perjantai 27. huhtikuuta 2018

Hyvä viikko, ja mistä blogeissa uskaltaa kertoa?

Joskus tuntuu siltä, että elämä on pohjaan palanutta kaurapuuroa, kuralätäköitä ja kapuloita rattaissa. Kevään mittaankin on ollut jos jonkinmoista uhkakuvaa leijumassa ilmassa. Olen ollut jo suunnilleen huutokauppaamassa vaatimatonta omaisuuttani ja lähtökuopissa kohti vaivaistaloa, mutta toistaiseksi näköjään voikin huokaista helpotuksesta ja elämä soljuu/kompastelee eteenpäin kuten ennenkin.



Välillä sitä kuitenkin miettii, että uskaltaako julkisesti edes sanoa, jos jokin vastoinkäyminen on jollain ihmeen kaupalla kuitenkin kääntynyt hyväksi? Tai jos on onnistunut jossain, on huippuhyvällä mielellä tai vaikka saanut kehuja jossain asiassa? Onko vanha kansa oikeassa sanoessaan, että parempi kätkeä onnensa?

Toisaalta on se toinen puoli, että saako julkisesti nurista elämän varjopuolista, kuten siitä miten raskaaksi on toisinaan kokenut esim. äitiyden, tai minkä tahansa elämän piiriin kuuluvan asian, josta valittaminen on jonkinlainen tabu? 

En varmasti ole ainoa, joka tuntee tarvetta olla jossain määrin kieli keskellä suuta sen suhteen, mitä blogiin uskaltaa kirjoittaa. Jos iloitsee positiivisista jutuista, joku kuitenkin tulee kateelliseksi, pahoittaa mielensä ja alkaa pahimmassa tapauksessa heitellä kapuloita rattaisiin. Ja ehkä joku kokee tarvetta hihkaista, että hyvähän sun on, kun sulla on aina niin helppoa elämässä.


Jos taas nurisee niistä varjopuolista, voi joku ärsyyntyä, pahoittaa mielensä ja heitellä kapuloita rattaisiin. Ja ihan varmasti joku hihkaisee, että mullapa menee vielä sata kertaa huonommin, että ole sinä vaan hiljaa. Tai se vielä tylympi vaihtoehto: ei sulla ole oikeutta valittaa mistään ja sun pitäisi olla vaan kiitollinen, senkin heikko pullamössönainen.
 
Joskus blogeista onkin rivien väleistä luettavissa, että negatiivisten kommenttien ja epäsuosion pelossa ei oikein uskalleta kirjoittaa varsinkaan niistä sydäntä musertavista asioista, joissa kokee olevansa jollain lailla haavoittuvainen. Ja tuo on enemmän kuin ymmärrettävää, sillä vaatii ihan hiton paljon pokkaa asettua alttiiksi mahdolliselle arvostelulle ja tikareiden heittelylle. Sitäkin enemmän arvostan siis sitä, jos joku kertoo myös elämän varjopuolista ja vastoinkäymisistä.

Ihailen sitäkin, jos uskalletaan sanoa, että nyt muuten meni just kohdilleen ja elämä hymyilee! Sekin vaatii tiettyä uskallusta, koska aina on niitä kateellisia, joilta voi tulla myrkkyä niskaan silkasta pahantahtoisuudesta.

Itse toivoisin, ettei kenenkään tarvitsisi pitää yllä kauniin kepeitä kulisseja, ei oikeassa elämässä eikä blogeissa. Että voitaisiin halutessamme olla aitoja ja kertoa elämän koko kirjosta, jos siltä tuntuu - ainahan ei toki tunnu, eikä kaikilla ole siihen tarvetta.

Näinä sosiaalisen median aikoina helposti vertaamme elämäämme ja itseämme muihin, eivätkä muiden tarjoamat kiiltokuvat vertailukohtina eivät ole kovin hedelmällisiä. Helposti alkaa tuntea itsensä epäonnistuneeksi mörrimöykyksi, kun muilla näyttää olevan kaikki niin hienosti - ja sitten paradoksaalisesti ne muut omien kulissiensa takana ehkä murehtivat ja ajattelevat täsmälleen samoin...

Kunnioitan sitä, ettei kaikissa blogeissa haluta revitellä esille elämän kriisejä. Joissain blogeissa myös itse ydinaiheet ovat sellaiset, ettei niihin mahdu mukaan peruselämän kriisejä. (Hassua olisi, jos joku tähtitieteilijä vaikkapa kesken gravitaatioaalloista kertovan tekstin alkaisi avautua siitä, miten aamulla tuli paha mieli ja kriisi, kun mies sanoi tyhmästi ja pms:kin on päällä ja pitäisiköhän erota...)

Mutta ihan todella paljon ilahdun ja samaistun, kun jaetaan omia kasvukipuja, haasteita ja varjopuolia. Eihän sitä välttämättä tarvitse kertoa vastoinkäymisten syitä yksityiskohtia ja pohjamutia myöten. Mutta pieni inhimillisyys ja oven avaaminen raolleen omaan sisimpään on omasta näkökulmastani katsottuna niin paljon mielenkiintoisempaa kuin kliininen kiiltokuva.
  
