tiistai 19. syyskuuta 2017

Tylsyys

Koko viikonloppu meni nuhanenäisenä ja flunssaisen nuhjuisessa olossa. Sama jatkuu ja olen toista - ja toivottavasti vikaa - päivää saikulla. Päiväohjelmana on ollut lähinnä ryystää c-porejuomaa, niistää nenää ja lötköillä väsyneenä ympäriinsä.

  

Eilen havahduin pitkästä aikaa omituiseen, lähes vieraaksi käyneeseen tunteeseen. Minulla oli tylsää. Yleensä arki on aamukiireitä, työntekoa, iltapäiväkiireitä ruuanlaittoineen, harrastuskuskauksineen ja läksykuulustelemisineen. Mutta yhtäkkiä ei ollut mitään noista. Ja arvatkaa mitä? Se oli mielestäni riemastuttava tunne! Ah, ihana tylsyys.

Onneksi poden sellaista pöpöä, joka ei kaada kuumehoureisena vällyjen alle eikä vedä ihan puolikuoliaaksi. Olo on sillä tavalla siedettävä, että olen jaksanut lukea kirjaa, löhötä sohvalla viltin alla ja katsoa vähän telkkaria.
 
Mielestäni ihminen tarvitsee joskus täysin tyhjää aikaa. Sellaista ohjelmoimatonta, väljää ja tavallaan turhaa aikaa, jolloin ehtii jopa pöllämystyä ja hivenen turhautua. Aivot ja keho ansaitsevat toisinaan tyhjää tilaa ja aikaa, jolloin ei tarvitse koko ajan suorittaa. Itse tulen varsin mainiosti toimeen yksinäisyydessä, hiljaisuudessa ja toimettomuudessa. En pitkästy kovin helposti, vaan nautin siitä, että saa vain olla. Ottaa kirjan käteen, jos siltä tuntuu. Tai vain tuijottaa ulos ikkunasta ja ryystää kahvia ja piirrellä paperille merkityksettömiä kuvioita. Joskus se toimettomuus näköjään tulee flunssan muodossa.
   

Olen muuten myös ehtinyt vähän tutustua hamsterilapseen, joka tuntuu olevan hereillä juuri silloin, kun kaikki normaalin aikataulun mukaan ovat poissa kotoa. Ihastuttava tapaus, josta ehkä kertoilen lisää myöhemmin.


Huomenna suunta taas töihin - villapaita, kaulahuivi ja kaikin puolin ulkoiluolosuhteisiin kelpaavat vaatteet päällä. Täytyy toivoa, että ylikylmä ilmastointi ei saa aikaiseksi mitään mälsää jälkitautia (kun tämän flunssan se kaiketi aiheutti, murrr).

Nautitko itse tylsyydestä ja toimettomuudesta? Vai oletko toiminnan ihminen, joka ei malttaisi olla aloillaan?
 

perjantai 15. syyskuuta 2017

Viikkokatsaus

Hirveästi on pitänyt postata yhdestä jos toisesta aiheesta, mutta loppumetreillä ne ovat kuitenkin lipsuneet käsistä. Saatte sen sijaan pläjäyksen sekalaista sorttia.


Olen tapellut lapsen kanssa, joka käy läpi esiteinimäisiä tunnekuohuja. Koulu ja läksyt eivät maistu, äiti on ihan k**ipää ja elämä peetä. Huokaus. Ei varmaan ole helppoa olla kolmosluokkalainen, mutta ei se äidinkään rooli ole aina kevyttä. Tunnen myös syyllisyyttä siitä, että esikoisena poitsu joutuu kokemaan kaiken paljon rankemmin kuin pikkuveljensä. Hänen kohdallaan me vanhemmatkin kohtaamme kaikki uudet jutut ensimmäistä kertaa ja olemme usein hukassa. Kuopuksen kohdalla monet asiat menevät jo lungimmin.

