tiistai 30. syyskuuta 2014

Tyytyväisyys

Nykyään yhä tutumpia vieraita luonani ovat tyytyväisyys, iloisuus ja onnellisuus. Yhä useammin huomaan hymyileväni ihan muuten vaan (eikä tämä johdu pelkästään viime aikaisista elämän tarjoamista bonus-yllätyksistä). En enää horju ja kaatuile kuten vielä alkuvuodesta. Poissa ovat kuralätäköt ja pohjamudat. Silti muistan vielä liiankin hyvin miltä niiden läpi tuntui kahlata. Sitäkin suurempi on kiitollisuus siitä, että nykyään tie on kevyt kulkea.



Pahimpien vaikeuksien keskellä vihasin sanontaa "se mikä ei tapa, vahvistaa". Ajattelin, että ihan sama vahvistunko, jos kuolen kipuun. Tuntui liian julmalta käydä läpi kaikki se, minkä keskelle olin joutunut. Toisinaan elämän käsikirjoitus tuntui liian absurdilta ollakseen totta - kuin sekoitus kaurismäkeläistä elokuvaa ja ö-luokan amerikkalaista kauhuleffaa. Liian monta kertaa tuntui siltä, että elämä oli vetänyt maton jalkojeni alta ja pettänyt kaikessa, mihin olin luottanut.

Pahinta oli ajatella asumuseron kynnyksellä, että pahin olisi vielä edessä. Takana oli jo niin paljon henkistä kipua ja pahaa oloa, etten uskonut jaksavani enää enempää. Moni varoitteli, että seuraavat pari vuotta olisivat surutyötä, luopumisen tuskaa ja asioiden läpikäymistä. Vaan kuinkas kävikään? Jo kesän aikana huomasin seisovani vakaalla maalla ja kuralätäköiden määrä väheni koko ajan. Eräänä kesäiltana huomasin, etten enää kantanut kaunaa exää kohtaan. Ei ollut vihaa, ei pahaa mieltä tapahtuneesta - ymmärsin, että kumpikin olimme tehneet parhaamme niillä eväillä, joita meillä oli. Taakat kevenivät ja värit palasivat elämään. Ystävien kommenteista ymmärsin, että olin taas se vanha Tuula, joka olin ollut aiemmin.


Jos joku kyynikko haluaa ajatella, että olen toipunut liian nopeasti - lakaissut tuskan maton alle tai jättänyt surut surematta - niin voin väittää vahvasti vastaan. Ensimmäinen erohakemuksemme jätettiin kaksi vuotta sitten, mutta se ei silloin johtanut pidemmälle. Henkinen eroprosessi käynnistyi kuitenkin jo viimeistään tuolloin ja kulki monen kipeän mutkan kautta kohti sitä oivallusta, että joskus polkujen on erottava, jotta voi löytää oman tiensä. Monta kipeää vaihetta kävin läpi useamman vuoden aikana - sen ansiosta ehkä varsinainen eroprosessi olikin kevyempi kuin olisin ikinä uskaltanut toivoa.


Olen kiitollinen siitä, että olen tässä ja nyt. Vahvasti omana itsenäni ja kaikesta huolimatta plussan puolella. Vaikka välillä nurkan takaa kurkisteleekin kaikenlaisia pelkoja ja epävarmuuksia, olen silti uskaltanut heittäytyä uusiin pyörteisiin. Turha pohtia onko edessä karikkoja vai tyyntä ulappaa. Nyt on nyt ja kaikki hyvin.
 

lauantai 27. syyskuuta 2014

Barcelona

Onnellinen matkailija palasi arkeen jo muutama päivä sitten, mutta koska hämäläisyyden hitaasta ytimestä ei niin vain pikaisesti bloggailla, tulee lyhykäinen matkaraportti hieman jälkijunassa... Reissu oli ihana, rentouttava ja romanttinenkin. Lähdin reissuun sillä oletuksella, että Barcelona on hieno kaupunki ja matkaseura erinomaista. Kumpikin oletus piti hyvin paikkansa.