Mitä itse ajattelet asiasta? Uskallatko ja haluatko kirjoittaa myös elämän haasteista ja varjopuolista - tai toisaalta elämän sietämättömästä kepeydestä, silloin kun se sitä aidosti on? Pelottaako mahdollinen arvostelluksi tuleminen? Luetko mieluiten blogeja, joissa pitäydytään neutraaleissa tai pintapuolisissa aiheissa, vai koetko enemmän vetoa niihin, joissa puhutaan myös arjesta, nurjista puolista ja kompastelusta? Vai molempi parempi? Sana on vapaa : )



Ai niin. Piti vain sanoa, että kulunut viikko on ollut todella hyvä. Monta isoa huolta on samaan aikaan vierähtänyt pois harteilta ja juuri nyt olen hurjan kiitollinen! Kohta on vappukin, joka on ihan lempijuhlani kepeässä huolettomuudessaan. Aion ehkä vähän skoolatakin elämän valoisille puolille :D 

Disclaimerina pitäisi varmaan luetella ne jäljellä olevat huolet, ettei joku taho ala kadehtia liikaa tai kuvittele, että olisi liian helppoa, mutta sitä en tee. Niitä muita huolia ehtii murehtia myöhemmin...

Ihanaa ja rentouttavaa viikonloppua kaikille! <3

tiistai 24. huhtikuuta 2018

Kuntoilukuulumisia ja parhaat salikaverit

Kuntoilu on tärkeä osa elämääni ja myös identiteettiäni. Jos liikkuminen jostain syystä pitäisi jättää pois, kokisin todennäköisesti syvää surua ja ehkä koko minäkuva joutuisi jonkinlaiseen myllerrykseen.
  
Elämässäni on ollut kausia, jolloin olen ollut totaalinen sohvaperuna. Ja toisaalta joskus nuorempana on ollut myös kausia, jolloin olen hetkellisessä mielenhäiriössä ollut tähtäämässä ties minne fitness-tasolle - kunnes olen muistanut, etten todellakaan halua esitellä itseäni julkisesti tai sekaantua hullun tiukkoihin dieetteihin. Suurimman osan elämästäni olen kuitenkin liikkunut jollain kohtuullisella tasolla.

Nykyään kuntoilu on tärkeä osa arkea, ilman sen kummempia filosofioita tai päämääriä. Käyn kuntosalilla pääsääntöisesti pari kertaa viikossa, reippaita kävelylenkkejä teen pari-kolme ja n. kerran viikossa pyrin tekemään kotona kehonpaino- ja kahvakuulatreeniä.

Painotukset saattavat hieman vaihdella vuodenajan mukaan. Talvella hiihtelin ja kesäaikaan yritän pyöräillä työmatkoja silloin, kun se aikatauluihin passaa. Toisinaan iskee jumppakärpänen ja silloin käyn esim. bodypumpissa. Tanssillisissa jumpissa olen onneton sählä, mutta joskus olen niissäkin käynyt, koska tanssi on niin kivaa. Ei sen niin väliä, vaikka liikkeet menisikin vähän miten sattuu.


Liikkuminen on osa-alue, jolla koen olevani hyvä, fyysisistä rajoituksistani huolimatta. Nuorempana olin hyvä pikamatkoilla ja joskus olen jossitellut, että millaisia tuloksia olisin saanut, jos joku olisi minua oikeasti valmentanutkin tai jos en olisi sairastunut nivelreumaan. Nykyään en voi juurikaan juosta tai tehdä muutakaan kovin iskuttavaa treeniä, kiitos juurikin nivelkremppojen. Onneksi kuntoilulajien kirjo on sen verran laaja, että omansa pariin löytää, kun vaan haluaa.
 
Liikkumisesta saan hurjasti hyvää oloa, onnistumisen kokemuksia ja energiaa. Etenkin salilla käydessä jo treenin aikana tulee mahtavan energinen fiilis, vaikka treeni olisi raskaskin. Itse asiassa mielihyvän kokeminen onkin vahvasti yhteydessä treenin kestoon ja rasittavuuteen, sillä elimistö alkaa tuottaa endorfiineja, kun sykkeet ovat riittävän koholla riittävän pitkään. Hyvä olo kantaa myös kuntoilun jälkeen - mitä raskaampi treeni, sitä voimakkaampi ja pitkäkestoisempi hyvä fiilis. 



Mutta entäs ne parhaat salikaverit? 

Ulkonäön ja vaatteiden suhteen en erikseen laittaudu kuntoilemaan lähtiessä. Lenkille mennessä vedän päälle vanhat lenksavaatteet, joista löytyy kaikenlaista huomautettavaa, kuten repsottavia saumoja eikä käyttömukavuuskaan ei ole huippuluokkaa. Salilla käydessä olen kuitenkin alkanut kiinnittää enemmän huomiota vaatteisiin. Kivoja salivaatteita on mukavampi katsella peilistä, johon melkeinpä väkisin joutuu katsomaan liikkeitä tehdessä. Oikeanlaiset vaatteet ovat myös huomaamattomat eivätkä hankaa tai häiritse muullakaan lailla.

Yleensä ostan sporttivaatteet H&M:stä, jossa suosikkejani ovat 10-15 euron topit. Lidlistä olen löytänyt muutamat tosi mieluisat treenihousut, kuten kuvassa olevat kukkakuosiset pöksyt. Aiemmin käytin paljon Davidin vaatteita, joissa oli erinomainen hinta-laatusuhde. Nykyään en enää ole ko. merkkiin törmännyt. Usein menen vaatteissa edullinen hinta edellä, toisena tulee toki kiva ulkonäkö.
  
