maanantai 17. marraskuuta 2014

Parempi viikko

Viikonloppu oli melkoista henkistä vuoristorataa. Lienee elämäni yksi suurimpia ristiriitoja, että ulkoisesti minulle ei välttämättä tarvitse tapahtua paljonkaan, mutta korvieni välissä harrastan syöksylaskuja ja vuorikiipeilyä - noin vertauskuvallisesti.

Menneenä viikonloppuna olin toisaalta reipas ja kävin kaksi kertaa lenkillä (juoksin jopa - hyvä minä!), pukeuduin mustaan neulemekkoon ja skoolailin iltaelämässä sekä vietin laatuaikaa itseni kanssa. Toisaalta sitten tein syöksykierteitä ja velloin henkisen eroprosessin mainingeissa big time. Tajusin, että keskinäinen ymmärrys eksän kanssa oli samaa tasoa kuin Venäjän ja lännen poliitikoilla. Toinen sanoi "A" ja toinen kuuli "B", ja sitten ihmeteltiin, että eikö tuo tosissaan tajua. Ymmärtämättömyyden rekisteröin jo liiton aikana, mutta vasta nyt tajuan miten syvää se oli.

Vuoristoradan huipulla ennen syöksylaskua... ;) 


Kun ei tule ymmärretyksi, ei voi tulla oikealla tavalla hyväksytyksi. Ja ellei tule hyväksytyksi, ei voi tuntea itseään paikallaan arvokkaaksi. Kaikki se johtaa sisäiseen ahdistukseen, turhautumiseen ja aggressioon. Ja jos sitä ahdistusta purkaa toiselle, joka jo valmiiksi on pihalla vastapuolen tulkitsemisesta, mennään entistä pahemmin metsään. Kohtaamattomuus ja ymmärtämättömyys arjessa johti moniin ongelmiin ja tie vei vääjäämättömästi kohti eroa.

Nyt jälkikäteen olemme availleet solmuja ja se on arvokasta. Vaikka avioliitto ei ollut pelastettavissa, niin eron käsittelyn kannalta on hyvä, että voimme edes nyt ymmärtää syitä ja seurauksia.

Minä jätän hetkeksi vuoristoradat ja henkiset extremet vähemmälle, vaikkapa näillä hyvillä neuvoilla:
Mark Twainin 9 vinkkiä parempaan elämään

perjantai 14. marraskuuta 2014

Viikon varrelta

Flunssakierre jatkui meillä vielä tälläkin viikolla. Nyt oli vuorossa köhivä ja lämpöilevä esikoinen, jonka takia piti hieman venyttää työkavereiden ja esimiehen (ja omaa) kärsivällisyyttä. Yhtenä päivänä myös Muru auttoi hoitamalla poikaa. Oli jälleen ihana huomata, että he viihtyvät yhdessä ♥  Pojat tykkäävät hänestä aidosti ja päin vastoin.


Yhtenä toipilaspäivänä leivoimme poikien kanssa pipareita. Toisin sanoen kaulitsimme valmistaikinalevyn, paistoimme piparit ja koristelimme ne valmiilla sokerikuorrutteella. Oli hurjan hauskaa ja pojat jaksoivat ihmeen hyvin keskittyä touhuun ja nauttivat siitä täysin siemauksin. (Kuriositeettina mainittakoon, että yksi heikkouteni ovat piparimuotit. Omistan niitä ISON purkillisen ja ostan joka vuosi lisää... Niissä on Sitä Jotakin.) Päivän päätteeksi nautin ensimmäisen jouluisen puuhan kunniaksi mukillisen glögiä - tekipä vaan hyvää. Ja siivosin lattialta noin puoli kiloa strösseleitä ja piparinmuruja.