Meillä ei ollut aikomustakaan ryhtyä perehtymään Barcelonan nähtävyyksiin minuuttiaikataululla. Sen sijaan haahuilimme rennosti ja varsin usein pysähdyimme paikallistamaan itsemme kartalta (ja sehän vaati toki lasilliset cavaa/viiniä/olutta). Näimme Sagrada Familian, muutaman Gaudin suunnitteleman talon, vahamuseon, kirkkoja, Park Güellin. Mikä parhainta - näimme ehkä toisistamme sen, mitä toivoimmekin näkevämme. Ja minä näin itsestäni sen, että kaikkien elämän tarjoamien syvien mutalätäkköjen jälkeen minussa sykkii vielä iloa, toivoa ja rakkautta.

Ja kun nyt kuitenkin pakahdutte uteliaisuuteen, niin kerron sen verran, että tapasin salaperäisen matkaseurani Barcelonassa viidettä kertaa ja olemme tunteneet joitain viikkoja. Ja että hän pussaa ihanasti, ja että kerron lisää joskus myöhemmin ;)
















Sukkula Venukseen..?

perjantai 19. syyskuuta 2014

Viime tingassa

Tälläkin viikolla olen löytänyt itseni lukemattomia kertoja tilanteista, joissa sauhuan viime tipan kiireessä ja hermonpätkät levällään. Otetaanpa muutamia esimerkkejä:

  • Tänään perjantaina oli viimeinen sauma palauttaa eskariin syyslomakysely ja koulukuvauslomake. Aikaa olisi ollut pari viikkoa (paitsi koulukuvaus tuli kyllä ihan puskista viime maanantaina). Arvatkaa kuka täytti lappusia kiukkuisena ja väsyneenä eilen illalla? Mutta en sentään tänä aamuna, mikä sekin olisi ollut ihan mahdollista. Enkä ihmettelisi, vaikka olisin täyttänyt lomakkeisiin jotain ihan höpöhöpöä, kuten 30 vuotta sitten kuolleen hamsterini nimen...
      
  • Kuopuksella on meneillään puheterapia. Kotona pitäisi treenata joka päivä edes muutama minuutti. Arvatkaa kuka muistaa asian just ennen iltasatua, kun kaikki ovat jo ihan puhkipoikkiväsyksissä? Tankkaa siinä sitten ääkkösiä väsymyksessä hepuloivalle lötköspagettiuhmikselle.
      
  • Lapsiviikoilla yritän muka lähteä ajoissa töistä sekä olla ripeä ruuanlaitossa ja kotihommissa, jotta ehtisin oikeasti olla poikien kanssa. Arvatkaa, kuka vietää sitä laatuaikaa lasten kanssa noin kymmenen minuuttia iltasadun aikaan? Kaikki muu aika menee ruuanlaittoon, tiskaamiseen, pyykkäämiseen ja kaaoksen hallintaan.
       
  • Joka ilta ajattelen saavani iltahommat käyntiin ajallaan, suorittavani ne ripeästi ja saavani pojat sänkyyn kahdeksalta, ja itseni kymmeneltä. Erittäin usein käy niin, että pojat ovat sängyssä ysiltä ja minä joskus puoli kahdeltatoista. Ja arvatkaa ketä aamulla väsyttää?
     
  • Edessä häämöttää Barcelonan reissu. Arvatkaa kuka tulee olemaan viimeinen, joka juoksee viime tingassa ja hyperventilaatiopaniikissa lähtöportille..?
Pullat - näky, jota meiltä ei enää kohtaa...
 
En enää hyvällä tahdollakaan voi pitää itseäni hyvänä organisoijana ja arjen hallitsijana. Myönnän - tsempata pitäisi ja tehdä asioille jotain. Hankkia ensinnäkin uudet hermot, saada lisäminuutteja iltoihin ja hommata se tiskikone, joka säästäisi edes vähän aikaa. Siihen asti pitänee tyytyä olemaan se p***a mutsi, joka kilahtelee väsyksissään pikkuasioista ja viettää puolet elämästään stressipaniikissa.

Täyspäivätyö kahdeksasta neljään ja lapsiarki on haastava yhdistelmä. Siitäkin huolimatta, että joka toinen viikko vietän lapsivapaata aikaa. Sillon luojan kiitos voin palautua arkiaamujen ja hulinailtojen aiheuttamista stressihormonikuormituksista. (Jos olisin fiksu, kokkaisin tuolloin pakastimen täyteen ruokaa. Mutta en ole, vaan mieluummin laiskottelen.)   

