-ihmisellä on aikaa juoda päiväkahveja rauhassa ja vastailla vaikkapa haasteisiin, kuten tähän Terhin heittämään 5 kysymykseen. Kiitos Terhi :)

Tässä kysymykset:

1. Mitkä asiat antavat sinulle iloa ja energiaa arjen keskellä?
Lasten höpötykset, suukot ja halaukset. Ilahdun myös linnunlaulusta, valostuneista päivistä ja kevään tulemisesta. Saan energiaa myös satunnaisista juoksulenkeistä, hyvistä kirjoista (silloin kun ehdin lukea), arjen estetiikasta ja rauhallisista päiväkahveista. 

2. Millaiset asiat saavat sinut nolostumaan?
Otan virheet ja mokat liiankin raskaasti. Jos esim. töissä teen jotain väärin, nolostelen pitkään sen jälkeenkin kun asia on jo ratkennut. Nolostun helposti myös tietynlaisessa seurassa, kuten hyvin itsevarmojen isoegoisten tyyppien parissa (jollaisiin onneksi törmää riittävän harvoin). 

3. Pidätkö työstäsi vai haaveiletko jostakin muusta?
Pidän tavallaan, mutta haaveilen jostain hivenen luovemmasta. En ole kuitenkaan aktiivisesti etsimässä uusia töitä. 

4. Millä viidellä adjektiivilla paras ystäväsi kuvailisi sinua?
Apua, nää on pahoja... Luulisin, että esim. seuraavilla: huumorintajuinen, lämmin, oman tien kulkija, avoin ja aito. 

5. Koetko olevasi onnellinen? (saa perustella)
Olen onnellinen, mutta tiedostan aika hyvin, että elämässä on aina läsnä sekä iloa, onnea, surua ja vastoinkäymisiä. Sellainen sekoitus ahdistusta ja hyvää mieltä, joiden tasapaino vaihtelee. En enää ajattele, että voisi olla koko ajan 100% onnellinen, enkä pidä liiasta positivisuuden ja onnellisuuden hehkuttamisesta. Elämä on moninaista ja niin sen kuuluu mennäkin.

kuva: Pinterest


Minun kysymykseni seuraaville:

1. Mistä innostut?
2. Mikä on elämän tarkoitus? (tai tarkoituksettomuus? ei tarvitse ottaa niin syvällisesti...;) )
3. Parasta mitä voisi nyt tapahtua?
4. Isoin unelmasi?
5. Mitä mieluiten tekisit huomenna? (aiotko tehdä?)

En nyt osaa haastaa ketään tiettyä, mutta heitetääs tää vaikka kaikille, joilla on päällään punaista tai sinistä ;)

---
Kohta kuopuksen kanssa lääkärille näytille ja sitten taas päiväkahvien pariin...
Hyvää alkavan keväistä viikkoa, murut! 


torstai 26. helmikuuta 2015

Kun samaan aikaan tapahtuu liikaa ja liian vähän...

Olen uuden kynnyksellä. Taas. Edessä on isoja ja pieniä muutoksia - ihania, toivottuja, yllättäviä mutta myös stressaavia. Nyt on menossa se vaihe, kun tuntuu että samaan aikaan on kauhea haipakka ja silti ei vielä tapahdu mitään. Kun jotain isoa on suunnitteilla, ovat aivoni ennen konkretiaa ehtineet laukata jo muutaman kymmenen mailia kuin pitelemätön hevoslauma. Ehkä olisi aika rauhoitella laumaa ja kertoa sille, että ei mitään hätää... 


Muutoksiin liittyy aina jossain määrin luopumista. Kun mukaan tulee jokin uusi kuvio, väistyy sen tieltä jotain vanhaa. Tuota vanhaa, tuttua ja turvallista saattaa ikävöidä ja kipuilla sen menettämisen kanssa. Niin nytkin. Vaikka tiedän, että luopuminen on tällä(kin) kertaa järkevää ja kokonaiskuvion kannalta hyväksi, niin kaipaan, haikailen, jossittelen ja mutkuttelen. Mitäs jos sittenkin... mutta kun... entä jos kuitenkin olisi ollut niin tai noin... Luopuminen on samaan aikaan ison helpotuksen ja suuren surun paikka.