Sitten olen vellonut hillittömissä pms-tuskissa. Sinänsä lohdullista tietää, että se on pms, eikä esim. harvinaisen hankala luonne - pois se minusta ;)  Olen ollut kiukkuinen, surullinen ja itkuinen. Tuntenut itseni ihan rumaksi ja vanhaksi akaksi. Äksötellyt itselleni ja lapsille, ja syönyt ihan estoitta hirveät määrät suklaata. Parin päivän angstin jälkeen aina elämä kuitenkin voittaa ja voikin todeta olevansa sittenkin ihan jees ihminen, jonka elämä on oikeastaan varsin hyvää. 

Olen myös alkanut skannata sillä silmällä vaatekaapin sisältöä, sillä lauantaina aion ulkoiluttaa jotain mekoistani (mutta mitä niistä??) tyttöseurassa. Ensi viikolla on myös työpaikan pikkujoulu, joten vaatekaapilla saattaa venähtää tovi jos toinenkin. Joskus on ihanaa kohottautua arjen yläpuolelle ja pukeutua nätisti, tupsutella puuteria ja poskipunaa pikkaisen liikaa, ja skoolailla kuohuvalla sekä kohota kuplien mukana jonnekin yläilmoihin. Seuraava päivä hoitaa sitten jälleen jalat maan pinnalle...

Olen myös alkanut miettiä joulua - lähinnä lahjoja ja syömisiä. Ja iloinnut siitä, että puolet omasta joululomastani saan viettää pienten rakkaideni kanssa ja toisen puolikkaan voin omassa rauhassa kääriytyä viltteihin ja uppoutua kirjaan. Tietenkin punaviinilasin, suklaarasian ja vihreiden kuulien kera!

Edessä on viikonloppu, jonka aion täyttää asioilla, joista pidän ja joista saan voimaa. Nukkumista, lukemista, hyvää syömistä, kuntoilua ja rentoa oloa. Unohtamatta sitä lasien kilistelyä tyttöseurassa ;)
Kippis ja hyvää viikonloppua! 

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Sportista ja vaatteista

Viime aikoina olen kunnostautunut ja alkanut liikkua enemmän. Lompsassa on jälleen voimassaoleva salikortti ja lenkkareitakin olen ulkoiluttanut enenevässä määrin. Tuntuu, että kunto nousee palkitsevaan tahtiin ja sen myötä hyvän olon tunne.

Hieman nolona täytyy myöntää, että ulkoiluvaatteita lukuun ottamatta joka ikinen sporttivaatteni on viime vuosikymmeneltä. (Ja tämä on pakko laittaa sulkuihin, mutta osa jopa viime vuosisadan puolelta. Tiedä sitten onko se merkki ko. tuotteiden hyvästä laadusta vai jostain muusta, kuten huonoista shoppailutaidoistani...) Tällä hetkellä minulla on tasan yksi kiva jumppapaita ja yhdet mukiinmenevät housut, eikä se yhtään helpota salille tai ohjatulle tunnille lähtemistä. Jos nimittäin ne kelvolliset ovat pyykissä, niin sitten mietitään vähiten kamalaa vaihtoehtoa, eikä se välttämättä ole omiaan nostattamaan kivaa fiilistä. Pahimmillaan sitä tuijottaa peilikuvaa, joka a) hikoilee kuin parhain sveitsiläinen juusto, b) punoittaa kuin saksalainen turisti ensimmäisenä Aurinkorannikkopäivänään ja c) huomaa, että väärää materiaalia olevat vaatteet eivät hengitä tippakkaan ja liimautuvat ihoon... (Ihoon liimautuminen on ihan jees, jos puhutaan yhdestä tietystä ihmisestä, mutta ei urheiluvaatteista ;) )  

Tulevat lempicaprini?  Klik.