Ihan ehdoton juttu salilla käydessä ovat langattomat kuulokkeet. Itse suosin korvanappeja, jotka eivät ole tiellä ja pysyvät paikoillaan kaikissa liikkeissä. Hyvä ja energinen musiikki auttaa tsemppaamaan ja antaa hyvää fiilistä. Salin telkkarista satunnaisesti pauhaavat Suomi-filmit tai tylsät radiokanavat kun eivät ole ihan omiaan siihen, että jaksaisi vääntää varsinkaan isommilla painoilla... :D

Vaikka minulla ei kuntoilullisesti olekaan varsinaisia tavoitteita, niin treenaan kuitenkin väljän suunnitelmallisesti. Salitreenini on jaettu kahteen eri tyyppiseen harjoitukseen (pääjakona vetävät ja työntävät lihasryhmät) ja vaihtelen liikkeitä vähän fiiliksen ja tilanteen mukaan. Pääsääntöisesti painotan keskipitkiä ja tiukkoja sarjoja, mutta toisinaan vedän voimapainotteisemman treenin normaalia isommilla painoilla ja lyhyillä sarjoilla. Vähintään parin kuukauden välein pidän löysän viikon, jotta kroppa saa huilia paremmin.

Ennen kuin postauksesta paisuu romaanin mittainen, taidan vetäistä lenkkikamat päälle, kuulokkeet korville ja lähden tuulettamaan korvienväliä reippaalle kävelylenkille.

Tiedän, että kaikki eivät innostu kuntoiluaiheesta, mutta mitä juuri sinä tykkäsit? Haluatko joskus lukea lisää aiheesta? Voisin innostua joskus näpyttelemään lisääkin : ) 

torstai 19. huhtikuuta 2018

Yhtenä iltana

Tänään huumaannuin kevätauringosta. Siitäkin huolimatta, että se samainen aurinko (tai mikä lie) aiheutti megalomaanisen väsymyskohtauksen. Pakkasin itseni ja 8-veen pokemonittajan autoon ja hurautin iltasella Hatanpäälle arboretumiin.
 
Minä metsästin kuvia, kuopus pokemoneja. Viimeksi mainittuja taisi löytyä enemmän. Talven mittaan meillä ei pelattu Pokemon Go:ta lainkaan, mutta nyt taas kuopus innostui. Hänelle ladattiin sovellus omalle puhelimelle ja jo parissa päivässä hän on päässyt tasolle 8. Itse pelaan vain hyvin satunnaisesti - mieluiten keskityn ulkona kameralla räpsimiseen. Meille kummallekin Hatanpää on mieluinen paikka ja sinne suunnataan varmasti uudelleen lähiaikoina.




Kevään huomaa paitsi luonnosta, myös ihmisten olemuksesta. Tuntuu kuin kaikilla olisi ryhti suorempi, ilme valoisampi ja tuntemattomille saatetaan jopa heittää satunnainen kommentti. Itselläkin alkaa ehkä pahin kevätväsymys voittaa ja kenties kohta alkaa kevätinnostus pulppuilla pinnan alla.

Ensi viikolla aion kaivaa fillarin esiin ja pyöräillä töihin ainakin yhtenä päivänä. Nyt nukkumaan, sillä keväisen raaka ulkoilma tuntuu vaikuttavan kuin vahva unilääke. Öitä!






sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Kasi vee, äitiyspaineet ja oman vanhemmuustyylin jäljillä

Tänään meillä juhlistettiin 8-vuotiasta kuopusta oman porukan kesken. Sankari ilmoitti jo etukäteen, että ei vastaanottoa, joten sen mukaan mentiin. Itse asiassa huokaisin helpotuksesta, sillä niin kivoja kuin vieraat ovatkin, niin tuleehan kyläänkutsumisen myötä aina vähän paineitakn. 


Taas kerran tulin ajatelleeksi, että kyllä tällä hetkellä on vaan niin paljon mukavampaa, kun pojat ovat jo isompia. Ei ole enää sellaista hoivaamista ja jatkuvan läsnäolon tarvetta kuin pienempänä. Pikkutyypit osaavat monessa asiassa olla jo omatoimisia (tosin vasta tuhannen käskyn jälkeen).

Nautin äitiydestä enemmän kuin aiemmin. Osaan myös ottaa rennommin, viitata kintaalla monille ylimääräisille paineille ja olen koko ajan löytämässä enemmän itseni näköistä tapaa olla äiti.

Mutta kyllä vuosiin on mahtunut kaikenlaisia lillukanvarsiin kompastelujakin. Vanhemmuuteen ja varsinkin äitiyteen ladataan mielestäni hurjan paljon vaatimuksia ja paineita. Fiksut osaavat blokata ulkoapäin tulevat paineet suoralta kädeltä, mutta minä olen joutunut hakkaamaan päätä seinään ja opettelemaan rajanvedon kantapään kautta.

Tekisikin mieli sanoa, että käsi ylös, jos et äitinä ole kertaakaan potenut huonommuutta, verrannut omaa äitiyttäsi muiden idylleihin tai potenut huonoa omaatuntoa vanhemmuudessa.


Odotus- ja vauvavaiheessa paineita oli mielestäni eniten. Ei saa syödä sitä eikä tätä. Pitää ottaa rennosti, mutta pitää liikkua, mutta ei missään nimessä liikaa. Pitää olla kotona, mutta ei saa jumittua kotiin. Pitää olla sosiaalinen, mutta pitää rauhoittua kodin äärelle. Pitää huolehtia itsestään, mutta toisaalta unohtaa itsensä, sillä vauva on tärkein. Pitää täysimettää, pitää tehdä mieluiten soseet itse, pitää sitä tätä tuota ja ties mitä.

