perjantai 31. elokuuta 2018

Sydäntä värisyttäviä hetkiä

On hetkiä, jotka tuntuvat sydämen ja sielun pohjassa asti. Hetkiä, jolloin mykertyy liikutuksen ilosta ja sitten hetkiä, jolloin sydäntä puristaa niin että sattuu.
 
Tällä viikolla olen soittanut osanottopuhelun läheiselle, joka on menettänyt hyvin tärkeän ihmisen. Miten vaikeaa onkaan yrittää löytää sanoja. Vaikka itsekin olen ollut juuri samassa tilanteessa ja tiedän, ettei niitä ns. oikeita sanoja ole, vaan tärkeintä on, että ihmiset osoittavat välittämisensä toisen surussa. Silti haluaisi sanoa jotain oikealla tavalla lohduttavaa ja lämmittävää, ja joka kerta se on ihan yhtä vaikeaa.
 
Toivoisi niin kovasti, että voisi lähettää kaiken surun peittävää lohtua. Mutta surun ja menetyksen edessä ihminen on kuitenkin aika pieni ja voimaton.



Toisen ihmisen kohtaama suru vie itsenikin jonnekin syviin syövereihin. Tekee kipeää olla tietoinen siitä, että on tavallaan jo kovin yksin. Ettei ole enää ketään sellaista vanhempaa tai isovanhempaa, jolle olisi se ykkönen, tärkein, oma rakas lapsi, jonka itsestäänselvästi asettaa muiden edelle. Elämässä on lopulta ihan jäätävän yksin, vaikka rinnalla kulkisikin muita tärkeitä ihmisiä.
 
Sitten oli hetki, jolloin liikutuin lapseni liikutuksesta. Varsinkin kuopus reagoi kovin tunteikkaasti kuultuaan tuosta läheisemme kohtaamasta menetyksestä. Pieni alahuuli väpätti ja sitten puhuttiin koko ilta kuolemasta. "Olisipa äiti todella todella harmillista, jos kuolisit", totesi hän, ja annoin vastikeettoman lupauksen, että aion kuolla vasta sitten kun hekin ovat jo vanhoja.

Liikuttavan haikea hetki oli sekin, kun lapset halusivat iltarapsutuksensa. Kymppi vee totesi, että hän erityisesti haluaa huomiota, koska "ei tule enää kauan olemaan rapsutteluiässä". Arvatkaa oliko siinä vaiheessa itselläni alahuuli hieman mykkyrällä. Vaikka minä olisin valmis silittelemään lapseni sänkyyn vaikka armeijaiässä, niin tiedostan, että niin ei tule kuitenkaan olemaan. Jossain vaiheessa on päästettävä irti ja toivottava, että siihen astiset silittelyt kantavat pitkälle. Vielä kuitenkin aion silitellä, pusutella ja kuiskuttaa korviin iltahöpsötyksiä vielä monta vuotta.
 
Valoisaa perjantaita! ♥

keskiviikko 29. elokuuta 2018

Kuntoilukuulumiset

Tiedän aika hyvin, mikä minua itseäni motivoi ja mitä pitäisi tehdä, jotta kuntoilu olisi itsestäänselvä ja mieluisa rutiini. Silti joskus tulee huteja, laiminlyöntejä ja ennalta arvaamattomia asioita, jotka kaatavat hyvätkin aikeet. 
 
Viime viikolla kuntoilin kyllä, mutten silti ollut supertyytyväinen. Intensiteetin puolesta olisi ollut petrattavaa, mutta oma jaksaminen ja ajanpuute ajoivat siihen, että viikko oli varsin kävelypainotteinen. Vaikka reipas kävely onkin peruskunnon kannalta varsin oivaa liikkumista, niin tuppaan edelleen ajattelemaan niin, että kuntoilun pitäisi olla jotain tehokkaampaa kuin "vain" kävelemistä. Myös oma kroppa on sellainen, että se kaipaa reilua liikettä ja rasitusta.

Merkitsen aina kuntoiluni Heiaheia-sovellukseen, josta näkee jälkeenpäin kätevästi, että tuliko oikeasti liikuttua vai kuvittelinko vain olleeni sporttinen (koska nostin kahvakuulat esille, vaikken tehnyt niillä mitään :D ).
 
Treenien muistiin merkitseminen myös motivoi ja itseäni se selkeästi kannustaa liikkumaan enemmän. Vähän kuin lapsena, kun hyvistä suorituksista sai leimoja reissuvihkoon!

Viime viikon osalta näyttää tältä: 

Ma:  -

Ti: Kävely 50 min.

Ke: Kehonpainoharjoitus 10 min keskellä työpäivää.

To: Kuntosali 1 h, pyöräily 15 min.

Pe:  -

La: Kävelylenkki 40 min yksin ja kevyt hölkyttelylenkki 20 min pojan kanssa.

Su: Kävelylenkki 60 min ystävän kanssa.

Kauniit ja luonnonläheiset lenkkimaisemat motivoivat kävelemään


Entä mitä sitten olisi voinut vielä parantaa? 
 
Jos energiataso olisi ollut parempi, olisin voinut mahduttaa enemmän pieniä kehonpainotreenejä arjen sallimiin rakosiin. Mutta en vaan jaksanut. Monena päivänä väsytti liikaa ja se taas painoi mielialaa miinuksen puolelle. On luonnollista, että väsyneenä ja ärtyneenä ei jaksa innostua kuntoilusta niin paljon kuin virkeänä ollessa.

Tähän on niinkin yksinkertainen lääke kuin riittävä yöuni ja arjen sumpliminen siten, että iltaisin pääsisi ajoissa nukkumaan. Aina sekään tietysti ei vain onnistu, jos illat ovat täynnä vanhempainiltaa, lasten läksyjä ja kotisavottaa. Mutta asiantilan tiedostaminen on jo ensimmäinen askel. Ehkä jo tänään pystyn rauhoittamaan illan ja pääsen ajoissa nukkumaan?

Jälleen kerran unohdin myös kaikenlaiset venytykset ja kehonhuollon. Minulla ne ovat osa-alue, jolla ehdottomasti pitäisi petrata, ellen halua vanhemmiten olla vaappuen kävelevä rautakanki. Fakta on, että etenkin tässä iässä pitäisi kiinnittää huomiota liikkuvuuteen, lihasten palauttavaan venyttelyyn ja kaikenlaisten tukilihasten huoltoon. 

Siinäkin voisi petrata, että joskus ns. laiskoilla viikoilla voisi vaan hengitellä syvään ja muistaa, että ehkä jo huomenna on uusi mahdollisuus. Kunhan oikeasti käyttää sen mahdollisuuden, eikä tuudittaudu kuntoilijan identiteettiin vailla tekoja ;) 

Joko olette kyllästyneet sporttipostauksiin, vai haluatteko lähiaikoina kuulla omat lisävinkkini kuntoilun saamiseksi osaksi arkea?  


Edelliset kuntoilupostaukset:

Uuteen vauhtiin kuntoilussa, osa 1 - motivaation etsiminen
Uuteen vauhtiin kuntoilussa, osa 2 - rutiinin luominen
Kaikki sporttiaiheiset postaukseni  

maanantai 27. elokuuta 2018

Löytöjä läheltä

Aina ei tarvitse mennä kauas löytääkseen hienoja juttuja. Viime päivien aikana olen löytänyt ainakin kolme hienoa juttua lähes kivenheiton päästä kotoa. Ainakin, jos sen kiven jaksaa heittää muutaman kilometrin päähän ;)

kattoterassi Tampereella

Viikonloppuna piipahdin ystävän kanssa juhlistamassa loppukesän iltaa lasillisilla. Aloitimme skoolailemalla ravintola Periscopen kattoterassilla Ratinassa. Oli aivan mielettömän upea auringonlasku ja suorastaan maagisen kaunis valo.