Olen ollut esikoisen vanhempainillassa. Nyt kun kummankin lapsen opet ja luokkatilat on nähty, voin olla todella tyytyväinen siitä, että heillä on fiksut ja juuri oikeanlaisen tuntuiset opettajat. Tsempit ja kiitokset kaikille opeille, että olette olemassa ja teette tärkeää työtä!
 
Tapasin kerrassaan mukavan blogikamun, kun Meidän elämää -blogin ihana Anu kutsui minut mukaansa hikoilemaan todella haastavalle toiminnalliselle treenitunnille. Saatoimmekin todeta, että harvoin sitä tapaa ihmistä ekaa kertaa niin, ettei pysty puuskutukseltaan edes puhumaan kunnolla :D  Uudet treffit kenties vähemmän hengästyttävissä merkeissä ;)  Kiitos Anu, että pyysit mukaan. Olit kyllä tosi rautainen mimmi ja sain todella tsempata, että pysyin perässä edes jotenkuten. Oli huippua, ja nähdään taas! 




 
Olen iloinnut uudenlaisesta kuntoiluinnostuksesta. Elokuussa kaivoin esiin uuden - tai oikeastaan kivikautisen vanhan - treeniohjelman. Sen myötä salilla käyntiin on tullut ihan uudenlaista boostia, haastetta ja tuloksia. Vaikka paino ei ole tippunut yhtään, niin kropassa huomaa jo nyt pieniä orastavia muutoksia. 

Tunsin ensi kertaa syysväsymyksen oireita. Aamuisin ei enää ole yhtä helppo herätä (jos nyt muulloinkaan) ja pimenevät illat eivät tunnu kivalta. Myös flunssa koputtelee ovella - kiitos työpaikan ylitehokkaan ilmastoinnin, joka saa sukat pyörimään jalassa.

Viikon työpukeutuminen on yllämainitusta syystä ollut farkut tai muut paksuhkot housut, t-paita, pitkähihainen paita ja sen päällä vielä mahdollisimman paksu neulepaita. Kaulassa huivi ja jalassa villasukat. Silti hytisyttää. Seuraavaksi alan vaatia työsuhdepilkkihaalaria.

Olen sisustanut perheenlisäystä varten. Juu, vauva tulee - nimittäin hamsterilapsi :)  Lemmikkihamsua on odotettu jo pitkään ja hartaasti ja tänään se viimein kotiutuu. Ihanaa!

Mukavaa viikonloppua kaikille!

tiistai 12. syyskuuta 2017

Elämä on lajittelukeskus

Näin syksyn tullen muistuu taas mieleen, että elämä lapsiperheessä on yhtä lajittelua. Aikana ennen lapsia riitti, kun pari kertaa vuodessa vaihtoi muutaman toppatakin ja kesämekon paikkaa. Nykyään saa lajitella koko ajan.

Noin puolet lasten vaatteista on aina jollain lailla hajalla, mutta poiskaan ei välttämättä kannata laittaa. Siispä lajitellaan ne a) siisteihin kouluvaatteisiin ja b) rymyvaatteisiin, joilla voi lähteä vaikka rampeille kaatuilemaan.
 
Puolet vaatteista on myös koko ajan pieneksi jääneitä, joten niitä lajitellaan 1) pikkuveljelle kierrätettäviin, 2) myyntiin kelpaaviin, 3) Uffin laatikkoon meneviin ja 4) autoräteiksi kelpaaviksi. Näitä kasoja sitten siirrellään luovasti 80 neliöisessä asunnossa paikasta toiseen, kunnes niille on järjestetty järkevä loppusijoituspaikka.

Eräätkin jemmoista esiin kaivetut kumpparit,
jotka kummallisesti olivat kesän aikana kutistuneet...

Sitten on kausivaatteiden kierrätyssysteemi. Meillä lasten kausivaatteet (takit, housut, pipot ynnä muut) ovat sullottuna lasten huoneiden yläkaappeihin. Siellä käy iso kuhina tähän aikaan vuodesta. Toinen iso kuhina tulee siinä vaiheessa, kun pakkaskelit alkavat - tai tätä nykyä paremminkin sohjokelit. Kesäiset vermeet menevät yläkaappiin ja välikausitakit ja -housut siirtyvät yläkaapista eteisen kaappiin. Luultavasti suurin osa takeista ja housuista on joko jäänyt pieneksi tai reikiintynyt, joten niihin sovelletaan kierrätyslajittelusysteemiä.
 