Vuosien saatossa pikku hiljaa on monta pitämistä karissut pois. Jos nyt saisin elää uudestaan vauvavuodet, olisin varmaan neuvolantätien painajainen, kun olisin ihan että pitäkää kasvukäyränne ja täysimetyksenne ja keskivertokäppyränne.

Minna Helle: "Äitiysfilosofiaani kuuluu: Älä ole jonkun muun tulkinta hyvästä äidistä.

(Sitaatti Minna Helteen haastattelusta, HS 12.4.)

Ihannetilanteessa olen mielestäni kiva ja hyvä äiti. Jaksan kuunnella höpötykset, kysymykset ja pieruvitsit - ja kyllä, jopa nauran niille :D  Jaksan silittää, rapsuttaa, halia ja kölliä. Huonoina hetkinä en yhtään jaksa kuunnella ja olen äreä menninkäinen. Pahimpina hetkinä olen muinaisaikojen luolahirviö ja päästelen suustani vähän mitä sattuu. Pyydän kuitenkin anteeksi ja tiedän, että kaikesta huolimatta lapset saavat minulta enemmän hyviä kuin huonoja puoliani.

En ole kovin pullantuoksuinen ja pistän välillä mutkat suoriksi. Vaikka joskus haikailin edes yhtä tyttöä, niin olen kuitenkin iloinen, että olen nimenomaan poikien äiti. Miesvaltaisessa perheessä olen oppinut, että jokaisesta pikku erimielisyydestä ei tarvitse jankata väsymiseen asti, vaan räjähdyksen jälkeen voi jatkaa taas normaalisti eteenpäin. Hiustenhalkomisia ja syväanalyysejä ei tarvita ja se on kaikille ihan fine.

Saatan toisinaan lähteä futailemaan poikien kanssa, painin ja opetan miten lyödään oikeaoppinen suora ja koukku. Poikien kanssa saan olla itsekin välillä poikatyttö, fyysinen ja joskus jopa vähän raju.

Minna Helteen äitiysfilosofia osui viikolla silmiini ja se oli mielestäni erinomainen. Ei kannata olla jonkun muun tulkinta hyvästä äidistä. On parempi löytää oman tapansa, vaikkei se aina olisikaan juuri jonkin keskivertokäyrän tai naistenlehti-ihanteen mukainen.
 
Onko teillä muilla (ollut) paineita äitiydessä ja millainen on teidän tulkintanne hyvästä äidistä?

perjantai 13. huhtikuuta 2018

Vuoristorataa á la erityisherkkä

Erityisherkällä tunteet ja reaktiot tuppaavat menemään äärilaidasta toiseen, ja toisinaan melko rapsakkaan tahtiin. Mies väittää, että kiihdyn nopeammin kuin italiainen urheiluauto ja että olen toisinaan arvaamaton kuin dynamiittipötkö. Voihan tuossa olla hieman totuuden siementä... Yhden päivän tunneskaala voi kulkea epätoivosta onnen kukkuloille ja takaisin:
 
Aamulla pelästyin silmittömästi työmatkalla. Autoradio oli unohtunut päälle klassiselle ja alkumatkan ajan sieltä ilmeisesti tuli vain jotain hyvin hiljaista lurittelua, jota en edes noteerannut. Mutta kiesus, kun yhtäkkiä rämähti soimaan joku torviosuus! WTF?! Paniikki! Auto rikki?! Jarrulevyt paskana? Puoli minuuttia täyspaniikkia, kylmää hikeä ja itku kurkussa meinasin jo soittaa miehelle, että nyt tässä autossa on jotain ihan kummaa tekeillä. Kunnes tajusin, että radiohan se siinä vain mölisee... Huh :D 


Töissä olin tyypilliseen tapaani melkoisen tasainen. Työkaverit luultavasti kiittävät, etten pimahtele siellä samalla lailla kuin kotona :D Sisäisesti saatan ärsyyntyä tai stressaantua, mutten yleensä näytä sitä päällepäin.
 
Kotiin päästyä verensokerit olivat ilmeisesti vaipuneet jonnekin miinuksen puolelle, sillä olin äkämystyneen kiukkuinen, kunnes sain syötyä.
 
Hiillyin ihan totaalisesti, kun sivusilmällä satuin huomaamaan kuinka kuopus kiukuspäissään hakkasi pleikkarin ohjainta. Tuntui, että verenpaineet sinkoutuivat tappiin ihan hetkessä. Olen tosi tarkka tavaroiden kanssa, enkä voi sietää sitä, että omat tai muiden lapset yrittävät hajottaa tavaroita.
 
Samainen kuopus kirjoitti minulle illalla lappusen, jossa luki "Äiti on maailmanparas". Hellyin ja liikutuin isosti. Vaikka tuo pikkuotus osaa välillä olla täysin vastahankainen ja raivostuttava, niin osaa hän olla varsin rakastettavakin.

  
Illalla itkin vuolaasti, kun maksoin ison autotarvikelaskun. Otti vaan niin ankarasti päähän, kun rahatilanne ei muutenkaan ole paras mahdollinen ja on kaikenlaisia epävarmuustekijöitä.
 
Sitten tietenkin otti päähän, koska tiesin, että silmäni turpoavat itkemisestä ihan tolkuttomasti ja aamulla joudun kärsimään moisesta itkemisestä...