Hieman harmitti, kun en yleensä jaksa tällaisille piipahduksille ottaa järkkäriä mukaan ja puhelimen kameran kuvat eivät anna oikeutta kauneudelle. Maisema oli hieno ja ympäristö todella viihtyisä.

Nyt ainakin tiedän, minne aion suunnata ensi kesänä terassi-skumpalle. Tai kenties vielä syksyn mittaan, jos sattuu lämpöisiä aurinkopäiviä. Ja vielä jäi tutustumatta Periscopen muut tilat ja mm. ravintolapuoli. Sinne tekisi mieli tehdä ihan uusi piipahdus.



Sunnuntaina löysin pienen palan paratiisia pienen kävely- tai fillarimatkan päästä kotoa. Muutaman kilometrin mittaiselle polulle mahtui niin helppokulkuisia rantoja kuin viidakkomaisen tiheää rämettynyttä metsää. Ihmettelin vain, etten ollut koskaan eksynyt tuolle kolkalle, vaikka muuten kuljeskelenkin pitkin metsiä ja rantoja melko paljon.

Esikoinen tiesi kertoa myös lähistöllä olevasta kuntoilupaikasta, josta en ollut tainnut edes kuulla aiemmin. Siellähän se oli, melkein vakiolenkkireittini varrella, mutta kuitenkin vähän piilossa. Yllätys oli positiivinen, kun paikka oli melkein uutuuttaan kiiltelevä ja kompaktin kokoinen ulkokuntoilupaikka.

Ihan täydellinen omatoimiseen ulkokuntoiluun ja vielä ilmainen! Vaikka olenhan minä sitä osaltani verojen muodossa ollut kustantamassa ;)  Kunta voisi ehkä tiedottaa enemmän tällaisita kuntoilumahdollisuuksista ja järjestää vaikka ohjattuja tuokioita, joissa ihmisille näytettäisiin kädestä pitäen mitä kaikkea tuollaisessakin paikassa voi tehdä.

Tuonne haluan kokeilemaan omatoimista kuntoilua heti, kun olen selvinnyt tämän viikon vanhempainilloista ja pakollisista syystarvikkeiden hankinnoista. 

Näin vain löytyi kolme uutta kivaa juttua lähistöltä. Joskus kannattaa lähteä merta lähemmäs kalaan ;)

mahtava mahdollisuus kuntoiluun

torstai 23. elokuuta 2018

Tämä vai tuo

Olisikohan taas haasteen paikka? Nämä ovat kivoja tehdä, vaikka tunnustankin, että koen nämä omalla kohdallani myös vähän sellaisiksi, että kunhan nyt hölisen, kun ei ole oikeampaa asiaa  :D  Silti luen näitä tosi mielelelläni muiden blogeista ja itse vastauksia kirjoitellessa pitää joskus vähän punnita itseään ja valintojaan.

Kuvat eiliseltä illalta Särkänniemestä. Olimme viettämässä Ilvespäivää ja kylläpä olikin sakeanaan väkeä! Laitteisiin oli hurjat jonot, mutta mieltä piristi liigapelaajien läsnäolo ja se, että he jaksoivat poseerata poikien kanssa kaverikuvissa. Kiitos ja kumarrus Ilvekselle sekä kivoille liigapelaajille!

Suihku aamulla vai illalla: Illalla, koska haluan mennä sänkyyn suihkunraikkaana. Ja toisekseen olen niin epäaamuisa ihminen, että minimoin kaikki tarvittavat toimet ko. epäinhimillisenä vuorokaudenaikana.

Kaupungin ydin vai maalaisympäristö: Jos saisi viis veisata työssäkäynnistä ja lasten kouluista sekä harrastuksista, valitsisin maalaisympäristön. Mutta koska en voi olla veisaamatta, niin valinta on jotain noiden kahden välillä.


Kirkkaat vai neutraalit värit: Miksi aina kysytään väreistä? Esim. mikä on lempivärisi? Vähän riippuu, että onko kyse vaatteista, sohvista, seinistä, autoista vai mistä. Mahdoton kysymys!

Outo vai typerä: Itse olen luultavasti kumpaakin, joten olen jäävi sanomaan. Muissa ihmisissä outous on kuitenkin pienempi pahe kuin typeryys.

Kevät vai syksy: Kevät, koska sen jälkeen tulee kesä.

Minttu vai kaneli: En varsinaisesti himoitse kumpaakaan, mutta valitaan nyt vaikka kaneli.


Suunnittelu vai ex tempore: Olen suunnitteluihminen, joka toivoisi voivansa venyä enemmän ex tempore -juttuihin.

Leffa kotona vai teatterissa: Mieluiten kotona, koska vessa on lähellä eikä kukaan tuntematon valtaa käsinojaa tai töni selkänojaa.

Espresso vai latte: Latte. Espresso on vähän liian tuhtia makuuni. 

Kysymysten esittäjän vai vastaajan rooli: Yleensä taidan olla paremminkin se kyselijä ja kuuntelija kuin äänessä olija.

Aamut vai myöhäiset illat: Myöhäiset illat ihan ehdottomasti.

Halit vai pusut: Kumpiakin tarvitaan. Halia voin ketä vaan, mutta pusut on sitten eri asia ;)

Tulinen vai mieto ruoka: Miedohko, koska tulista syödessä suu palaa ja alan hikoilla naamasta :D 


Nahka vai pitsi: Minulta pitäisi kysyä paremminkin, että trikoo vai puuvilla, jolloin vastaisin, että kumpikin. En koe olevani pitsi- enkä nahkaihminen. Pitsiä voi olla pienenä ripauksena puserossa ja takkikin voi olla nahkainen. Että ota nyt sitten selvää... 

Ylipukeutuminen vai alipukeutuminen: Vaikea kysymys ja olen sortunut varmaan kumpaankin. Mieluummin pukeudun ihan hivenen yli kuin ali, koska siitä jälkimmäisestä tulee itselleni vähän nolo olo.

Puhelimen kalenteri vai paperinen: Olen edelleen paperisen kannalla, koska haluan nähdä koko viikon yhdellä silmäyksellä sekä säilytellä tärkeitä lappusia kalenterin välissä.

Kokemus vai mukavuus: Mitä kysymys tarkoittaa? Kokemus tuo yleensä mukavuutta, jolloin voisi ajatella, että ne kulkevat käsi kädessä. Ehkä tässä haettiin nyt jotain muuta näkökulmaa, mutta en saa siitä kiinni :D 


Tv-sarjat vai elokuvat: Kummillakin on paikkansa. Hyviä leffoja vain on nykyään todella vaikea bongata, joten enemmän katselen sarjoja.

Suklaa vai karkki: Eikö suklaakin ole karkkia? Ja miksi pitää taas valita eri makujen välillä, kun eiväthän ne sulje toisiaan pois? :D  Pidän oikeuden valita kummankin.

Rock vai Country-musiikki: Country on listallani samassa sarjassa kuin fuusiojazz, eli asioita, joita en vaan voi kuunnella. Joten valinta on sitten rock. Mieluiten sellainen kunnon vihainen raskas rock, jossa on hyvä poljento. Eniten tosin kuuntelen poppia ja dancea. 

Yksin vai yhdessä työskentely: Yksin, mutta sillä tavalla, että on olemassa jokin yhteisö sekä ihmisiä, joilta voi tarvittaessa kysyä apua ongelmatilanteissa.

Uiminen vai rannalla makoilu: Taasko pitää valita? Taidan ottaa kummatkin, koska kivointa on makoilla ja uida vuorotellen.

Pikaruoka vai kunnollinen ravintolaruoka: Mieluummin tietenkin kunnollinen ravintolaruoka, mutta käytännössä toteutuu useammin pikaruoka. Toisaalta pikaruokakin voi olla "kunnollista" ja ravintolaruoka puolestaan "epäkunnollista". Riippuu monesta tekijästä.