Kaikista kauheimmat jumppavaatekriisit kuitenkin ulottuvat 80-90 -luvuille ja koulun liikuntatunnille. Vielä yläasteen aikana liikunnanopettaja pakotti sisäliikuntavaatteet unohtaneet tytöt alushoususillaan tai sukkahousuissa jumppasaliin. Ou jee. Voin kertoa, ettei ollut mieltä ylentävää hyppelehtiä 40 denierin mummovärisissä sukkahousuissa, joiden alta pilkahteli valkoiset puuvilla-alkkarit - ja liikuntasalin kahtia jakavan verhon takaa puolestaan pilkahteli luokan hihittäviä poikia kurkkimassa tyttöjen puolelle... Voi nolous! Lukiossa en muuten enää unohtanut sisäliikuntavaatteita kotiin, jostain syystä ;) Tosin ehkä silloin jo jumppamaikan moraalikin olisi antanut myöden ja jumppavaatteettomat olisi patistettu kävelylenkille...

Asiaan... Korjatakseni huutavan epäkohdan päätin päivittää sporttivaatteitani tälle vuosikymmenelle (ja -sadalle). Hyvä urheiluvaate on mielestäni kiristämätön, hengittävä, jossain määrin tekninen ja hyvännäköinen. Se tuo liikkumiseen iloa ja korostaa vartalon parhaita puolia. Itseään on kivempi tuijottaa koko seinän kokoisesta peilistä, jos päällä on jotain nättiä ja parhaita puolia korostavaa.

"Never stop dreaming" - niin totta. Klik.
Kuvat ja vaatteet: www.esprit.fi

Tällä viikolla en päässyt sporttailemaan ihan niin paljon kuin olisin toivonut. Tähtihetkeni oli räntäsateessa juostu 30-minuuttinen ja sen jälkeinen autuas olotila. Pystyin, jaksoin ja jopa nautin! Ensi viikolla tilanne lienee himpun parempi ja saatan päästä urheilemaan peräti kaksi kertaa. Sen jälkeen onkin taas oma viikkoni ja voin hikoilla ja kirmailla mielin määrin!

Mikä on sinun lempilajisi? Kuntosali, jumppa, lenkkipolku vai jokin muu?
Entä miksi liikut/et liiku? Jos et, niin haluaisitko? 

perjantai 7. marraskuuta 2014

Sydämellistä

Minulla on tänään hyvin tiivis kumppani 24 tunnin ajan. Se seuraa minua joka paikkaan ja on hyvin lähellä sydäntäni. Kyse on vuorokauden mittaisesta Holter-seurannasta, joka tallentaa sydämeni sykkeet seurantajaksolta. Olen jo pidemmän aikaa kärsinyt rytmihäiriöistä, jotka stressin/unettomuuden aikana äityvät toisinaan varsin ikäviksi. Muutamia kertoja olen käynyt sydänfilmissä, mutta kertaakaan rytmihäiröitä ei ole ilmennyt juuri silloin.


Tällä viikolla olen yrittänyt ihan tarkoituksella stressata, valvoa ja ahdistua, jotta saisin aikaiseksi rytmihäiriöitä. Mutta ne ovat loistaneet poissaolollaan. Huomiseen klo 13:een asti on aikaa keksiä jotain, joka saisi sydämeni menemään ihan sekaisin... Takana pari huonosti nukuttua yötä ja yrityksiä muistella elämäni p***amaisimpia hetkiä. Kahvia olen juonut normaalin kahden mukin sijasta viisi. Eikä muuta kuin pari hassua satunnaista häiriötä. Olen ilmeisesti niin patologisella tavalla kiltti tyttö, että edes sydämeni ei suostu toimimaan vastoin odotuksia (vaikka pitäisi). Huokaus...

Kohta alan soitella exälle ja haastaa riitaa, roikkua vauva.fi-keskustelupalstalla ja kuunnella fuusiojazzia ;) 

Tykyttelemisiin!