Pihavarastossa (= jopa 1 neliön kokoinen kanahäkkikoppero) on varastoituna suurin osa kengistä, joita ei kuluvana kautena tarvitse. Sielläkin käy nyt kova kuhina, kun kattoon asti ulottuvista pinoista yritetään epätoivon vimmalla kaivaa ne kengät, jotka kyllä pitäisi olla olemassa, mutta missä ¤%&#@  ne ovat?? Jos ne löytyvätkin, ne ovat tietenkin jääneet pieniksi ja niistä on kärjet potkittu sillä tavalla rikki, ettei niitä puoli vuotta sitten ostettuja 60 euron popoja voi myydä edes eteenpäin.
 
Kaiken vaatemylläyksen keskelle onnistuin kehittelemään kuopuksen huoneen uudelleenjärjestelyn. Turhaksi jääneet lelut pitäisi saada myyntiin, järkkäillä valtaisat legomassat jotenkin järkevämmin ja muutenkin raivata tilaa uusille jutuille.
 
Sitten olisi vielä kaikki se muu - pikkulapsivuosien valokuvien lajittelu, keittiön kaappien järjestely, oma tuskaisen sekava vaatekaappi, ynnä muut lukuisat lajitteluprojektit, jotka kuuluvat kategoriaan "pitäisi järjestellä ihan just nyt heti, mutta resurssipulasta johtuen aikataulu venyy n. 10 vuotta eteenpäin".
 
Jos meillä muuten haluaa päästä saunaan, täytyy sieltä lauteilta raivata pois kuusi isoa Ikea-kassillista sekä kaksi jättimäistä jääkiekkokassillista tavaraa. Sinne on varastoitu kaikki ne tarpeelliset kamat, jotka eivät mahdu huushollin kaappeihin eivätkä pihavarastoon. Niiden lisäksi on vielä maalle varastoitua kamaa, koska ne eivät mahdu edes sinne saunaan... Niitä sitten kätevästi ja ekologisesti roudaillaan pitkin maanteitä parisen kertaa vuodessa.
 
Eli ihan pikkainen toive kaikille arkkitehtiopiskelijoille: jos omaatte vähänkään kunnianhimoa, niin asukaa kuukausi-pari lapsiperheessä pahimpaan lajittelu- ja mylläysaikaan. Voisi vaikka saada jotain ideoita siitä, miten harrastavan lapsiperheen kamat saisi mahtumaan edes jotenkin sinne seinien - ja mielellään jopa kaappien - sisäpuolelle. Vaihtoehtona on tietenkin vain rakentaa hieman isompi sauna ;)
 

torstai 7. syyskuuta 2017

Omakehu

Kuinka usein sitä muistaa kehua itseään? Olla tyytyväinen tekemistään asioista ja iloinen toimivista perusjutuista?
 
Entä kuinka usein sitä sen sijaan sortuu parjaamaan itseään - sotkuisesta kodista, tekemättömistä töistä, lasten tarkastamattomista läksyistä ja lukematta jääneistä iltasaduista? Töissä tehdyistä pikkuvirheistä, miinussaldoista ja vastaamattomista meileistä.
  
Sanoisin, että itselläni vaaka kallistuu jälkimmäisen puolelle ja turhan usein moitin itseäni. Ihan vain tasapainottaakseni tilannetta on aika hieman kehaista itseäni. Sillä kukapa sen kissan hännän nostaisi, ellei kissa itse. Eikö?


Tänäänkin jaksoin nousta aamusella sängystä, vaikka maan vetovoima ja vällyjen kutsu oli ihan vastustamaton. Jaksoin herätellä lapset ja kuunnella nurkunat, patistella hammaspesulle ja aamupalalle, käskeä vaatteet päälle ja hoputella koulutielle.
 