Kulta vai hopea: Hopea, koska se sopii paremmin sävyihini. 

Perunasalaatti vai pastasalaatti: Valitsen taas kummatkin. Syömisestä tykkäävä ihminen ei halua rajoittaa näitä valintoja eikä niuhottaa turhia ;)

Parilliset vai eripariset sukat: Parilliset tietenkin. Jos alkaisin hiippailla työpaikalla eriparisukissa, niin kyllä luultaisiin jo lopullisesti kajahtaneeksi...
 
Tanssiminen vai laulaminen: Kumpikaan ei minun suorittamanani järin ilahduta ihmiskuntaa, mutta tanssiminen on ehkä pienempi paha. Katseen voi aina kääntää pois, mutta äänien sulkeminen pois on vähän hankalampaa :D

Puhelin vai netti: Netti sopii paremmin minulle.


Mites siellä? Kummatko vaihtoehdot istuu paremmin? :) 


keskiviikko 22. elokuuta 2018

Hyvä kampaaja on naisen (melkein) paras ystävä

Eilen oli taas Se Päivä, jolloin sain istahtaa vakkarikampaajani tuoliin. Edellisestä käynnistä oli 7 viikkoa ja siinä välissä kesähellettä, auringonpaahdetta ja tuulentuiverrusta. Sen huomasi kulahtaneena värinä, parin sentin juurikasvuna ja yleisenä pörhöisyytenä. Lisäksi olin heinäkuussa hieman omatoiminen ja laitoin itse muutamia vaaleampia raitoja - teko, jota tiedän kampaajien hieman paheksuvan.

Mutta niin vain tuli taas freesimpi look ja uusi tasaisen kiiltävä väri. Pituus pysyi melkein samana, mutta hiuksista kerrosteltiin pois liikoja massoja. Samalla tuli vaihdettua kuulumiset, nauraa räkätettyä ja pesupaikalla olisin voinut ottaa nokoset lämpöisen pesuveden ja ihanasti päänahkaa hierovien sormien rentouttamana.

Minulla on vahva luotto kampaajaani, sillä hän tietää hiuslaatuni ja sen haasteet. Hiuksiin sujahtaa aina ihan ihme aineita, joiden ansiosta tukka on monta päivää kuin silkkiä. Olen myös löytänyt kampaajan ansiosta ne oikeat shampoot, hoitoaineet ja muut tuotteet, joilla pörhöinen hiuslaatu saadaan hieman siloittumaan.
 

hiukset, hiusväri, kampaaja

Aina ei ole ollut yhtä helppoa istahtaa kampaajan tuoliin. Läheskään kaikkien kampaajien kanssa ei ole natsannut yhteen ja hyvienkin kanssa on kestänyt aikansa rakentaa luottamusta.

Aikoinaan Helsingissä asuessa minulla oli ihan mahtava luottokampaaja Päivi (Hiushuone Neo). Vieläkin muistelen häntä haikeudella. Tampereelle muuton myötä kuviot tietenkin menivät uusiksi. Kokeilin useita, eikä kukaan oikein tuntunut hyvältä. Jonkin aikaa kävin mukiinmenevällä kampaajalla, mutta tällainen introvertti hissukka uupui hänen katkeamattomasta puheryöpystään. Sitten oli toinen sinänsä ok kampaaja, joka taas ei pukahtanut sanaakaan :D 

Välillä muutettiin naapurikuntaan ja taas piti metsästää kampaajaa. Yksi oli kamala alaistensa ja asiakkaiden kyykyttäjä (en mm. saanut lukea lehteä hiusten leikkaamisen aikana, ettei sen väliin olisi mennyt hiuksia!). Löysin lopulta hyvän kampaajan, kunnes hänkin meni ja jäi äitiyslomalle.

Nykyinen kampaaja löytyi kaverin vinkin perusteella ja tällä tiellä olen. Kampaajalle on kiva mennä ja siellä voi olla oma itsensä. Jos höpötyttää, voi höpistä. Ja jos on hiljaisella tuulella, niin kampaaja kyllä vaistoaa senkin. Parasta on istua rauhassa, hörppiä kahvia ja selata läpi muutamat naistenlehdet. Mutta huipuinta on tietenkin katsoa peiliin, ihailla freesiä tukkaa ja tuntea miten koko olemus on taas paremmassa ryhdissä.

Onko sinulla luottokampaajaa vai suhaatko siellä sun täällä?

PS. Minä käyn Tampereella kampaamo Cutmanin Jormalla. Huipputyyppi ja kohtuuhinnat ;) 

maanantai 20. elokuuta 2018

Uuteen vauhtiin kuntoilussa, osa 2 - rutiinin luominen

Edellisessä sporttipostauksessa metsästin motivaation eri osa-alueita. Motivaatio on se alkuunpaneva voima, jota tarvitaan ihan ensimmäisenä. Seuraava askel voisi olla miettiä mm. kuntoilurutiinin luomista ja liikkumisen tahtia.

Luo rutiini. Milloin sinun on helpointa liikkua? Jos olet aamuvirkku, olisiko mahdollista kuntoilla jo ennen töihin menoa? Tai pääsisitkö pyörällä töihin ja saisit samalla päivän kuntoilut? Voisiko treenin yhdistää lapsen harrastuskuskauksien yhteyteen (kuten itse usein teen)? Joillekin on apua siitä, että sopii lenkkeilyt tai kuntosalikäynnit kaverin kanssa.


Tee päätös. Ei tarvitse heti päättää, että kuntoilee 4 kertaa viikossa, treenaa itselleen sixpackin ja osallistuu triathloniin. Riittää, kun päättää kuntoilevansa ensi alkuun vaikka kaksi kertaa viikossa. Merkitse ne vaikka kalenteriin ja pysy päätöksessä. 


Löydä oma juttu. Kuntoilu ei jaksa kovin kauaa innostaa, jos siitä ei nauti. Ihminen on otus, joka hakeutuu kohti mielihyvää tuottavia asioita ja pakoilee epämiellyttäviä juttuja. Millaisesta kuntoilusta nautit ja mikä sinua inspiroi? Jos vihaat lähekkäin kuntoilua, niin älä mene salille. Vastaavasti jos yksin puurtaminen on tylsää, niin mene sinne, missä on muitakin. Lajeja ja mahdollisuuksia on kymmeniä ellei satoja. Fiilistele, kokeile ja mene rohkeasti mukaan.
 
Älä ahmi liikaa. Vaikka voisi tuntua hyvältä idealta hypätä kylmiltään täyteen kuntoilurutiiniin, se ei oikeasti kannata. Liialla reuhaamisella saat vain itsesi totaalijumiin. Aloita rauhallisesti ja  yksi laji kerrallaan. Etene pikkuhiljaa, vaikka miten tekisi mieli treenata hiki hatussa joka päivä. Kunto ja sen osa-alueet rakantuvat pala palalta. Jokainen pienikin suoritus on kuin asettaisi tiilejä rakenteilla olevaan taloon. Mutta muista, että hyvä talo rakennetaan huolella, eikä hutiloimalla liian nopeasti ;)


Pilko treenit osiin. On parempi treenata muutamia 5-10 minuutin jaksoja päivän mittaan kuin yrittää ahmia kerralla puolentoista tunnin tehotreeni, joka sitten jääkin tekemättä korkean kynnyksen takia. Esim. niinkin pienen arkisen askareen kuin hampaiden harjauksen voi hyödyntää. Omasta mielestäni se on maailman tylsin rutiini, joten saatan samaan aikaan vaikka venytellä koipia.
Sitten kun kuntoiluun on saanut edes hieman rutiinia, voi pilkotuista treeneistä siirtyä pidempiin ja kovemman intensiteetin sportteihin.
Tsekkaan myös: Vähemmän on enemmän (kuin ei mitään)

Unohda tekosyyt. Joskus on ihan oikeasti elämäntilanteita, joihin kuntoilu ei mahdu. Liian raskas elämäntilanne tai mahdottomat esteet eivät muutu kuntoilutaivaaksi vain sormia napsauttamalla. Mutta useimmissa elämäntilanteissa on mahdollisuuksia ja aikaa kuntoiluun - älä hukkaa niitä tekosyiden alle.