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Naiset, jotka ovat kuminauhaa

Tämän viikon piti olla oma viikkoni. Leppoisia iltoja, omaa aikaa, liikuntaa, kirjoja, kavereita. Mutta kuten tiedätte, kaikki ei aina mene kuten suomenruotsalaisissa lifestyle-ohjelmissa. Tulin luvanneeksi pojille, että otan tällä viikolla kummankin vuorollaan äidin luokse. Että olisi erityistä kahdenkeskistä aikaa yhden illan ajan, vähän hemmottelua ja sen semmoista. Kuinka ollakaan, kuopus sairastui (taas). Exä oli hänen kanssaan ja minä otin esikoisen pariksi päiväksi helpottaakseni exän osuutta, eikä hänen tarvinnut lähteä kuumeisen lapsen kanssa kuskailemaan esikoista eskariin ja sieltä pois. Kävin exän puolesta kaupalla ja apteekissa, huolehdin ja hössötin kuin paraskin kanaemo.

Tänään arjen piti soljua normaaleille urilleen, mutta jälleen tuli tarhasta soitto, ettei kuopus ole vieläkään terve. Ex oli jossain huitsin nevadassa töiden puolesta, joten ei jäänyt paljon vaihtoehtoja sille, kuka hakee pojan tarhasta ja käyttää hänet lääkärissä (löydöksenä märkäinen korvatulehdus). Ja koska olin jo pitänyt esikoista luonani pari päivää, olikin tänään kätevästi kuopuksen vuoro samaan kohteluun. "Vapaa" viikko on ollut täynnä lastenhoitoa, ohjelmoituja ja sekamelskaisia päiviä ja iltoja. Joustoa, venymistä ja haikailua lenkkipolulle. Mutta en valita (paitsi ihan vähän), koska on aika mahtavaa, että voimme exän kanssa tarvittaessa joustaa puolin ja toisin, jos suinkin mahdollista.

Etukäteen kuvittelin, että eron jälkeen olisimme exän kanssa kylmän sodan tunnelmissa, mutta niin ei ole käynyt. Joskus näköjään huonosta avioliitosta voi eron jälkeen syntyä toimiva vanhempien välinen huoltosuhde. Saman katon alla emme olleet lopulta kovin kaksinen pari. Eronneina ja itsenäisinä näköjään tulemme melko mainiosti toimeen.

Täytyy todeta sekin, että naiset ovat kuin kuminauhaa. Venyvät, joustavat ja mukautuvat. Torstai-iltana minun kuminauhani tosin lentää nurkaan ja tilalle tulee iso annos itsekkyyttä ja lepoa. Jos nimittäin kuminauhaa venyttää liikaa, se napsahtaa poikki ;) Sunnuntai-iltana alkaa taas kuminauhajumppa, kun pojat tulevat luokseni. Siihen mennessä on syytä hyödyntää kaikki se potentiaali, jonka voin käyttää itseni hyväksi.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Happy weekend

Viikonloppu on ollut mitä mainioin ja täynnä hyviä asioita. Työ- ja lapsiviikon vastapainoksi olen saanut niin omaa aikaa, murun läheisyyttä, kuntoilua kuin hyvää ruokaakin mielin määrin.

Perjantaina iltapäivällä halittelin muksut haikein mielin ja otin suunnan kohti kuntosalia. Lihasrääkin jälkeen ajelin muruseni luo, jossa minut ohjattiin löylyn hellään hyväilyyn - ja vastapainoksi hyytävän kylmän veden syleilyyn... (Älkää kysykö, mutta hänellä on takapihallaan vanha vedellä täytetty pakastinarkku.)   Ilmeisesti kylmässä vedessä lilluminen teki tehtävänsä, sillä yksikään lihas ei ole kipeytynyt perjantaisesta salitreenistä. Suosittelen siis kylmäkäsittelyä kaikille kuntoilijoille - ja muillekin. (Ja pian suomalaiset takapihat täyttyvät pakastimista ja hyytävään veteen pulahtelevista ihmisistä..!)