Tällaista vuoristorataa täällä. Mites siellä? Oletteko viilipyttyjä vai nopeita kiihtyjiä? Tulevatko tunnereaktiot täysillä vai tasaisella liekillä?



keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Ihana kamala kevät

Valo. Se tunkee ovista ja ikkunoista, verhonraoistakin. Autoillessa se paistaa silmiin läpi likaisen tuulilasin niin, että välillä menen silkalla tuurilla. Kotona se paljastaa likaiset ikkunat, joita ei pesty viime kesänäkään.

Ja silti, onhan se valo ihanaa.

Paitsi että kyllä sitä tuntee itsensä ihan nukkavieruksi. Kuukausikaupalla sai lymytä pimeyden turvissa pipo silmillä. Sitten yhtäkkiä rävähtää päälle täydet valot, joka paljastaa nyppyyntyneet takit, rähjät kengät ja likaiset silmälasit.

Ihana kamala valo.


Paljas maa - miten ihanaa! Tai ainakin ne pikkuiset läntit siellä täällä. Maa tuoksuu, linnut laulaa ja vaikka mitä.

Mutta se pöly! Rasitusastmaatikko köhii sisällä, ulkona, autossa, yöllä, päivällä. Ahdistaa, hengästyttää, tunkkainen olo. Pöly saa pahantuuliseksi. Edellä ajavat autot leijuttavat ilmaan valtaisat pölypilvet, ja vaikka ilmastoinnin vääntää sisäkierrolle, niin silti se tunkee sisälle ja kirveltää silmiä. Pyöräilemisestä en haaveile vielä moneen viikkoon, sillä luultavasti tukehtuisin.
  
Ja silti, on ihanaa, kun lumi ja jää vihdoin katoaa. On sitä paljasta maata. Ja löyhkääviä koirankakkamiinoja puolen metrin välein.



Mikä ihana tunne, kun saa heittää toppapalttoot varastoon. Voi kaivaa esille kevyempää vaatetta. Paitsi että se kevättakki on ihan yhtä kulahtanut kuin viime syksynä.

Kaupoissa saa ravata haalimassa lapsille välikausikenkää, housua, hanskaa, takkia. Hanskat ne kuitenkin hukkaavat heti seuraavana päivänä. Pankkitili huutaa, että ei enää yhtään ostosta, mutta sähköpostiin tipahtelee jalkapalloseurojen maksuja ja nappiksetkin pitäisi hankkia ja ja ja...

Mutta onhan tämä silti ihanaa aikaa. Ne kevyemmät vaatteet ja kaikki. Paitsi itselle ei taida olla varaa ostaa tällekään kaudelle niitä uusia kenkiä.



Kuten huomaatte, kevään lapsi oikein riemuitsee tästä ajankohdasta. On tämä sentään ihanaa. Ja kohta tulee pitkä lämmin kesä. Eiku..?

Kuukauden päästä lupaan jo olla plus-mielellä vuodenajan suhteen. Paitsi jos/kun on tullut takatalvi ja puoli metriä lunta, niin sitten kyllä poljen jalkaa ja valitan vähintään ilmatieteenlaitokselle ja ihmisoikeustuomioistuimeen ja vaikka mihin ;)  



maanantai 9. huhtikuuta 2018

Irtiotto

Viikonloppuna olin hetken aikaa vähän karkuteillä, kun suuntasin ystävän kanssa laivalle. Oli kuulkaas varmaan hätäisin lähtö ikinä. Ei sillä - matka oli varattuna jo useamman viikon. Mutta lähtöpäivänä maleksin, hortoilin ja haahuilin ihan viime tippaan asti ja sitten tulikin kiire. Petollista näköjään, jos ottaa ylimääräisen vapaapäivän ja tuudittautuu siihen luuloon, että onhan tässä aikaa vielä vaikka kuinka... Mieskin ihmetteli, ettei ole moista lähtöä nähnyt koskaan yhdenkään naisihmisen osalta! 


Laivalle kuitenkin päästiin ja näköjään jotain vaatettakin onnistuin kiireestä huolimatta pakkaamaan mukaan. Näin jälkikäteen tunnustan olleeni myös suorastaan kriminaali, kun salakuljetin laivaan syntiset pikkuskumpat. Viking Line ei (osittain ymmärrettävästi) myy 23 tunnin risteilyillä menomatkalla taxfree-juomia. Mutta pieni skoolailu hytissä nyt vaan mielestäni kuuluu asiaan, joten oli pakko olla vähän pahis ;) 



En tiedä mikä oli parasta: ihana seura, syöminen, skoolailu, Samuli Edelmannin keikka, hillittömät kikatuskohtaukset vai mikä. Ehkä kaikki nuo yhdessä. Tanssittiinkin niin, että pari varvasta on ihan rakoilla ja vereslihalla!

Huippua oli sekin, että bongasimme Samulin keikan jälkeen bändinsä kanssa ravintolasta. Oli ihan pakko käydä kiittämässä huikeasta keikasta ja kertoa, että eräätkin hänen biisinsä ovat kannatelleet silloin, kun elämässä on ollut vaikeita hetkiä. Mielestäni hän on todella hyvä esiintyjä, osaa olla luontevasti oma itsensä ja on läsnä yleisölle. Hänessä on juuri sellaista aitoutta, jota arvostan.