Töissä näpyttelin meilejä, vastailin puhelimeen ja pyörittelin ohjelmistotestejä. Keittiössä ohimennen pyyhiskelin pöydille levinneet kahvinpurut ja muut sotkut. Luin siinä ohessa taas jonkun elämänmuutoksen tehneen tyypin ylistystä siitä, miten ei enää ikinä aio tehdä mitään sellaista, mihin hän ei tunne poltetta. Pahus, olisi jäänyt meikäläiseltäkin työpaikan keittiö siistimättä, jos olisin jäänyt odottelemaan sisäistä paloa ;) 
 
Töiden jälkeen kurvasin hakemaan yhden kirppisostoksen ja köröttelin iltapäiväruuhkassa. Kotona jälleen kerran patistelin lapset syömään ja pukemaan päälle harrastusvehkeet. Lähetin lapsosen ja miehen futistreeneihin vesisateeseen (eikä yhtään harmittanut jäädä kotiin), hoitelin tiskit ja pyykit, imuroin isoimmat roskat, tsekkasin vielä lasten läksyt ja raivasin saunan lauteet, jotta päästiin lämmittelemään löylyihin.
 
Iltasella jaksoin jälleen kerran silitellä, lukea lapsille kirjaa, kehua, lukea iltarukoukset ja laittaa peitot ojennukseen.

Taputan itseäni olalle ja lupaan palkita itseni jollain kivalla tekemisellä viikonloppuna. Koska todellakin ansaitsen sen <3



Muistakaa tekin kehua itseänne! 

Huomaatteko, olen myös jaksanut postata tällä viikolla joka päivä! Itsekehu siitäkin ;) 

#postauspäivässä

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Joukkojenhallinnasta henkilöstön johtamiseen

Lasten olemassaolon aikana on tullut venyttyä jos jonkinlaiseen rooliin. Ensin sitä oli tietysti ihan vain läheisyyden ja rakkauden antaja, kävelevä maitobaari sekä jätehuoltaja =kakkavaippojen logistiikan hoitaja. Aika pian myös ammattimainen yövalvoja, sairaanhoitaja ja yleisviihdyttäjä. Sitten rooleihin tuli mukaan kokki, keksijä, kiipeilyteline, hc-siivooja, tuutulaulujen laulaja, vaatehuoltaja ja autonkuljettaja. Oikeastaan sellainen yleisnainen jantunen, jolta käy melkein mikä vaan, ja jos ei käy, niin sitten opetellaan.
 
Lasten uteliaisuuden ja tiedon kasvaessa on pitänyt itsekin venyttää omien (jo kutistuneiden) yleissivistyksellisten tietotaitojen rajoja. Niin miten ne järvet oikeastaan syntyivätkään, entä maailman kielet? Kuinka suuri on avaruus ja kuinka paljon maailmassa on hiekanjyviä?

Vielä vuosi-pari sitten poikien kanssa pärjäsi pitkälti armeijamaisella käskytyksellä, ja edelleenkin tämä on toki vahvassa roolissa. Tule tänne, pese hampaat, syö puuro, pue vaatteet, nyt mennään. Sanoisin sitä joukkojenhallinnaksi. Pikkutyypit pitää saada toimimaan halutulla tavalla mahdollisimman tehokkaasti, mikä sivulauseella sanoen on tietenkin ihan mahdotonta. Aika usein on tarvittu kovaa jöötä, vääpelimäistä karjuntaa ja joskus kovennettua rangaistusta = arestia ja kivojen juttujen pois jättämistä.

Arjen logistiikkaa.


On pitänyt hallita logistiikkaa, kun joukkoja on siirrelty paikasta toiseen, aikataulutettu ja sumplittu kaikkia mahdollisia ja mahdottomia asianhaaroja. Tätä menoa minut - tai meidät kaikki äidit - voisi melkeinpä palkata pienen kuljetusyrityksen logistiikkaa pyörittämään.

Muonituskomppania toimessa. Joo, miinusta muovikasseista,
kun logistiikan suunnitteluosaston prosessit pääsivät tässä kohtaa pettämään...