kuva: Pinterest

Lauantaina päivällä vaihteeksi saunoimme, sitten piipahdus kaupungille syömään ja lasillisille. Murun luona otimme erän Trivial Pursuitia, jonka hävisin - vaikka tiesinkin mm. mitä Nikita Hrustsev käytti pöydän hakkaamiseen YK:n yleiskokouksessa, kun puheenjohtajan nuija meni rikki... (vastaus: kenkää). Fiksu muru mulla, mutta ensi kerralla hän joutuu tyytymään häviöön ;) Pelin jälkeen lisää saunaa ja jälleen pari pulahdusta kylmäaltaaseen. Ilta kului sohvalla pötkötellen, suukotellen ja halitellen. Telkkarin katsomisen ohessa popsimme mahat pullolleen tacoja ja Ben&Jerry'sin syntisen hyvää jäätelöä. 

Sunnuntaiaamuna nukuimme taas pitkään. Aamupalan jälkeen olikin aika ajella omaan kotikoloon, jossa jatkoin rentoa olotilaa. Sen verran ryhdistäytyin, että kävin reippaalla hölkkälenkillä ja ylitin itseni ja tähän astiset minispurtit korttelin ympäri. Jaksoin juosta yhteensä 40 minuuttia ja se on aika kova suoritus ihmiselle, joka on säilönyt lenkkareitaan naftaliinissa hyvin hyvin pitkään, ja jonka keuhkot repeävät jo siitä, kun näkee televisiossa jonkun juoksevan... Selvisin rutistuksesta hengissä ja sain palkinnoksi sellaiset endorfiinit, että jaksan taas puskea hyvillä mielin töihin maanantaiaamuna. 

Sunnuntai-illan ekstra-bonuksena sain esikoisen luokseni. Joskus on luksusta antaa aikaa ja huomiota yhdelle lapselle kerrallaan. Kun itsekin on saanut erityistä huomiointia toiselta, voi sitä hyvillä mielin jakaa muille eteenpäin. Senkin tajusin, että kun ikävöi jotakuta tiettyä, on oikeastaan aika onnekas. Kun voi rakastaa ja ikävöidä, on jonkin tärkeän äärellä... ♥ 


torstai 30. lokakuuta 2014

Äideistä ja jaksamisesta

Rautavaaran synkät tapahtumat ovat pyörineet monien mielessä, minunkin. Ensimmäinen reaktio oli silkka epäusko ja järkytys. Muutamien taustatietojen jälkeen mieleen muistuivat ne ajat, kun itse olin kahden pikkuisen kanssa kotona - pahimmillaan keskivaikeaan masennukseen sairastuneena ja mielen maalaillessa sysimustia maisemia. Epätoivoisimpina hetkinä saatoin toivoa kuolevani jotenkin tapaturmaisesti, mutten ikinä olisi voinut tehdä itselleni, saati lapsilleni, mitään hirveää.

Varsin pian sosiaalinen media pullisteli mielipiteitä laidasta laitaan. Itsekin osallistuin yhdellä facebook-seinällä käytyyn keskusteluun - sillä seurauksella, että sain verenpaineet tappiin eräästä kommentista, jossa epäiltiin nykyäitien kapasiteetin yksinkertaisesti olevan huonompi kuin edellisten sukupolvien naisten. Singahdin välittömästi aikamatkalle muutamien vuosien taakse masennusfiiliksiini ja siihen, miten ex-appiukkoni lateli "totuuksia" "huonosta" jaksamiskyvystäni ja nykynaisten heikkoudesta menneiden aikojen naisiin verrattuna. Ei muuten ihan hirveästi piristänyt, suoraan sanoen...

Itse ajattelen, että monet nykypäivän äidit jaksavat ihan liikaakin. Joudutaan venymään äärimmäisyyksiin ja väsytään liian isojen taakkojen alle. Turvaverkot ovat monilla ohuet tai olemattomat, apua ei saada tai sitä ei hoksata pyytää ajoissa. Ajatellaan juuri niin, että kun on ne naiset ennen vanhaankin jaksaneet, niin kyllä minunkin vaan pitää jaksaa... Erehdytään kuvittelemaan, että äidin "kuuluukin" olla väsynyt (olkoonkin, että se oma väsymys olisi jatkunut jo ihan liian pitkään ja ihan liian vakavana). Olleen kilttejä tyttöjä, venytään vähän vielä lisää, yritetään vielä vähän kovemmin, annetaan itsestään muille, kunnes mennään rikki.