Yksi aikakausi päättyy lopullisesti.Vanha kirja sulkeutuu ja uusi avautuu. Vai onko vanha sittenkään luettu kokonaan loppuun, vai olikohan tämä uusi kuvio vain sivujuonne moniosaisessa teoksessa..? Se selviää teille jossain vaiheessa ;) 

Ehkä minullekin selviää kesään mennessä, että loppujen lopuksi tämäkin elämänmuutos meni ihan hyvin ja välivaiheetkin päänsärkyineen olivat loppujen lopuksi ihan peace of cake.



Terv. elämänmatkaaja ja vinhojen tuulien riippuliitäjä Tuula

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Menossa jonnekin

Ajatella, olemme koko ajan matkalla. Paitsi että matkaamme huimaa vauhtia universumissa auringon kiertoradalla, olemme jatkuvasti menossa kohti uusia arjen sattumuksia ja suurempia päämääriä. Aina - tai useimmiten - emme itsekään tiedä, mikä on suunta ja päämäärä. Emme tiedä mitä matkan varrella tapahtuu tai pääsemmekö edes perille, sinne jonnekin, jota emme itsekään tiedä.


Minäkin matkaan tavalla tai toisella kohti kymmeniä erilaisia päämääriä: töihin, kotiin, kauppaan, lenkille, uusiin ihmissuhteisiin, kylään, tapahtumiin, elämän suuriin ja pieniin käänteisiin, arjen sattumuksiin. Koskaan en oikeasti voi tietää mihin päädyn - ruokakaupan sijaan ex-tempore kirpputorille, ikuisen avioliiton sijaan eroon, imurointi vaihtuu kyläilyreissuun jne... Joskus sitä eksyy, tekee u-käännöksiä tai ajaa levähdysalueelle. Joskus moottoritie vaihtuu hiljaiseksi kylätieksi.


Matkalla saattaa tapahtua odottamattomia käänteitä - tietyömaa, rengasrikko, satunnainen kulkija ojentamassa kukkakimpun (kiitos sille nuorelle naiselle keskustorin laidalla joskus pari vuotta sitten - muistan vieläkin ilolla!). Elämä kulkee toisinaan halutulla tavalla, mutta välillä tempoilee ihan omille urilleen. Voimme yrittää ohjailla ja tehdä korjausliikkeitä, mutta tie vie mihin vie... Ei voi kuin luottaa siihen, että matka on juuri sellainen kuin pitääkin ja määränpää on ihan okei.

En tiedä mihin nyt olen menossa, mutta uskon, että johonkin positiiviseen. Roikun mukana punaisessa langassa ja katson mitä tuleman pitää... ;) 



Kuvat Pinterestistä - mistä nyt tänään satuin pitämään.

maanantai 23. helmikuuta 2015

Helmiä

Elämässä on aina sekä valoa että varjoa, helmiä ja sikoja, aurinkoa ja pilviä. Se on kuin jin ja jang, elämän tasapaino. Paljon ratkaisee se, miten kiitollinen pystyy olemaan hyvistä asioista ja miten hyvin jaksaa kestää varjot, siat ja pilvet - ja muistakaamme, että varsinkin pienet sianporsaat voivat olla oikeastaan ihan söpöjä ja ilman varjoa paahtuisimme rusinoiksi ;) 



Viime viikon helmiä olivat ainakin:

* Pojilta saadut suukot ja tunnustukset: "Äiti, sinä olet maailman rakkain". Voiko enää ihanampaa tunnustusta olla? ♥

* Pari kertaa suoriuduin lenkille ja vuorottelin kävelyä ja juoksua. Se on melkein yhtä tehokasta kuin juokseminen ja sykkeet pysyvät korkealla. Lisäksi lenkin kesto saattaa pidentyä, kun ei näänny heti ensimmäisen vartin aikana puolikuoliaaksi. Sopii minun kaltaisilleni, joille ei ole syntymälahjaksi annettu loistokkaita hapenotto-ominaisuuksia...



* Lisääntyvä valo, joka on suorastaan ihmeellistä! Parina iltapäivänä oli tarpeen käyttää aurinkolaseja autoillessa :)

* Ihmissuhteet, joissa voi nähdä punaisen langan vielä senkin jälkeen, kun luuli jo kadottaneensa langanpään ikuisiksi ajoiksi.