Viime aikoina mukaan on tullut uusia osaamisalueita, kun joukkojenhallinnasta ja pikaratkaisuiden keksimisestä on pitänyt ottaa harppauksia kohti pitkäjänteisiä henkilöstön johtamisen taitoja. Nykytilanteessa tarvitaan leadershipiä - ihmisten johtamista - yhä vahvemmin.
 
Varsinkin 3-luokkalainen on jo jonkin aikaa ollut siinä vaiheessa, että pelkkä simppeli käskytys ei riitä. Tarvitaan yhä enemmän psykologista silmää ja taitoa motivoimiseen. Kun poika velloo toisinaan huonommuuden tunteissa, esipuberteettia muistuttavissa tunnekuohuissa ja henkisissä kasvukivuissa, tarvitaan erityistä hienotunteisuutta ja psykologiaa - tai toisaalta hetkittäin ronskia eteenpäin lykkimistä. Erityisherkän lapsen kanssa operoiminen muistuttaa toisinaan dynamiittipötkön kanssa toimimista. Pitää visusti varoa, ettei räjähdä silmille. Ja joskus räjähtää silti - jos ei muuten, niin omat hermot.
 
Viime aikoina on jouduttu tappelemaan tekemättömien läksyjen ja motivaation puutteen kanssa. Nyt jo, oli ensimmäinen kauhistunut ajatukseni. Jos nyt on tällaista, niin mitä sitten myöhemmin? Mutta ei auta kuin siirtyä joukkojenhallinnan taidoista henkilöstöjohtamisen pariin. Yrittää valaa tyyppeihin motivaatiota ja uskoa omiin kykyihinsä. Löytää piilevät taidot, kaivaa esiin oppimisen halu ja ymmärrys siitä, miksi koulua käydään ja töitä tehdään. Pitää löytyä tsemppihenkeä ja haluttuihin tuloksiin pääsemistä.
 
Eilen illalla umpiväsyneenä käydyn läksytaistelun jälkeen totesin, että taidan tarvita opintoja johtajuudessa. Missä olisi se opisto, jossa tarjotaan muuntokoulutusta joukkojenhallinnan taidoista leadershipiin ja henkilöstön viisaaseen johtamiseen?

Henkilöstö toimessaan. Esimies seuraa olkapään takaa ;)


PS. Leadershipin ohella äidin toki pitää hallita management, eli perheen toiminnan ja toimintaprosessien johtaminen. Siitä kenties toisella kertaa ;)
  

tiistai 5. syyskuuta 2017

Arboretum

Hatanpään arboretum - siinä paikka, johon en ihan heti kyllästy. En voi kuin kehua maasta taivaaseen puiston kauneutta, jälleen kerran. Kukkaistutukset, puusto ja kulkureitit tarjoavat määrättömästi silmänruokaa ja mielenrauhaa.

(Tampereen kaupunki saa halutessaan sponssata tätä harjoittamaani mainontaa vaikka parilla skumppapullolla, toim. huom. ja vinkvink. Öhöm.)

Sijainti on ihanteellisesti parin kilometrin päässä Tampereen ydinkeskustasta ja melkeinpä työmatkani varrella. Parkkipaikkoja löytyy ja julkisillakin pääsee melkein viereen.


Jos satun fillarilla polkaisemaan töihin, saatan ajella pienen mutkan kautta puiston läpi. Ihan vain siksi, koska siellä on niin kaunista.

Puistossa on pieni kesäkahvila, joka ainakin toistaiseksi on vielä viikonloppuisin auki. Siellä voi varautua hieman persoonalliseen otteeseen ja melko pieniin tiloihin. Kauniina päivänä saa melkein poikkeuksetta jonottaa. Iso plussa olisikin isommat tilat ja paremmin organisoitu myyntitiski.
 