Risteily oli ihanan virkistävä irtiotto arjen ja rutiinien ääreltä, mutta täytyy sanoa, että kyllä myös väsytti sen jälkeen! Eipä tullut pahemmin nukuttua ja Viikkarin aamupalabuffakin oli sen verran aikaisin, että herätys oli suorastaan arkisen aikainen. Olisiko nyt aiheellista venyttää sitä aamiaisen loppumista pidemmälle kuin klo 9.00? Vapaalla ihmiset haluaisivat nukkua hieman pidempään ja syödä aamiaisen kaikessa rauhassa. Itse en ehtinyt edes hakea toista kahvikupillista, kun jo hätyyteltiin ulos ravintolasta...


Mukavan reissun jälkeen oli kiva palata kotiin, ja kylläpä siellä odotettiinkin. Tai ainakin äidin tuliaisia varrottiin kovasti :D  Muistan itsekin miten ihanaa oli lapsena saada karkkituliaisia (silloin harvoin), kun vanhemmat kävivät jossakin. Itsellenikin lähti pienet tuliaiset - ne pakolliset namit, likööri, ja sitten en voinut vastustaa Victoria's Secretin söpöjä houkutuksia ja tapaa pakata asiakkaan ostokset.
 
Vähän väsyneesti starttasi tämä uusi viikko, mutta mielessä on kivat muistot. 

Ps. Kiitos hurjan paljon edellisen postauksen kommenteista ja lämpöisistä terveisistä. Jatkan vielä niihin vastailua <3  

Pps. Matka ihan itse ostettu ja järkätty.

torstai 5. huhtikuuta 2018

Aarre käden ulottuvilla, sekä flashback syviin vesiin

Viime postauksessa hieman vaikeroin arjessa riittämättömyyttä. Tämäkin kirjoitus liippaa ruuhkavuosia ja äitiyden haasteita.

Mutta sitä ennen koukkaus iloisten asioiden kautta. En nimittäin ikinä voi sanoa tarpeeksi painokkaasti, miten paljon arvostan kirjastoja ja miten paljon ne ovat muovanneet elämääni. Lapsuudenkotini oli ihan kirjaston vieressä ja luuhasin siellä niin paljon, että ihme jos kirjastonhoitajat eivät kyllästyneet ainaiseen läsnäolooni.

Sittemmin kaikki oikeat työpaikkani ovat jollain lailla liittyneet kirjastoihin. Lisäksi vielä nykyinenkin kotini on kivenheiton päässä kirjastosta. Se on ihana, kotoisa ja sopivan kokoinen. Ja mikä parasta, aina löytää hyvää luettavaa.

Eilen etsin muutamaa lukulistallani olevaa kirjaa, mutta koska niitä ei löytynyt, nappasin mukaani kolme kirjaa melkolailla mielijohteesta. 


Ensimmäisenä tartuin Pauliina Suden Ruuhkavuoteen (Tammi 2005). Takakansitekstin perusteella odotin kirjan olevan vain kepeä välipala ja siinä onkin tietty kirpeähkö huumorinmakuinen ote. Mutta millaisiin syviin vesiin ja takaumiin jouduinkaan! Kirja kuvaa kolmekymppisen Minnan äitiyttä sekä luisumista väsymyksen ja masennukseen mustiin kuiluihin. En tiedä mihin suuntaan tarina vielä kääntyy, mutta minun omat ajatukseni palasivat vauvavuosien masennusfiiliksiin. 

"Kun vauva nukahtaa, minun hymyni valahtaa alas. Poskilta leualle. Putoaa pois. Ja minä vajoan, alas. Sängylle, tuolille tai lattialle, jos muuta ei alle osu. Alan itkeä. Itken ja itken. [...] Minne olen menossa, mistä tulossa? Eksyn nurkkiin. Jään sutimaan. Liukastelen lattialle pudonneisiin pulautusrätteihin tutteihin rintaliiviläpysköihin. Työnnän pyykkipulverin mikroon ja jätän maksalaatikkolautasen päälle haisemaan."



Kirjan päähenkilöä ei otettu tosissaan neuvolassa, kun hän yritti kertoa synkistä tuntemuksistaan. Samoin kävi minulle ja näin jälkikäteen olen siitä vihainen ja surullinen. Kun vihdoin uskalsin sanoa, että olen kyllä todella väsynyt - ja se oli minun suustani jo todella rohkea avaus! - niin hoitaja totesi, että katsotaan sitä sitten ensi kerralla, ja jatkoi puuhailua kasvukäyrien parissa. Sillä tokihan nyt terveen ja tasaisesti plus-käyrillä kasvavan vauvan mitat ovat tärkeämpiä kuin äidin hyvinvointi...

Seuraavalla kerralla olin jo jotenkin alistunut, enkä enää uskaltanut asiasta sanoa. Sen sijaan aloin uskoa, ettei tässä ehkä mitään ongelmaa olekaan ja ehkä kaikilla muillakin on yhtä paha olla ja se kuuluu asiaan. Ajattelin sitäkin, että luultavasti olen vain niin huono, etten kestä sitä kaikkea kuten muut. Ja että jos sanoisin asiasta, niin mitä kaikkea kamalaa voisi tapahtua? Ehkä minua ei pidettäisi kelpo äitinä, vaan vauva otettaisiin huostaan ja ties mitä kamalaa.

Jälkeenpäin en ole voinut olla miettimättä, miten erilainen olisikaan äitiyteni voinut olla, jos olisin saanut apua jo paljon aiemmin, enkä vasta silloin, kun ainoa toiveeni oli kuoleminen! Kyllä luitte oikein.