Muista lempeys ja ole sitkeä. Jos treeni jäikin tänään välistä ja sen sijaan jäit sohvalle, niin huomenna tai ylihuomenna on uusi päivä. Älä kuitenkaan anna liian monen huomisen kulua ohitse, sillä silloin hyvä alku menee hukkaan. Ja muista aina kuntoilun perimmäinen syy: rakkaus ja kunnioitus itseäsi kohtaan.
  

perjantai 17. elokuuta 2018

Hassunhauskat treffimuistot

Tässä iltana eräänä muistin syövereistä pomppasi esiin eräs hassu treffimuisto vuosien takaa. Ja sitten saman tien liuta muita. En voinut kuin nauraa maha kippurassa, vaikka silloin aikoinaan taisin olla lähinnä typertynyt.

Olin sinkkuvuosinani ajoittain hyvinkin ahkera nettideittailija. Oli kivaa "tavata" tyyppejä treffipalstoilla ja tutustua kirjoittamalla. Mutta koska kemiat ja ihmisen todellinen persoonallisuus paljastuvat vasta kasvokkain, laukkasin sitten treffeillä jos toisillakin.

Koska aikaa on ehtinyt kulua vuosia tai paremminkin vuosikymmeniä, enkä usko loukkaavani ketään, niin jaan hauskimmat ja kamalimmat treffimuistot. Tapaukset kertovat paitsi miesten hassuista edesottamuksista, myös - ja ehkä ennen kaikkea - omista rajoittuneisuuksistani :D 


Kaveri turvana. Olin viestitellyt mukavannäköisen tyypin kanssa joitain kertoja ja uskaltauduin tapaamiseen. Treffit oli sovittu baariin Helsingin keskustaan ja saavuin paikalle melko jännittyneenä. Mutta huh helpotus, mies oli kivan oloinen - PAITSI että hänellä oli mukana naispuolinen ystävä, joka istui koko ajan viereisessä pöydässä lukemassa lehteä. En voinut olla miettimättä, että tulisiko tämä naisystävä mukaan seuraavillekin treffeille, vaikkapa leffaan, kotisohvalleni, sänkyyn jne... Totesin itsekseni, että haluan ehkä tapailla miestä, joka uskaltaa tulla treffeille ilman holhoajaa :D   

Kiireinen toimitusjohtaja. Tapasin mielenkiintoisen oloisen ja komean tyypin ruokaravintolassa. Aika pian koko tapaaminen alkoi muistuttaa ikään kuin työhaastattelua. Mies halusi tietää, mitkä ovat tavoitteitani elämässä, miten aion niihin pyrkiä ja mitä olen saavuttanut. Ennen kaikkea hän puhui paljon siitä, miten vaativa työ hänellä on kahden eri firman toimitusjohtajana ja siitä, että vapaa-ajalla hän harrastaa aktiivisesti jalkapalloa. Jossain vaiheessa hän totesi itsekin, että oikeastaan hänellä ei ole aikaa seurustelulle. No nii-in... mitä ihmettä sitten teet täällä??? 
 
Jaxuhali. Olin tavannut miehen jossain tuttavan kemuissa ja muutaman päivän kuluttua hän halusi tavata minut uudelleen. Treffien jälkeen hän oli lähdössä suoraan töihin yövuoroon. Ennen töihin lähtöään hän tuntui vajoavan henkisesti jonnekin mutalammikoihin ja väräjävällä äänellä pyysi: "Anna mulle voimaa, että jaksan seuraavan yön". Laupiaasti sitten toivottelin hänelle jaksamista (jumalaisella kaikkivaltiaalla voimallani). Heti perään en kehdannut latistaa miestä, vaan vasta joskus parin päivän kuluttua ilmoitin, että oot tosi kiva, mutta valitettavasti en itse ole valmis suhteeseen (jossa minun pitäisi huolehtia jonkun henkisestä jaksamisesta).
 
Reteä Mamba-mies. Treffit tämän tyypin kanssa olivat keskustassa, mutta hän halusi välttämättä tarjota minulle kyydin kotiin uudella autollaan. Auto vain sattui olemaan Ruoholahdessa, jonne sitten suunta metrolla. Metron portaissa hän sattui mainitsemaan, että Mamba on hänen mielestään tosi hyvä yhtye. Whaat? Itse saan oksennusreaktion ko. bändin musiikista. Ja kun hän paluumatkalla retosteli mitä kaikkea hienoa hänen kalliissa tuontiautossaan on, ja mitä muita kalliita autoja hänellä on aiemmin ollut, totesin, että kuunnelkoon Mambaansa kalliissa autoissaan ihan itsekseen.
  
Ei He-man, vaan Me-mies. Olimme kirjoitelleet paljon ja tavanneet kerran. Viestittely jatkui sen jälkeen tekstareilla ja joitakin kertoja soittelemalla. Koska en kuitenkaan itse ollut kovin ahkera soittaja, oli hän yleensä aloitteen tekijänä. En mitenkään mieltänyt, että meillä olisi vielä ollut virallista seurustelusuhdetta tai käsitettä "me". Taisin erehtyä, sillä eräänä iltana hän soitti minulle hyvin katkerana ja purki mieltään siitä, että "miten tämä meidän suhde ikinä voi edetä, jos sä et edes koskaan soita". Taisin mennä paniikkiin, ärsyynnyin ja äimistelin, että mikä hemmetin me ja mikä suhde? Jos siis jokin mystinen suhde olikin olemassa, se päättyi kuin kanan lento. (Jälkeenpäin vähän kävi sääliksi. Ehkä tyyppi oli oikeinkin hyvä sulhokandidaatti, mutta hän vain sattui kohtaamaan sielultaan hitaan hämäläisen, jolla kestää lämmetä vähän pidempään kuin yhdet treffit.)

Harrastaja. Etukäteen mies vaikutti todella kivalta ja myös hurjan aktiiviselta. Hän oli kirjoittanut harrastavansa mm. ratsastamista (iih), sukellusta ja laskuvarjohyppyä. Treffeillä sitten paljastui, että hän oli kokeillut ko. lajeja kerran! :D  Minutkin hän sai tavata vain kerran.

Löhöilevä pihvikriitikko. Tämän lupaavan miehen olin tavannut kerran-pari aikaisemmin ja olin tosi innoissani, kun hän oli tulossa luokseni illalliselle ja viettämään (oletettavasti) romanttista iltaa. Saapuessaan hän hyppäsi suoraan sohvalleni vaaka-asentoon, laittoi valitsemani musiikin pois päältä ja napsautti päälle tv:n jalkapallomatsin. Hieman hämilläni ilmoitin, että okei, ota toki iisisti sillä aikaa, kun laitan meille ruuaksi lohkoperunoita ja pihviä kera punaviinin. Mutta kun hän bongasi ostamani vakuumipakatut pihvit, hän näki tarpeelliseksi mainita, että hän se ostaa pihvit aina tuoreena Stockmannin lihatiskistä eikä tulisi mieleenkään ostaa niitä valmispakattuina. Enpä kokannut hänelle sen koommin yhtään mitään, ja jalkapallomatsinsakin sai tyyppi katsoa jossain muualla.