Viikonlopun kuvasatoa ohessa, mutta suosittelen mieluummin raahautumaan paikan päälle. Puistossa on nähtävää kaikkina vuodenaikoina. Toukokuulta pitkälle syksyyn on aina jotain kukkivaa, ja muina aikoina voi ihailla Pyhäjärven maisemia sekä upeita puita ja puiston kerroksellisuutta.




Toim. huom. 2, kuvan pullon oli tyhjännyt joku muu.









maanantai 4. syyskuuta 2017

Viikonloppun plus miinus nolla

Oli tarkoitus postata jo perjantaina sekä viikonlopun kumpaisenakin päivänä. Mielessä oli nimittäin, että josko minäkin venyisin postaus päivässä -tahtiin, kuten jotkut näppärät blogikollegat ovat tehneet. Ajatuksen asteelle jäi toistaiseksi, silkkaa laiskuutta ja ajanpuutetta kaiketi.

+ Perjantaina podin tyhjän vaatekaapin dilemmaa täyden vaatekaapin edessä. Story of my life, mutta annan itselleni pisteitä n. viiden vaatekerran vaihtamisesta parin minuutin sisällä.

+ Yritin tehdä jonkinmoisen silmämeikin. Kotona se vielä näytti joltain, mutta kaupungille päästyä siitä ei ollut jälkeäkään... (Ei kuvaa, koska kiire.) Jälleen pisteet yrityksestä.



+-
Olin ystävän kanssa viinilasillisilla (ja toisilla ja kolmansilla ja...). Kotiin tullessa lapsoset olivat juuri heränneet käymään vessassa ja sain nuhteet: "ÄITI!!! Sun piti tulla kotiin kahdeltatoista ja nyt kello on jo neljä?!" Hups...

Plussapisteitä ystävän näkemisestä ja hauskasta illasta, mutta miinuksia hulttiomaisesta kotiintuloajasta, ainakin jos lapsilta kysytään :D

+- Totesin, että kaupungilla hilluminen on kummallisesti samaan aikaan sekä todella hauskaa ja piristävää, että äärimmäisen väsyttävää. Plus miinus nolla.
 
- Lauantaina podin jonkin sortin dagen efter -fiilistä. Ehdoton miinus.
 
+ Ostin pienemmän lapsosen huoneeseen koulupöydän 40 eurolla.

+ Myin auton istuinkorokkeet 44 eurolla. Voiton puolella siis. Tää ja edellinen pelkkää plussaa.

+ Saattelin isomman lapsen bussipysäkille. Tyyppi lähti futisjoukkueensa kanssa katsomaan Suomi-Islanti -peliä. Podin jonkin sortin haikeutta ja totesin, että taas napanuora venyi jokusen kilometrin verran.

Iso plussa poitsulle. Myös äidille urheudesta ja siitä, etten alkanut vollottaa lapsen kavereiden nähden.

Kotikatsomo.

+ Jännäsin muun perheen kanssa samaista peliä kotisohvalla. Suomi voitti. Jee sille ja iso plussa.
 
- Söin mahan pullolleen irtokarkkeja ja sipsejä. Mutta koska dippailin myös kukkakaalia, niin terveellisyyden ja kaloreiden kannalta tulos oli plus miinus nolla. Tietty! Mutta oikeasti miinusta tästä.
 
+ Sunnuntaina kävin kuntosalilla ja ahersin piirongin laatikosta löytämäni muinaisen ohjelman parissa. Ehdoton plussa.

? Mietin, että kun muut pitävät tipattomia tammikuita ja sokerittomia syyskuita, niin minä voisin yrittää pitää vaikka viinittömän viikon. Ehkä. Onko tämä nyt sitten plussaa vai miinusta..?
 
+ Kävin melkein koko perheen kanssa Hatanpään arboretumissa. Minä valokuvailin, mies kulki kiltisti perässä ja esikoinen mökötti 10 metriä meistä jäljessä (kuopus oli kaverilla). Olin havaitsevinani esipuberteetin alkavaa sieluntuskaa. Plussaa kuitenkin tästäkin. Puisto on hurjan kaunis ja tarjoaa silmänruokaa kaikkina vuodenaikoina.


 Plussan puolelle jäi ;)