Miten muut ihmiset oikeasti selviävät lapsiarjesta yksin? Voiko siitä selvitä ilman hermojen menetystä ja paniikkia? Mitä ylipäänsä on hyvä arki? 
 

maanantai 15. syyskuuta 2014

So far, so good - kevyin kantamuksin


Vuosi sitten elämäni oli melkoista tempoilua ja loputtoman pitkää maitohapottavaa ylämäkeä. Vedin perässäni kivirekeä, joka oli täynnä epävarmuutta, ristiriitaa ja uupumusta. Olihan siinä toinenkin puolisko samaa rekeä vetämässä, mutta taisimme vetää eri suuntiin - ja välillä reki veti meitä. Vielä tuolloin en nähnyt tai ymmärtänyt kaikkea sitä, mitä rekeen oli lastattu ja miten mahdottomaksi sen vetäminen lopulta osoittautuisi. Vaikka jo vuosikausia olin tuntenut vetämisen urakan turhan raskaaksi ja manaillut koko projektia, jaksoin silti uskoa (liiankin?) pitkään, että jokin ihme kuitenkin muuttaisi kaiken ja reki alkaisi lipua sujuvasti kohti tasamaata.

Tämän vuoden alussa teimme päätöksen luopua yhteisen tien jatkamisesta. Taakan vetäminen repi meidät hajalle ja oli järkevämpää päästää siitä irti. Ratkaisu ei silti ollut mikään instant-helpotus, vaan kivireki piti vielä jaksaa raahata romuttamolle ja huolehtia siitä, että sinne se jäisikin. Jälkiviisaana voi sanoa, että se oli raskain osuus. Kun oli pitkälle vetänyt ja toivonut, että kulku jossain vaiheessa helpottaisi, ei ollut helppoa myöntää, ettei tästä mitään tulekaan. Alkoi luopumisten ja irtipäästämisten kivulias työstäminen. Ei ollut helppoa luovuttaa unelmistaan - ydinperheestä, yhteisestä kodista ja elämästä, joka pyörii edellämainittujen asioiden ympärillä.

Tuolloin tunsin itseni surkean epäonnistuneeksi. En ollut onnistunut pitämään liittoa kasassa, en saanut pitää sitä kotia, jota rakastin, eivätkä lapseni saisikaan kokea yhtä ehjää (ja muka ainoaa oikeaa?) lapsuutta kuin minä itse. Pelkäsin kaikkea edessä olevaa ja ajanjakso tammikuusta toukokuun alkuun oli täynnä musertavan synkkää surua, vihaa ja pelkoa. Tein avioliittoni ja pitkän elämänvaiheen loppumisen surutyötä ja aika pohjamutia myöten teinkin.



Vaan kuinkas sitten kävikään? Elämä opetti, että myrskyn jälkeen todellakin on poutasää - ei toki ilman satunnaisia pikku sadekuuroja. Ja että kun vain hyppää peloista huolimatta, voi päästä vaikka miten pitkälle. Loppukevään ja kesän mittaan hymy löytyi satunnaisesti ja pitkällisen mustavalkolähetyksen sijaan alkoi näkyä värejäkin. Koin tunteita, joita en muistanut minussa olevankaan ja tiesin tehneeni oikean hypyn. Elvyin pitkästä suruvaiheesta ja tunsin eläväni. Mikä helpotus! Osasin pala kerrallaan päästää irti entisen elämäni asioista ja antaa anteeksi.

Pelkkää autuasta helppoutta elämä ei ole eron jälkeen ollut ja yllätyksiäkin on ollut matkassa. Kivireki on kuitenkin poissa ja sen tilalla on kevyempiä kantamuksia. Senkin olen huomannut, että tuo pitkällinen reuhaaminen reen parissa vahvisti kuntoa. Ja nyt ehkä ymmärrän olla tarttumatta enää uusiin yhtä raskaisiin taakkoihin.  

Joskus elämä voi heittää tielle isoja ja positiivisia yllätyksiä. Pitää vain kulkea avoimin silmin, jotta näkee ne. Ja olla sen verran rohkea, että tarttuu niihin - ja uskaltaa hypätä vaikkei varmaksi tiedäkään mihin ja kuinka pitkälle hyppy kantaa.

Sunnuntaina aion hypätä lentokoneeseen ja matkustaa kohti Barcelonaa. Pieni irtiotto arjen keskellä ja mahdollisuus... niin mille? No vaikka pussailulle. Eihän sitä koskaan tiedä, jos siellä sattuisi törmäämään ihmiseen, jonka kanssa voi suudella vaikkapa juna-asemalla ;) 

Edit. Hesarin juttu siitä miten ero voi tukea naisen onnellisuutta.