 
Todettakoon sekin, että vaikka omalla miehelläni on satunnaisesti tosi huono musamaku ja se löhöää sohvalla jalkapalloa katsellen, niin koskaan se ei ole arvostellut tekemiäni ruokia tai raahannut muita naisia mukaan meidän kuvioihin. Ja luojan kiitos sekin inhoaa Mambaa  :D


keskiviikko 15. elokuuta 2018

Uuteen vauhtiin kuntoilussa, osa 1 - motivaation etsiminen


Rutiinit ovat hyväksi monessa asiassa, niin myös kuntoilussa. Liikkumaan lähteminen on helppoa, kun saa päälle säännöllisen rytmin ja siitä tulee jonkinlainen itsestäänselvyys.
 
Mutta entäs sitten, jos hyvä kuntoilurutiini murenee syystä tai toisesta, tai sellaista ei ole? Omalla kohdallani kesä kului kaikkea muuta kuin aktiivisesti kuntoillessa - ja hyvä niinkin. Oli ihana vain nauttia helteistä ja uimarantakeleistä.

Nyt kuitenkin huomaan olevani sekä henkisesti että fyysisesti vähän lösähtänyt. Portaissa hengästyttää, ajatus salille paluusta aiheuttaa kauhun väristyksiä ja olo on tavallista nuhjuisempi. Mieli haraa vastaan tällaista nahjustelua, joten eikun härkää sarvista ja naista jenkkakahvoista ;)

Motivaatiotaan etsivä kuntoilija ja mini-linssilude :D

Mutta miten päästä alkuun, jos ei aiemmin ole kuntoillut tai siinä on ollut pitkä tauko?


Liikkumaan lähtemisen kynnys voi olla korkea, mutta lohdullista on, että kun kerran lähtee ovesta ulos ja laittaa jalkaa toisen eteen muutaman kerran, on korkein kynnys jo  ylitetty. Sen jälkeen helpottaa koko ajan.

Muutama vinkki voi silti olla tarpeen.

Motivaatiosta 
Ihminen ei toimi ilman motivaatiota. Se on kaiken toiminnan moottori, jota ilman ei tapahdu oikeastaan mitään. Jopa käden ojentaminen kohti karkkikulhoa vaatii motivaatiota (=tieto siitä, että karkista saa välitöntä mielihyvää). Vastaavasti karkeista pidättäytymiselle voi olla motivaatio - esim. kokemus siitä, että niistä tulee helposti huono olo.
 
Ymmärrys liikkumisen tärkeydestä on motivaation etsimisessä ensimmäinen puolittainen askel. Siitä tarvitaan vielä askelen vienti loppuun asti, kohti oivallusta: miksi pitäisi liikkua ja mitä hyvää saan siitä.
 
Vastauksena voisi olla, että liikkuminen luonnollisesti tuo kohentuneen kuntotason, mielihyvää sekä parempaa jaksamista arjessa. Se vaikuttaa positiivisesti mm. terveyteen, ulkonäköön ja mielialaan.

Vastaavasti voi myös miettiä, mitä haittoja liikkumattomuus tuo? Jos jo valmiiksi on huonokuntoinen olo, ei tila todennäköisesti ainakaan kohene itsekseen. Itseltään voi kysyä, haluaako nyt ja tulevaisuudessa olla mahdollisimman toimintakuntoinen, vai kärsiä huonokuntoisesta olosta ja alentuneesta suorituskyvystä?
 
Meillä on tapana motivoitua hyvinkin nopeasti asioista, jotka tuovat välitöntä mielihyvää. Lempisarja tv:stä ja kulhollinen karkkia tuntuvat ehkä miellyttävämmältä vaihtoehdolta kuin kuntosalille lähteminen ja siellä hikoileminen. Ihmisen aivot on rakennettu siten, että helposti saatava mielihyvän tunne houkuttaa enemmän kuin toiminta, joka vaatii ponnistelua.

Uuden aloittaminen voi tuntua vaikealta senkin takia, että on helpointa jatkaa saman vanhan rutiinin noudattamista kuin kokeilla jotain uutta. Uuden omaksuminen on aivoille aina jossain määrin ponnistus ja siksi mieli saattaa harata vastaan.

Tähänkin löytyy lohduttava tieto: toiminta, joka toistuu usein, alkaa pian tuntua helpommalta. Kun siis motivaatio tuntuu laskevan, ota käyttöön looginen järki: Kun jatkan sitkeästi vielä vähän, aivoni oppivat, ettei karkkikulho ole ainoa mielihyvää tuova juttu, vaan järkevämpi ja parempi mielihyvähormonien lähde onkin liikkuminen. (Eikä niitä herkkuja tarvitse silti kokonaan hylätä.)

Omaa motivaatiota etsiessään kannattaa myös erottaa toisistaan:

a) negatiivinen motivaatio - pahus kun olen läski, en kelpaa, olen ruma jne., joten on pakko kuntoilla
b) positiivinen motivaatio - saan kuntoilusta hyvää mieltä, se on terveellistä, tiedän jaksamistasoni kasvavan sen myötä jne., joten kannattaa kuntoilla.
 
Itse uskon, että positiiviset motivaatiotekijät vievät pidemmälle. Vaikka lähtölaukaus kuntoiluun tulisikin siitä epämiellyttävästä huomiosta, että on rapakunnossa ja rupsahtanut, ei itsensä morkkaaminen välttämättä vie kovin pitkälle. Ajattele siis kuntoilussa(kin) positiivisen kautta, esim. näin: vähänkö on coolia kuntoilla ja sen myötä tuntea itsensä vahvaksi ja pystyväksi! 
 
Entäpä motivaatiokuvat, joita monet käyttävät? Miksei, mutta valitse oikea kuva. Ei ehkä ole realistista haaveilla urheilijan tai mallin kropasta. Mieti mieluummin mikä olisi paras realistinen versio sinusta itsestäsi. Jos sinulla on olemassa kuva itsestäsi sellaisena kuin haluaisit taas olla, käytä sitä.

Muista kuitenkin tämän päivän speksit. Oli eri asia päästä hyvään fyysiseen kuntoon 20 vuotta sitten, kun ei ollut lapsia ja keho oli nuorempi. Esim. näin perhearkea pyörittäessä ja keski-ikään yltäneenä voi olla hieman eri tavoitteet kuin ne nuoruuden hoikkiskuvat.

Omat motivaatiokuvani. Omakuva viime kevättalvelta, jolloin olin mielestäni hyvässä kunnossa ja jota kohti haluan taas pyrkiä. Fitnessmimmi-tasolle on turha kuvitella pääsevänsä, mutta siitä huolimatta en voinut olla liimaamatta oikeanpuoleista kuvaa kalenterini takakanteen :D
(kuva lainattu: http://www.simplyshredded.com/ultimate-female-fitness-motivation.html)



Motivaation löytäminen on kuntoilussa ensimmäinen askel ja vie jo pitkälle. Sen lisäksi kannattaa pohtia vielä omia konkreettisia tavoitteitaan, parhaita tapoja liikkua juuri itselle, kuntoilurutiinin luomista ja liikkumiseen käytettävää aikaa. Jotta tämän postauksen lukeminen ei mene ihan urheilusuoritukseksi, kirjoittelen niistä toisella kertaa. Stay tuned. 

Mites siellä - kuntoilumotivaatio kohdillaan, hakusessa, vai onko kuntoilu kokonaan omien prioriteettilistojen ulkopuolella? :)  


Huom. terminologiset kömmähdykset ovat mahdollisia, jopa todennäköisiä, sillä en ole psykologian saati motivaatioteorian asiantuntija ;)  Tämän tekstin tarkoitus on tsempata omien motivaatiotekijöiden miettimiseen kuntoilun kannalta, eikä niinkään pohdiskella motivaatiota tieteellisesti tai laajemmista näkökulmista. Teksti pohjautuu täysin oman mutu-tietämyksen varaan.
   
 

keskiviikko 8. elokuuta 2018

Kohti kouluarkea

Tänään viedään koululaisten viimeistä lomapäivää. Takana on pitkä ihana kesä niin koululaisille kuin vanhemmillekin. Itse olen iloinnut siitä, että pariin kuukauteen ei ole tarvinnut huolehtia unisten koululaisten aamutoimiin patistelusta ja harrastusroudauksetkin ovat olleet kevyempiä.