* Hyvä ruoka ja varsinkin kunnon pihvi pitää naisen tiellä (ja sen jälkeiset lasilliset saavat hihittämään kuin teinitytön konsanaan).

*  Todella rento viikonloppu, päiväsaunominen, päiväunet ja kaikenlainen lötköttely tekivät hyvää.



Inspiroivaa ja valoisaa viikkoa!
 

torstai 19. helmikuuta 2015

Kateus - katala kaveri vai hyvä vieras?

Ping! Siinä se taas oli - kateuden salakavala pistos ja ärsyynnys. "Miks tollakin on tuommoiset bambin silmät ja upea olemus, ja miksei mulla oo?"  Facebook-profiili, johon törmäsin äsken ihan sattumalta ja tunsin kateuden hulmahtavan ylitseni. Edellisen kerran sama fiilis tänään, kun kuulin kaverin ostaneen vanhan talon ihanalta paikalta. Pinngg!! "No kyllä mäkin haluun?!"

Kateus lienee meille kaikille tuttu vieras. Joskus sen piston saa tuntea lievempänä, joskus kipeämpänä. Nuorempana soimasin itseäni kateuden tuntemisesta, sillä kysehän on jostain ihan hirveänkamalasta alhaisesta tunteesta. Vai onko? Jos pysähtyy miettimään miksi kadehtii, voi löytää itselleen arvokkaita johtolankoja, jotka voivat johtaa pohtimaan mitä haluaisi omassa elämässään muuttaa.



Minä tunnustan kadehtivani ainakin
- ystävien isoja ja ihania omakotitaloja
- eheitä perheitä (olen niitä harvoja eronneita omassa kaveripiirissäni, aargh)
- keijukaismaista luonnonkauneutta (itse en voi lähteä ulos ilman jonkinlaista restaurointia)
- uusien autojen omistajia
- rauhallisten lasten vanhempia (omani ovat toisinaan ihan hemmetin rasittavia villiapinoita; pakollinen lisäys: rakkaita silti)
- perheitä joissa isovanhemmat tai muut "ekstrat" osallistuvat arjen pyörittämiseen
- oman pihan tai puutarhan omistavia ihmisiä
- hyvin palkattuja, työssään menestyviä ja työstään nauttivia
- erityisen lahjakkaita ihmisiä.

Uh, siinäpä vasta lista! Mutta en häpeä tunnustaa kadehtivani. Enkä missään nimessä toivo pois toisen hyvää - eihän se ole minulta pois. Päin vastoin se voi osoittaa, että se saattaisi olla minullekin mahdollista (no okei, monikaan listan asioista ei ole mahdollinen oikeasti, mutta ei anneta sen nyt häiritä).

Miksi kadehdin, ja miksi juuri noita asioita? Osassa asioita lienee taustalla ajatus siitä, mikä olisi "hyvää" elämää. Ydinperhe saman (mielellään ison) katon alla, läsnäolevat arjen auttajat, ei-hajoilevat autot ja riittävä määrä rahaa helpottaisivat takuulla arkea suuressa määrin. Kun kahlaa arjessa ilman toista aikuista, laskee jatkuvasti euroja sekä päiviä seuraavaan palkkapäivään, pelkää seuraavan autoremontin laskua ja tuntee kaatuvansa arjen haasteiden alle, on helppo sortua kadehtimaan niitä, joilla ao. asiat näyttävät ainakin ulospäin sujuvan paremmin. Silti tiedän, että jokaisella on omat haasteensa ja vastuksensa - niilläkin, jotka asuvat väljästi kuten minäkin haluaisin, ajavat uudenkarhealla Volvolla tai voivat ostaa lapsille uudet ulkohaalarit ilman talouden sortumista.