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Hyperventiloivan pms-hirviön kotijumppa?

Silloin, kun ei ole mitään tekemistä, tai vastaavasti silloin, kun tekemistä todellakin olisi, mutta sitä yrittää vältellä kaikin konstein, voi vaikka huvittaa itseään tarkastelemalla Bloggerin tilastoja ja hakusanoja, joilla blogiin on löydetty (tai tässä tapauksessa eksytty).   

Hakusana: Syysaskartelut.
Joku ihmispolo tarvitsisi inspiraatiota huikeisiin ja taitaviin syksyisiin askarteluihin. Hänellä on ehkä varattuna erilaisia kuviosaksia, liimoja, glittereitä, tai jotain niin edistyksellisiä askartelutarvikkeita, etten osaa edes kuvitella. Inspiraationlähteen sijaan hän törmää tasan tähän yhteen syksyiseen askarteluun. Ko. askartelusession tuotokset ehkä vihjaavat siihen suuntaan, että minä en ole tuleva Martha Stewart kakkonen.
(Mutta voi miten vauvalta esikoiseni näyttääkään kuvassa... ♥)

Hakusana: Kotijumppaohjeet. Sitäkin on tasan yhden postauksen verran. Ajatelkaa, jos ihan vakituiseen bloggailisin kotijumppaohjeita (saati että kuvaisin itseäni piukeissa trikoissa, ehhehhee!), niin mikä trafiikki täällä kävisikään. Kohta olisin Suomen jumppakuningatar tai piukeapeppuisten pimujen papitar, ja Jutta Gustafsberg'kin jäisi kakkoseksi. Voisin ostaa ökytalon Pyhäjärven rannalta ja antaisin lausuntoja treenaamisesta medialle.

(Näin muuten Jutan tänään kaupassa, juuri kun olin hipelöimässä suklaalevyjä. Hänen läsnäolonsa aiheutti sen, että hipsin vikkelästi kohti sokerittomia kurkkupastilleja, ikään kuin alunperin olisin ihan hupsis vahingossa osunut lähelle suklaalevyjä. Ostin mynthoneita - olikin oikeastaan vähän käheä kurkku...) 

Hakusana: Pms ja hyperventilaatio. Tämä kyllä pistää hyperventiloimaan ihmetyksestä ja miettimään tekstieni sisältöä. Ehkä tuo kertoo blogistani kaiken olennaisen? Itse asiassa tuo sanapari olisi varsin oivallinen koko blogin nimeksi. Ei tulisi kenellekään ennakko-odotuksia älykkäästä sisällöstä. "Pms ja hyperventilaatio - blogi naisen hormonivuoristoradasta ja sen aiheuttamasta elämäntuskasta. Älä lue."
Haku muuten löytää tämän tekstin.  


Hengästyttävän hyperventiloivaa päivää teillekin ja muistakaa, että kunnon askartelusessio tai kotijumppa pitää pms:n loitolla ;) 

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Kun elämä hellii

Tänä viikonloppuna olen saanut nauttia säkenöivästä tyttöseurasta, aika monesta kuohuviinilasillisesta, pirskahtelevasta keskustelusta ja kepeästä juhlinnasta. Kotimatka Tampereelle sujui hieman väsyneissä merkeissä, mutta hymy huulilla. Kiitos Elisa ja P!



Elämästä nauttiminen jatkui kotinurkilla, jossa pääsin jo toista kertaa viikonlopun aikana valmiiseen ruokapöytään (mitä luksusta minulle!) ja nauttimaan hyvistä keskusteluista, puhumattakaan kaikesta muusta. Seura oli - öhöm - hieman eri tyyppistä kuin edellisen illan tyttöseura, mutta vähintään yhtä säkenöivää ja aiheutti lämpimästi läikähteleviä fiiliksiä. 

Olen lucky girl, ja sitä mieltä, että elämän tarjoamiin mahdollisuuksiin kannattaa tarttua  ♥



perjantai 5. syyskuuta 2014

Kuplia!

Oli aikomus näpytellä pirtsakka ja poreileva teksti perjantain suunnitelmista, mutta ihana Elisa ehtikin ensin. Klik


Kassiin on pakattu mekkoja, skumppaa, koruja, meikkejä, suklaata ja muuta syvällisen tärkeää ;)
Poreilevaa viikonloppua kaikille muillekin!