Huutakaa hep, jos koulujen alku hirvittää.

Itse ainakin olen jo etukäteen hieman tuskaillut edessä olevaa. Kiireaamut, minuuttiaikataululla nakutetut iltapäivät treeni- ja turnauspäivinä sekä iltakireydet - uhh.

Voin vain kuvitella mikä meininki on niissä perheissä, joissa lapsilla on useampia harrastuksia. Meillä mennään yhdellä mieluisalla harrastuksella kesä- ja talvikaudella, mutta kun treeni- ja pelipäiviä kertyy viikossa 2-4 kpl per lapsi, niin siinäkin saa jo vähän sumplia.

Sitten toki ihan vaan ne tavalliset kotihommat, läksyt ja ruokakauppareissut...







  

Itsestäänselvät vinkit


Voisin antaa litanian käteviä vinkkejä työ- ja kouluarjen kesyttämiseksi, vaikka luultavasti tiedätte ne jo entuudestaan. Kerron silti:

Menojen listaaminen esim. perhekalenteriin kaikkien näkyville. Sovitaan myös etukäteen kuka hoitaa minkäkin menon.

Vastuun sälyttäminen lapsille. Meillä lapset ovat nyt 8 ja 10 v. ja viimeistään tässä vaiheessa tiettyjä asioita voi alkaa antaa heidän hoidettavakseen. Esim. harrastuskamoista huolehtiminen ja pienten kotiaskareiden tekeminen ovat ainakin pieni apu ja samalla askel kohti isompia tehtäviä.
 
Ruokalistojen suunnittelu. Kun miettii viikon, tai edes kolmen-neljän päivän ruuat etukäteen ja tekee kerralla isommat ruokaostokset, on ruokahuollon toteuttaminen työpäivien jälkeen paljon helpompaa. Jos joka päivä lähtee liikkeelle tilanteesta 'Mitähän ihmettä tänään söisi', ollaan jo allikossa.

Seuraavan päivän suunnittelu. Edellisenä iltana valmiiksi kaikkien vaatteet ja reput valmiiksi. Aikataulujen miettiminen tarkkaan, jos tiedossa on harrastuskuskauksia tai kisareissuja. Niitä varten pakataan myös valmiiksi edellisenä päivänä tai vähintään tehdään lista mukaan otettavista tarvikkeista.

Tehtävälistat lapsille. Asuuko teilläkin unohtelevia lapsia, jotka unohtavat sujuvasti hampaidenpesun ja läksyjen tekemisen? Auttaisiko seinällä oleva tehtävälista, jossa on lueteltu erikseen aamun, iltapäivän ja illan tehtävät?

Lisävinkit 


Karkaa välillä arjesta. Etsi uusi lempisarja tv:stä, piiloudu hetkeksi kirjastoon ja löydä sieltä mukaansa tempaavaa lukemista, tai lähde työpäivän jälkeen terassille ystävän kanssa. Jos siihen ei olekaan enää aikaa, kun pitää kuskata lapsilaumoja ympäriinsä jalkapallon perässä, niin ota kentän laidalle termospullollinen kahvia sekä viltti ja teeskentele olevasi huviretkellä.
 
Muutkin selviävät, niin sinäkin (ehket täysissä järjissä, mutta hengissä kuitenkin).
 
Dopingin käyttö toisinaan on ihan sallittua. Hätävarakarkit tai salainen iltasidu ovat kuulemani mukaan pelastaneet useita perheitä avioeroilta ja henkilökohtaisilta romahduksilta ;)  Ne yhdistettynä hyvään kirjaan tai siihen lempisarjaan irrottavat ajatukset hetkeksi arjen kiireestä.

Älä ylisuorita. Jos olet jo täystyöllistetty ansiotyön ja/tai perhearjen pyörittämisen kanssa, unohda sisustuslehtimäinen koti ja täydellisesti suunnitellut gourmet-päivälliset. Miksi mennä aidan yli korkeimmasta kohdasta, jos matalammasta kohdasta pääsee helpommalla?

Suunnittele seuraavaa lomaa tai tavallisuudesta poikkeavaa viikonloppua. Se antaa hieman toivoa siitä, että elämää on minuuttiaikataulujen ulkopuolellakin.

Etsi omat supervoimasi ja ne asiat, jotka buustaavat jaksamistasi. Onko se liikunta, käsityöt, ystävät, tai jokin muu? Ota niille aikaa ja muista olla sopivasti itsekäs.

○ Liiallisesta kahvinjuonnista voi ennen pitkää saada vatsaoireita, mutta hei - ainakin siihen asti se pitää sinut liikkeessä ;)  
 

Mitä vinkkejä sinulla on koulu- ja työarjen kesyttämiseksi?

tiistai 7. elokuuta 2018

Blogihaaste: Näin valehtelen somessa

Tämä haaste on kiertänyt jo todella monessa blogissa kesän aikana. Minäkin päätin napata tämän mukaani, varsinkin kun kesälomatauon jälkeen ajatukset uusien postauksien suhteen ovat hieman jumissa...

Eli miten valehtelen somessa, vai valehtelenko? Jätänkö asioita kertomatta? Toisaalta, olisiko netissä edes viisasta olla umpiavoin ja -rehellinen?
 
Menen niihin hotelleihin, ravintoloihin ja tapahtumiin, joiden tiedän olevan someystävällisiä ja kaunista kuvattavaa.

Menen yllämainittuihin paikkoihin varsin harvoin, ja kun teen niin, menen ihan muista syistä. Viimeksi kävin hotellissa lasten kanssa pienellä kesälomareissulla Helsingissä. Ravintolassa kävin muutama päivä sitten ystävän kanssa päivittämässä kuulumisia. Ei elämäänsä voi elää sen mukaan, mikä näyttää somepäivityksissä kivalta.

Jos näen ex-tempore jotain kaunista, näppäisen kyllä pikakuvan, mutta en tarkoituksella hakeudu kauniisiin paikkoihin. Luontokuvaus on toki asia erikseen.

 
Sisustan, teen kattauksen tai pukeudun niin, että niistä saa hyviä kuvia. 

Heh, en erityisesti sisusta ja kattauksiakin teen lähinnä jouluna. Joskus saatan stailata instagramiin jonkin kirja & kahvikuppi -kuvan, mutta muuten en sisusta elämääni somekelpoiseksi. En myöskään vartavasten pukeudu kuvia varten, koska en ole tyylibloggaaja. Mutta jos joskus sattuu päällä olemaan jotain kivaa, saatan laittaa siitä kuvan blogin instatilille.

En ota itsestäni kuvia enkä Instastories -videoita, joissa minulla ei meikkiä.

Voin ihan hyvin olla ilman meikkiäkin (kuten edellisessä postauksessa). Mitään horror-kuvia en silti yleensä halua ottaa. Jos näkisitte minut vaikkapa juuri heränneennä ja äreänä mörrimöykkynä, tukka pystyssä ja mustat rinkulat silmien alla, ei tänne enää uskaltaisi tulla kukaan. Mieluiten olen kuvissa normaalissa päivämeikissä ja tukka harjattuna.
 

Teen asioita ja kerron asioista blogissani, joiden tiedän tukevan omaa brändiäni.

Hahhah :D  Kaikilla bloggaajilla ei edelleenkään ole brändiä, luojan kiitos. En edes halua olla brändättävissä.

Käsittelen kuvat niin, että näytän kauniimmalta.