Ensin aloin toivoa, että voisin karata jonnekin kauas, enkä ikinä palaisi. Tai että katkaisisin jalkani, joutuisin sairaalaan, enkä voisi tehdä yhtään mitään ja joku muu joutuisi huolehtimaan lapsesta/lapsista. Sitten alkoi tulla astetta karumpia toiveita, kuten että taivaalta tippuisi meteoriitti juuri minun päälleni (varsin looginen toive, eh?), tai että saisin jonkin sortin kohtauksen ja kuolla kupsahtaisin niille sijoilleni. Lopulta suorastaan rukoilin (anteeksi huono musta huumorini), että oi luojani, ota minut jo pois täältä. Olin vihainenkin. Että helvetti, kun oikeasti haluan vain kuolla, niin miksei minulle edes sitä suoda? 

En kuollut, vaikka hetkittäin niin luulinkin. Päällisin puolin suoritin, suoritin ja suoritin. Ehkä se oli suojakilpeni, jota ilman olisin romahtanut ja kaikki olisi pudonnut käsistä. Sisältä olinkin kuollut, enkä hetkittäin muistanut kuka olin joskus ollut. Sain kuitenkin apua, en tietenkään neuvolasta vaan terveyskeskuksen päivystyksestä, kun jo luulin saavani sen sydänkohtauksen. Alkoi pitkä tie kohti parempaa oloa. Onneksi en koskaan ehtinyt siihen vaiheeseen, että olisin oikeasti alkanut tehdä jotain sen kuolemiseni eteen. 

Minä ja masennus tulemme aina olemaan jollain lailla yhtä. Sen jäljet kulkevat mukanani luultavasti aina. Tunnen surua kaikista niistä menetetyistä ajoista, jolloin olin hukkunut mustaan aukkoon. Menetin niin kovin paljon niistä ajoista, kun lapset olivat pieniä siloposkipalleroita ja söpöisiä taaperoita.

Tunnen ja tiedän edelleen masennuksen voiman ja miten se imee ihmisestä kaiken elämänilon. Tiedän senkin, että voin vastaisuudessakin sairastua, ja pienesti olenkin keikkunut toisinaan veitsenterällä tai matkalla syvyyksiin. Toisaalta suhtaudun masennukseen nykyään ymmärryksellä. Masennus kertoo siitä, mitä kaikkea ihmisen ei pidä jaksaa, vaikka haluaisikin olla niin kovin urhea.

Masennus ei läheskään aina tarkoita sängynpohjalla makaavaa ihmisromua. Se voi näyttäytyä myös puuhakkaana ja päällisin puolin pirteänä äiti-ihmisenä, joka juoksee perhekerhoissa, järjestää synttärikutsuja ja hoitaa lapsensa hyvin (ainakin päällisin puolin). Kaiken tuon takana voi kuitenkin olla loppuun asti väsynyt ja sisältä kuollut olento, joka ei haluaisi edes olla olemassa.

Osa seuraavista kuvista herättää minussa muistoja, osasta en voi sanoa oikein mitään. Minä siinä olen, mutta mitä ajattelin, mitä tunsin, olinko ok vai jossain syvyyksissä?  

Toivon, että jos vielä joskus joudun kertomaan terveydenhuoltoalan ammattilaiselle, että "aika paljon väsyttää", niin minut otetaan tosissaan. Etten enää putoaisi.

Lopuksi liuta kuvia ja erään masennuksen kasvot.


Joulu 2008 ja esikoinen n. 5 kk. Koliikkivaihe oli takana, mutta vauvan nukkumiset edelleen ihan mitä sattuu. Muistan, että väsytti ja olin turhautunut herkkisvauvan omituisuuksiin. Imetyshormoneilla sitä kuitenkin jaksoi vielä olla suht ihmismäinen.


Kevät 2009. Esikoinen 8 kk ja minä hoikempi kuin koskaan aikuisiällä. Päälle päin ihan kivan näköinen äiti&lapsi-kuva, mutta itse näen silmissäni jo surua ja väsymystä. Yritin niin hirveän kovasti ja suoritin äitiyttä parhaani mukaan. Olisikohan ollut noihin aikoihin, kun ensimmäisen ja viimeisen kerran neuvolassa avasin suuni ja yritin kertoa aina vaan jatkuvasta pahasta olostani.


Helmikuu 2010. Jättimaha ja kuopuksen laskettuun aikaan pari kuukautta. Ei liiemmin muistoja tuon ajankohdan ajatuksista tai mielentiloista...


Kesä 2010. Väsynyt väsynyt väsynyt. Oli onneakin, hurjasti. Mutta voi kunpa voisin ottaa tuon ajan itseni syliin ja rutistaa ja luvata, että huolehdin siitä ja sen lapsista, enkä päästä putoamaan...  


Joulu 2010. Kuopus oli iloinen kuin mikä, mutta äiti loppuun asti väsynyt. Joskus seuraavan kevättalven aikana sain apua ja masennusdiagnoosin. Avun saaminen oli helpotus, mutta olin ihmisraato vielä pitkän aikaa.


Kesä 2012. Yli vuosi masennusdiagnoosin jälkeen ja SSRI-lääkityksellä. Väsymys loistaa yhä silmistä ainakin kilometrin päähän.


- -

Tästä tuli hurjan henkilökohtainen ja kipeäkin postaus. Alunperin halusin kirjoittaa lähinnä kahvin ja kirjojen autuudesta, mutta masennustarina halusi tulla tässä kohtaa ulos kuvien ja sanojen muodossa ja annoin tulla.