Masennuksen mustissa syövereissä mieli ei jaksa nähdä valoa tai toivoa, ja ajatukset vellovat oman pahan olon ympärillä. Mustassa aukossa rimpuileva äiti saattaa ajatella karmeita asioita. Kevyimmästä päästä omia ajatuksiani noihin aikoihin oli hypätä autoon ja ajaa maailman ääriin, jättäen kaiken taakseni. Synkimpiä en edes viitsi sanoa... Silti yhdyn tähän kirjoitukseen: "... niistä kammottavista ajatuksista on valovuosien matka siihen konkreettiseen, kammottavaan tekoon: hengen riistämiseen omilta lapsilta".

Hirveiden asioiden ajatteleminen sinänsä ei tee ihmisestä pahaa tai sairasta. Sen sijaan jos ihminen saa päähänsä hirveitä ajatuksia JA toteuttaa ne, asia muuttuu aivan perustavalla tavalla. Siksi en ole osannut ihan täysin samaistua esim. Katri Mannisen kirjoituksiin, vaikka ymmärränkin, että hänen pohjimmainen halunsa lienee kiinnittää huomiota liian väsyneiden äitien hätään. Jokainen kamalia asioita ajatteleva äiti ei silti ole potentiaalinen murhaaja. Eikä rikkinäisen äidin tekemiä karmeita asioita voi pyhittää millään syyllä. Entä jos Rautavaaran tappaja olisi ollut puukon kanssa heilunut mies - olisiko vaikkapa Manniselta löytynyt yhtä paljon ymmärrystä häntä kohtaan?

Asiaa voisi vatvoa varmaan valovuosien pituisen ajan, emmekä silti emme pääsisi lopulliseen varmuuteen siitä miksi tämänkin kauhean asian piti tapahtua. Teon tehnyt äiti ei ole täällä meille kertomassa mielensä liikkeistä. Toivoisin vain, että tällaisia tapauksia voitaisiin ehkäistä. Että olisi enemmän niitä ihmisiä, jotka näkisivät hädässä olevat ja heittäisivät pelastusrenkaita silloin, kun niistä vielä olisi apua. Jälkeenpäin voidaan tuomita, riidellä ja kiistellä asioiden silti johtamatta mihinkään.

Voisiko jokaisen pienten lasten äidin vaikkapa haastatella neuvolassa säännöllisesti. Ja tarkoitan nyt jotain muuta kuin lapsen päänmittauksen, kasvukäyrien ja viivanpiirtämisteitojen tarkkailun ohessa heitettyä puolihuolimatonta toteamusta "ja äiti jakselee ihan hyvin..?". Monilla äideillä on taipumus jaksaa ihan hyvin, kun joku ulkopuolinen sitä hutaisten kysyy. Minäkin jaksoin neuvolassa aina ihan "ookoo" tai "vähän väsyttää, mutta kai mä pärjään". Minut pysäytti eräs päivystävä lääkäri, joka katsoi syvälle silmiin ja aidon empaattisesti kysyi: "Miten sinä itse oikeastaan jaksat?".

Kuten tässä hyvässä kirjoituksessa todetaan: 
"Yksi pieni askel voi olla sekin, että kysyy toiselta, onko kaikki hyvin. Jos intuitio kertoo tilanteessa olevan jotain kummallista, ei sitä kannata ohittaa.

Eräs tärkeimmistä asioita on itseensä tutustuminen ja omaan kasvuunsa sitoutuminen. Sitoudu tekemään elämästä onnellisempaa. Tänään. Nyt."

Onnellista ja tasapainoista päivää teille kaikille ♥