Joskus käsittelen, yleensä en. En koskaan käytä puhelimen "kauneus"filttereitä, koska ne ovat niin luonnottomia. Samoin skippaan kaikki kuvankäsittelyohjelmien ja instragramin valmiit filtterit, koska ne vääristelevät kuvaa liikaa. Näen myös välittömästi muiden kuvista, jos ne on ajettu filttereiden läpi. Jos käsittelen omakuvia, lähinnä säädän valoisuutta ja/tai kontrastia. Kuvan rajaamista en edes miellä käsittelemiseksi, vaan osaksi kuvan ottamista.

Kuvien käsittelyä parempi tapa on mielestäni ottaa kuvat hyvässä ja pehmeässä luonnonvalossa. Parasta on hajavalo esim. puiden siimeksessä siten, että kasvoille ei piirry jyrkkiä varjoja eivätkä rypyt pomppaa silmille huutomerkin lailla. Ja ei - rypyissä ei ole mitään pahaa ja hyväksyn ne osana elämää. Mieluiten silti näytän itsestäni jotain muuta kuin kurttuja.

Silottelen elämääni somessa.

En siloittele, mutta en myöskään retostele kaikkea pohjamutia myöden. En halua julkisesti puhua esim. parisuhde- tai ihmissuhdeongelmista tai lasten kanssa esiin tulevista haasteista (ainakaan kaikista niistä). Ne kuuluvat käsiteltäviksi vain niiden ihmisten kanssa, joita asia koskee. En myöskään yritä "upgreidata" elämääni yhtään sen hienommaksi kuin se oikeasti on.

Kadun joitakin blogiyhteistöitäni.

Minulla on ollut hyvin vähän blogiyhteistöitä ja yhtäkään niistä en kadu.
PS. Skumppasponsorin paikka on edelleen auki ;) 


Bloggaajan elämä on glamouria.

Tavallisen pienen bloggaajan elämä on - tavallista ja pientä. Ehken ylipäänsä kaipaa suuresti glamouria. Myönnän kyllä harvakseltaan nauttivani laittautumisesta ja ystävien kanssa skoolaamisesta, ja se lienee lähinnä glamouria elämässäni. Eniten nautin kuitenkin rauhallisista hetkistä vaikkapa luonnossa tai kirjan kanssa.

Ajattelen hetket Instagram-kuvina.

En erityisesti Instagram-kuvina, mutta joitain tilanteita/näkymiä hahmottelen automaattisesti mielessäni valokuvaksi. Jos näen kauniin maiseman tai yksityiskohdan, alkavat ajatukseni työstää sopivia rajauksia ja kameran asetuksia. Olen visuaalinen ja hahmotan maailmaa paljon sen kautta - siksi rakastankin valokuvaamista. Saatan myös jäädä katselemaan valon olemusta tai maiseman kerroksellisuutta (ja vaikuttaa sitä tuijottaessani joltain tyhjäpäältä zombielta), koska se vain on niin kiehtovaa.


Seuraan Jodelia ja keskustelupalstoja sekä googlaan nimeni tasaisin väliajoin.

Mikä on Jodel?? Keskustelupalstoja pyrin välttämään, paitsi jos etsin jotain asiapitoista mielipidettä tai muiden kokemusta jostain tuotteesta. Nimeni kyllä googlaan silloin tällöin, mutta sillä ei ole blogin kanssa mitään tekemistä. 

Bloggaajista puhuminen ja juorujen keksiminen netissä on ihan sallittua, koska itsehän ovat vapaaehtoisesti esillä.

Juorujen keksiminen tai bloggaajien haukkuminen on tyhmää ja noloa. Ylipäänsä ihmisistä (pahantahtoisesti) juoruskelu on typerää. Bloggaajista ja kanssaihmisistä voi tietenkin puhua, kunhan muistaa pitää keskustelun asiallisena ja hyväntahtoisena.

Bloggaaminen on helppoa kuin heinänteko ja lisäksi bloggaajat saavat hirveät määrät tavaraa (ellei rahaakin) tästä turhakkeesta.

Riippuu millä tasolla bloggaa. Edelleenkään kaikki bloggaajat eivät ole brändejä tai keiku jossain illuusioiden huipulla. Itse en ole saanut tavaraa kuin muutaman hassun yhteistyöpostauksen kautta ja niistäkin on jo aikaa. Rahaa en ole saanut senkään vertaa.

Entä se helppous? Joskus omat postaukseni syntyvät hetken oivalluksesta ja parinkymmenen minuutin päästä teksti on rykäisty valmiiksi. Silloin voisi melkein sanoa, että helppoa on. Joskus taas saattaa kulua päivä- tai viikkokausia, kun postaus kelluu puolivalmiina tai vain ajatuksen asteella, eikä se meinaa tulla valmiiksi millään ilveellä. (Tekstin laadusta en mene takuuseen kummassakaan vaihtoehdossa.)
 
Jos postauksessa on paljon kuvia, vaatii niiden käsittely aina oman aikansa. Varsinkin, jos tietokone sattuu olemaan mallia 2008 ja toimii yhtä luotettavasti ja nopeasti kuin posti...


Bloggaaja keksii otsikon hakusanat mielessään.

Itse olen vasta ihan viime aikoina havahtunut siihen, että ylipäänsä pitäisi miettiä hakusanoja. Ja silti en kyllä osaa keksiä sellaisia, jotka olisivat samaan aikaan informatiivisia ja hakukoneystävällisiä. Keksin sitten mitä mieleen sattuu tulemaan.

Onko sinulla jokin Instasta omaksuttu ulkonäköjuttu, esimerkiksi Insta-kulmakarvat?

Hämmentävää. Vaikka olen Instagramin suurkuluttaja, en todellakaan tiedä millaiset ovat Insta-kulmakarvat! On se hyvä, että on maailmassa vielä opittavaa ;)    

torstai 2. elokuuta 2018

Kehopositiivisuudesta

Iloitsen siitä, että nykyään ollaan kovasti positiivisia oman ja muiden ihmisten kehon suhteen. Hyväksytään paremmin muhkuroita ja kiloja sekä annetaan kaikkien kukkien kukkia.
 
Paitsi että miten se nyt sitten oikeasti menee..? Ulottuuko se positiivisuus ja hyväksyntä omaa napaa pidemmälle, jos edes sinne?

Keski-ikäinen tavispallerobloggaaja metsästämässä kehopositiivisuuden arvoituksia.

Mikäli oikein tulkitsen, niin kansan mielestä pieni ylipainoisuus on jees ja oikeastaan parasta. Se on hyväksyttävää ja ymmärretäävää, jopa turvallista. Kukapa sitä nyt ei joskus sortuisi liian moneen sidukkaan, irttareihin ja sipseihin. Se on vain elämää, joten hyväksytään vaan ne kilot, piis änd laav änd hästäg kehopositiivisuus. Vielä parempi on, jos toisella on lisäkiloja ihan pikkaisen enemmän kuin itsellä. Silloin voi itse ottaa rauhassa pari suklaapalaa lisää.

Mutta pahus vieköön, jos se pikkuisen pullukka menee ja laihtuu normipainoon! Kyllä pitäisi hälytyskellojen soida, koska anoreksia kolkuttelee ovella. Ei päde enää kehopositiivisuus ja vihanuolia lentelee niskaan. Mokoma ilonpilaaja anorektikko, miksei se nyt voinut vain hyväksyä itseään ja olla #kehopositiivinen? 
 
Entäs sitten kaikenmaailman urheilijat ja itserakkaat fitness-ihmiset! Ei herttilei, sehän on ihan sairasta ja kertoo ainoastaan siitä, ettei ihminen ole sinut itsensä kanssa, yrittää olla parempi kuin muut ja sitähän nyt ei voi suvaita. Kaikenlainen kuntourheilu on ilmiselvä merkki jostain ymmärryksen ulottumattomissa olevasta häiriöstä, jota ei vaan voi hyväksyä. Lopettaisivat moisen kuntoilun ja kohkaamisen, niin sitten heihin voisi ehkä suhtautua taas #kehopositiivisesti. 
 