Toisaalta tämä on minun elämääni ja ihan ok sellaisenaan. Ja tiedän, että jotkut kadehtivat minuakin (luoja tietää miksi :D ). Mutta mikä sitten avuksi, jos tuntuu, että kateus on ylitsehyökyvää?
Jos huomaa kadehtivansa, siihen on olemassa vastalääke, [Susanna] Lundell sanoo.
"Kiitollinen ihminen ei tunne kateutta. Kateellinen näkee sen, mitä itseltä puuttuu, kun kiitollinen näkee, mitä itsellä on. Kun keskittyy oman elämän hyviin puoliin, kateus vähenee."
Listataanpa siis kiitollisuuden aiheita: terveet lapset, työpaikka, auto (vaikkakin hajoileva), ystävät (ja niitä minulla on paljon!), riittävä terveys, kyky nauttia pienistä arjen asioista ja varmaan paljon muutakin. En siis kadehdi sosiaalisia kuvioita, koska olen tyytyväinen omiini. Voisin haluta olla hyvässä fyysisessä kunnossa ja six-packin, mutta en kadehdi niitä keneltäkään, koska tiedän että voisin ne itsekin saada (esteenä on lähinnä oma laiskuus). Enkä kadehdi ns. hyvää asemaa työelämässä tai muiden aviomiehiä (koska niissä kaikissa kuitenkin on omat isot haasteensa, eheh :D ).

Tiedän, että voin tehdä kateuslistan asioille jotain. En voi kenties saada ko. asioita, mutta voin työstää kateutta mielessäni. Ajatella vaikkapa, että ison talon siivoaminen on oikeastaan todella helvetillistä ajanhukkaa. Tai että ehjässäkin perhe-elämässä on omat isot haasteensa. Minullahan on tällä hetkellä loppujen lopuksi jopa omaa aikaa silloin, kun pojat ovat isällään. Tällaista luksusta minulla ei ollut avioliiton aikoina. Eikä nykyään tarvitse kokata ihan niin paljon ;)  Ja loppujen lopuksi oma elämäni on tällaisenaankin ihan riittävän siedettävää.

Uskallatko tunnustaa kadehtivasi? Mitä?

Täällä hyvä artikkeli kateudesta.


keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Kotipäivä

Tänään olen viettänyt kuopuksen kanssa pyjamapäivää kotona. Pojalla on astma ja jos sattuu iskemään yskä, niin sitten yskitään BIG time. Näin parhaimmaksi jäädä risaisen ja yskäisen yön jälkeen kotiin. Vaikka uskon, että tarhan hoitajatkin osaavat asiansa, niin itse ehkä tunnistan paremmin sen milloin on aika ottaa hengitystä avaava lääke. Muutenkin on parempi ottaa varman päälle, vaikka sitten omatunto koputtelisikin, kun töissäkin pitäisi olla...

Minulla taitaa olla menossa vaaleanpunainen kausi, sillä mieli tekee kaikkea pinkkiä ja hentoa vaaleanpunaista. Pinkki on pirtsakka ja naisellinen. Ja tämä lisääntyvä valo on jotain aivan fantastista! Ehkä jossain vaiheessa heräilen talvikoomasta ja alan tuntea muutakin kuin tylsistymistä ja väsymystä :)  Pitkästä aikaa myös muutama kotikuva.





Pirtsakkaa päivää ja pinkkejä ajatuksia kaikille!


maanantai 16. helmikuuta 2015

Hyvä lataus

Uusi viikko alkoi (yhtään liioittelematta) noin sata kertaa vahvemmissa kantimissa kuin edellisen viikon arkipäivät. Viikonlopun aikana latasin akkuja ja mm. söin laskiaispullia, kyläilin lasten kanssa ja ihailin ystävän upouutta hienoa taloa, mussutin namia, ulkoilin muksujen kanssa, saunoin, hörpin kaverin kanssa kahvia Hoplopissa ja annoin lasten telmiä itsensä väsyksiin. Tein myös sovinnon, jota edeltäen esitin kylmänviileää tavoittamatonta olentoa. Sain myös kukkia ja vähän pusuja (mutta ei siitä sen enempää, vielä)  ;) 

Jälleen kerran vahvistui usko siihen, että kaikki järjestyy ja elämä kantaa. Välillä sitä itse heiluu kuilun partaalla ja kuvittelee putoavansa, mutta onko siinä alla oikeasti rotko, johon voi pudota? Vai onko se vain heijastus omista peloista, vaikka oikeasti alapuolella on ihan tukeva maaperä? Kuinka paljon pelkäämme olemattomia asioita ihan turhaan? Ja kuinka paljon kulutammekaan energiaa siihen pelkäämiseen ja stressaamiseen. Ollapa varustettu delete-nappulalla, jolla voisi poistaa turhat ja ylimääräiset ajatussolmut.



kuvat: Pinterest
Hyviä mielen maisemia kaikille uuteen viikkoon!