Masennuksesta ja mielenterveyden ongelmista pitää mielestäni puhua, jotta niihin edelleen liittyvä häpeän tunne vielä joskus voisi laimentua ja kokonaan hävitä.

Muutama aiempi kirjoitukseni masennusta liipaten löytyy masennus-hakusanalla (muitakin pitäisi olla, mutta uusi blogipohja on hukannut tägit jonnekin...?)


tiistai 3. huhtikuuta 2018

Päiväni murmelina ja kierrätysidea

Pääsiäisen pyhät on juhlittu - tai paremminkin lepäilty. Ohjelmassa oli kotosalla lötköttelyä, eikä mitään poikkeavaa. Hyvä niin, sillä mieli ja kroppa olivat enemmän vailla lepoa kuin menoa.
  
Ennen pääsiäistä tosin manailin, kun kiirastorstaina oli päällä niin mainio työ-flow, joka jäi osin hyödyntämättä alkavien pyhien takia. Tuntui melkein harmilliselta pistää työläppäri kiinni ja lähteä pääsiäisen viettoon. Mutta kas kummaa, pyhien aikana terävin työinspiraatio hävisi jonnekin ja ollaan taas tilanteessa, jossa ihmettelen, että mitähän kaikki kryptiset muistiinpanoni oikeastaan tarkoittavatkaan ja mitähän älykästä muka oli tarkoitus tehdä..? Käynnistelyvaikeuksia, niin sanoakseni.



Tästä jatkuukin sitten taas arkinen Päiväni murmelina -tyyppinen elämä. Sama kaava toistuu joka päivä ja viikko, ja varsinkin lasten treenipäivät menevät aina tismalleen samalla sabluunalla - ei varaa mihinkään polulta poikkeamisiin, tai koko homma romahtaa. Pienoinen lisä tulee nyt kuopuksen uimakoulupäivistä kaksi kertaa viikossa, mikä ei ainakaan helpota iltapäivien kiireen tunnetta tippaakaan. (Töistä kotiin puolitoista tuntia etuajassa - joo, mietitään niitä saldomiinuksia sitten myöhemmin - pikasyömistä lapselle ja suunta uimahallille puoli viideksi läpi myllätyn keskustan ja loputtomien autojonojen, puuh...)
  
Tästä tulikin mieleeni, että kierrätyksen nimissä samat päivät voisi kierrättää uusiokäyttöön. Miksi ihmeessä haaskata uusia käyttämättömiä päiviä, kun ne vanhatkin kävisivät ihan hyvin. Sieltä menneiden päivien joukosta voisi valita aina uudelleen jonkin kivasti menneen päivän ja menisi sen repeatilla aikatauluineen, ruokineen, mielialoineen ja kaikkine päivineen. Samalla säästyisi aikaa ja ehkä äiti-ihmisen ryppyjäkin?
 



Jos jotain olisin vailla näihin arkiviikkoihin, niin jonkinlaista henkistä ja fyysistä helpotusta ainaiseen riittämättömyyden tunteeseen. Ongelma on se, että joko en riitä itselleni, tai sitten en riitä perheelle (ja työnantajalle päin sitä yrittää henkensä pitimiksi venyä siinä määrin kuin kulloisessakin tilanteessa suinkin pystyy). Jos varastan hetkiä itselleni, jäävät kaikki muut väistämättä vaille jotain tärkeää. Sitten ovat läksyt tarkistamatta, tärkeät lippulappuset kouluun palauttamatta ja rutiinit tekemättä. Jos taas priorisoin perheen asiat, jään itse vaille tärkeitä omia hetkiä ja aika pian ollaan tilanteessa, että pää hajoaa...
  
En mielestäni edes pingota enkä ylisuorita arjessa. Ei ole tiptop-siistiä kotia eikä gourmet-ruokia. Asioissa mennään enimmäkseen helpolla kaavalla tai jätetään tekemättä. Silti on läsnä se tunne, että kaikki voimavarani revitään joka päivä loppuun asti ja itselleni jää tyhjä takki. Tiedän, että aika ja lasten kasvaminen auttaa. Mutta se ei auta eikä helpota tilannetta juuri nyt.
  
(Ja älkää muuten sanoko, että juuri tätä hulinaa tulen vielä kaipaamaan. En tule! Kaipaan ehkä toisinaan lasten söpöjä pulluraposkia ja pallomassuja, mutta en hiivatissa kaipaa sitä kaikenkattavaa tunnetta, että pää hajoaa ja olen hetikohta matkalla pehmustettuun koppiin... En ole koskaan kaivannut sitäkään, kun lapset olivat vauvoja ja ihan pikkuisia. Se oli kamalaa aikaa ja lähinnä olen onnellinen, että ylipäänsä selvisin siitä ajasta jotenkuten hengissä.) 




Silti tiedän, että tätähän tämä nyt on. Normaalia ja tuttua niin monille. Kuitenkin kaikki on ihan hyvin. Olisin silti iloinen lottovoitosta tai jostain mullistavasta keksinnöstä (tai lobotomiasta, heh), joka auttaisi ratkaisemaan tämän ikuisuusongelman.
 
Sanottakoon myös, että kaikesta huolimatta, tai juuri siksi, olen arjen hetkissä myös onnellinen. On päiviä, jolloin pää hajoilee enemmän, ja päiviä, jolloin pysyn kasassa kuten pitääkin. Näillä mennään. Kohti kesää, kuten vikasta kuvasta näkyykin ;)

Tsemppiä viikkoon tasapuolisesti kaikille!


© Oman katon alla
Maira Gall