Entä mitäpä tulee hoikkiin ja laihoihin sinänsä terveen painon rajoissa oleviin ihmisiin? Anoreksiaa ilmiselvästi! Kyllä on takuulla anoreksia sellaisella, joka ei ole pullukka. Sairasta meininkiä ja sellaiseen ei tietenkään tarvitse kehopositiivisuuden ulottua. Kyllä pitäisi psykiatrille ja pakkosyöttöön viedä, että saataisiin niistäkin tavispalleroita (mieluiten lievästi ylipainoisia tai ainakin samanpainoisia kuin itse) ja siten olla yhdessä #kehopositiivisia.

Oletteko muuten huomanneet, että on ihan ok, jos hieman ylipainoinen esittelee kehopositiivisuuden merkeissä vartaloaan ja koettaa löytää suunnan kohti kehopositiivista hyväksyntää. Mutta voi taivaan vallat, jos laiha ihminen laittaa itsestään somekuvan ja yrittää hakea sitä samaa, niin johan puhkeaa someraivo. Siitäkin huolimatta, että sillä laihalla voi olla vaikka mitä kehotraumoja. Mutta niitä ei lasketa, koska laihuus.

Kuvassa keski-ikäinen tavispallero bloggaaja jumppaa kaikkineen päivineen. Kysymys kuuluu: saako vain supertimmi ja vimpan päälle treenattu laittaa bikini- tai treenikuvia? Entä lihava tai tavis? Entä miksei somen jumppavideoissa ole ihmisiä, joilla on vatsamakkaroita? Ja muuten, tätä kuvaa oikeasti mietin, että kehtaanko julkaista. Mutta koska tämä juuri mielestäni ilmentää kehopositiivisuuskampanjan ydintä, niin totta kai julkaisen! Olen normaalipainoinen, mutten aina todellakaan sinut itseni kanssa - yritän silti.
 


Jos tässä vaiheessa joku nyt ihmettelee, että mitä tuo tavispallero nyt kouhkaa, niin muistutettakoon, että kaikenlaisilla ihmisillä voi olla epävarmuuksia ja traumoja omasta kehostaan. On venyneitä nahkoja, pattia, vaivaisenluuta, leikkausarpia, kiusaamisesta syntyneitä syviä haavoja ja vaikka mitä. Oman kehon ja minäkuvan hyväksyminen ei ole kiinni painosta tai kehon muodosta, vaan se on paljon moniulotteisempi juttu. Tavallisen painoisella tai hoikallakin voi oikeasti olla huono ja epävarma olo omissa nahoissaan.
 
Itse olen ikäisekseni ihan normaalipainoinen ja yritän kuntoilla pitääkseni henkisen ja fyysisen jaksamiseni riittävällä tasolla. En ole erityisen fanaattinen syömisen tai liikkumisen suhteen. Silti toisinaan annetaan ymmärtää joko suoraan tai kierrellen, että jotain on vialla. Jonkun mielestä olen liian laiha - hahhah, katsokaa kuvat ja tsekatkaa faktat: 165 cm ja 62 kg. Jonkun toisen toisen mielestä pitäisi lopettaa "liika" liikkuminen. Onko liikaa, jos liikkuu 3-4 kertaa viikossa ja nauttii siitä?? Höpöhöpö sanon minä.

Voin vain kuvitella, mitä kaikkea saa osakseen, jos on todella hoikka/laiha ja paljon liikkuva terve ihminen. Ei käy kateeksi... Ja eihän laihoja saakaan kadehtia, ainakaan ääneen. Silloin pamahtaa anoreksian, ortoreksian tai muuten vaan sairaan leima otsaan sekä itselle että sille toiselle.
 
Olen enimmäkseen tyytyväinen kroppaani. Kaikki osat eivät toimi täydellisesti (nivelreuma, ikä ja kehon kuluvat osat...) ja joitain kehoni osia häpeän (jalkaterät, vatsa, reumakädet). Vaihtaisin koska tahansa ne paremmin toimiviin ja kivemman näköisiin. Jos silti erehdyn vahingossakaan mainitsemaan epävarmuuden hetkillä niistä asioista, joita suren tai häpeilen, niin äkkiä tulee tuomio. Normaalipainoinen (saati sitten laiha) ei saa valittaa tai olla tyytymätön kehoonsa - se oikeus on varattu muille.
 
Joten: piis änd laav. Oltaisko ihan aikuisten oikeasti kehopositiivisia ja annettaisiin kaikenlaisten kehojen ja kehotuntemusten kukkia. Tsempataan kaikkia hyväksymään itsensä, olivatpa he sitten minkä kokoisia tai muotoisia tahansa. <3

Tavispötkylä, joka jonkun mielestä on liian laiha, toisen mielestä liian paksu, jonkun mielestä liikaa treenaava ja jonkun mielestä liikaa laiskotteleva :D  Omasta mielestään joskus ihan jees ja toisinaan taas ihan järkkykamala.

PS. Jännitti ihan hirveästi tämän julkaiseminen, koska tiedän, että omat kehotuntemukset voivat olla meillä kaikilla todella voimakkaita. Toivon vain aitoa kehorauhaa kaikille ja sitä, ettei kenenkään tarvitisi kuulla tympeitä kommentteja omaan kehoonsa tai kehotuntemuksiinsa liittyen.  

keskiviikko 1. elokuuta 2018

Ihana loma, sekä arkeen paluu

Takana on suloinen kesäloma ja arkeen palaillaan pikku hiljaa. Vielä hetken aikaa saa nauttia siitä, ettei ole lasten kouluaamuja ja tavallinen arkirumba on vasta edessä.

Ennen kesää mielessä oli pelko siitä, että sää olisi sitä samaa kuin monena aiempana vuonna. Että koko kesä olisi yhtä sadekuuroa, palelua ja epätoivoista aurinkoisen hetkien kyttäämistä - jotka loppuvat juuri kun pääse kahvikupin kanssa pihalle.
 
Mutta ei ole tarvinnut palella! Tänä kesänä on riittänyt aurinkoa ja hikipisaroita. Varastot on tankattu nyt täyteen uimista, hiekkarantaa, kauniita auringonlaskuja ja ennen kaikkea lämpöä. Loman aikana sain olla yllin kyllin mökkeilemässä lapsuudenmaisemissa sekä ja pellonreunassa miehen kotimaisemissa.



Pääsin irti arjesta siinä määrin, että välillä en edes tiennyt mikä viikonpäivä on menossa. Mikä ihana tunne, kun arjessa joutuu olemaan liiankin tietoinen menemisistä ja aikatauluista.

Ihaninta oli järveen pulahtelu lapsuusmaisemien mökillä, kahvin juonti laiturilla ja se, että pääosin olin kerrankin leppoisa äiti. Ajatukset saivat kuljeskella omia ratojaan, ja kaikkea sieltä tajunnan perukoilta löytyykin... :D 

Ettei nyt liian täydelliseltä kuulosta, niin sanottakoon, että olin n. puolet lomastani yksin lasten kanssa 24/7. Pinna oli hetkittäin kireällä, koska kyllä lasten toilailu ja älämölö osaa välillä ottaa aivoon todella rankasti, ja etenkin silloin, kun ei ole läsnä toista aikuista, jolle voisi sälyttää vastuun. Ehkä vielä joskus karkaan lomalla johonkin salaiseen ja kaukaiseen äitien lepokotiin ;)  
 
Töiden alkamisesta en jaksanut ottaa minkäänlaista stressiä tai ahdistusta etukäteen. Kun tankit ovat täynnä aurinkoa, voi ihan hyvin jo tulla työmaallekin. Lomafiilis viipyilee vielä ympärilläni, enkä jaksa liiemmin stressata mistään - senkin aika kyllä tulee taas.

Joko siellä ollaan palattu arkeen vai nautitko parhaillaan lomasta?










© Oman katon alla
Maira Gall