torstai 30. lokakuuta 2014

Äideistä ja jaksamisesta

Rautavaaran synkät tapahtumat ovat pyörineet monien mielessä, minunkin. Ensimmäinen reaktio oli silkka epäusko ja järkytys. Muutamien taustatietojen jälkeen mieleen muistuivat ne ajat, kun itse olin kahden pikkuisen kanssa kotona - pahimmillaan keskivaikeaan masennukseen sairastuneena ja mielen maalaillessa sysimustia maisemia. Epätoivoisimpina hetkinä saatoin toivoa kuolevani jotenkin tapaturmaisesti, mutten ikinä olisi voinut tehdä itselleni, saati lapsilleni, mitään hirveää.

Varsin pian sosiaalinen media pullisteli mielipiteitä laidasta laitaan. Itsekin osallistuin yhdellä facebook-seinällä käytyyn keskusteluun - sillä seurauksella, että sain verenpaineet tappiin eräästä kommentista, jossa epäiltiin nykyäitien kapasiteetin yksinkertaisesti olevan huonompi kuin edellisten sukupolvien naisten. Singahdin välittömästi aikamatkalle muutamien vuosien taakse masennusfiiliksiini ja siihen, miten ex-appiukkoni lateli "totuuksia" "huonosta" jaksamiskyvystäni ja nykynaisten heikkoudesta menneiden aikojen naisiin verrattuna. Ei muuten ihan hirveästi piristänyt, suoraan sanoen...

Itse ajattelen, että monet nykypäivän äidit jaksavat ihan liikaakin. Joudutaan venymään äärimmäisyyksiin ja väsytään liian isojen taakkojen alle. Turvaverkot ovat monilla ohuet tai olemattomat, apua ei saada tai sitä ei hoksata pyytää ajoissa. Ajatellaan juuri niin, että kun on ne naiset ennen vanhaankin jaksaneet, niin kyllä minunkin vaan pitää jaksaa... Erehdytään kuvittelemaan, että äidin "kuuluukin" olla väsynyt (olkoonkin, että se oma väsymys olisi jatkunut jo ihan liian pitkään ja ihan liian vakavana). Ollaan kilttejä tyttöjä, venytään vähän vielä lisää, yritetään vielä vähän kovemmin, annetaan itsestään muille, kunnes mennään rikki.

Masennuksen mustissa syövereissä mieli ei jaksa nähdä valoa tai toivoa, ja ajatukset vellovat oman pahan olon ympärillä. Mustassa aukossa rimpuileva äiti saattaa ajatella karmeita asioita. Kevyimmästä päästä omia ajatuksiani noihin aikoihin oli hypätä autoon ja ajaa maailman ääriin, jättäen kaiken taakseni. Synkimpiä en edes viitsi sanoa... Silti yhdyn tähän kirjoitukseen: "... niistä kammottavista ajatuksista on valovuosien matka siihen konkreettiseen, kammottavaan tekoon: hengen riistämiseen omilta lapsilta".

Hirveiden asioiden ajatteleminen sinänsä ei tee ihmisestä pahaa tai sairasta. Sen sijaan jos ihminen saa päähänsä hirveitä ajatuksia JA toteuttaa ne, asia muuttuu aivan perustavalla tavalla. Siksi en ole osannut ihan täysin samaistua esim. Katri Mannisen kirjoituksiin, vaikka ymmärränkin, että hänen pohjimmainen halunsa lienee kiinnittää huomiota liian väsyneiden äitien hätään. Jokainen kamalia asioita ajatteleva äiti ei silti ole potentiaalinen murhaaja. Eikä rikkinäisen äidin tekemiä karmeita asioita voi pyhittää millään syyllä. Entä jos Rautavaaran tappaja olisi ollut puukon kanssa heilunut mies - olisiko vaikkapa Manniselta löytynyt yhtä paljon ymmärrystä häntä kohtaan?

Asiaa voisi vatvoa varmaan valovuosien pituisen ajan, emmekä silti emme pääsisi lopulliseen varmuuteen siitä miksi tämänkin kauhean asian piti tapahtua. Teon tehnyt äiti ei ole täällä meille kertomassa mielensä liikkeistä. Toivoisin vain, että tällaisia tapauksia voitaisiin ehkäistä. Että olisi enemmän niitä ihmisiä, jotka näkisivät hädässä olevat ja heittäisivät pelastusrenkaita silloin, kun niistä vielä olisi apua. Jälkeenpäin voidaan tuomita, riidellä ja kiistellä asioiden silti johtamatta mihinkään.

Voisiko jokaisen pienten lasten äidin vaikkapa haastatella neuvolassa säännöllisesti. Ja tarkoitan nyt jotain muuta kuin lapsen päänmittauksen, kasvukäyrien ja viivanpiirtämisteitojen tarkkailun ohessa heitettyä puolihuolimatonta toteamusta "ja äiti jakselee ihan hyvin..?". Monilla äideillä on taipumus jaksaa ihan hyvin, kun joku ulkopuolinen sitä hutaisten kysyy. Minäkin jaksoin neuvolassa aina ihan "ookoo" tai "vähän väsyttää, mutta kai mä pärjään". Minut pysäytti eräs päivystävä lääkäri, joka katsoi syvälle silmiin ja aidon empaattisesti kysyi: "Miten sinä itse oikeastaan jaksat?".

Kuten tässä hyvässä kirjoituksessa todetaan: 
"Yksi pieni askel voi olla sekin, että kysyy toiselta, onko kaikki hyvin. Jos intuitio kertoo tilanteessa olevan jotain kummallista, ei sitä kannata ohittaa.

Eräs tärkeimmistä asioita on itseensä tutustuminen ja omaan kasvuunsa sitoutuminen. Sitoudu tekemään elämästä onnellisempaa. Tänään. Nyt."

Onnellista ja tasapainoista päivää teille kaikille ♥  

torstai 23. lokakuuta 2014

Erkaantumaton rakkaus

Pienten - tai isompienkin - lasten vanhemmat oletettavasti tietävät sen satunnaisen tunteen, kun oma kiukku ja väsymys väkisin pyrkivät pintaan. Takana ehkäpä lasten känkkäränkkäilyä, kohellusta ja kaiken liiallisuutta. Pyykkivuoria, muksujen tappelunnujakoita, tiskibarrikadeja, uhmakohtauksia, lasten kuuroja korvia. Miljoonannen kerran esitettyjä vienoja pyyntöjä tai kovaäänisiä käskyjä tulla hammaspesulle/pukemaan/syömään/autoon/autosta pois. Jossain vaiheessa äidin hermoratojen totaalinen katkeaminen ja sappinesteiden kiivas ryöpsähdys ilmoille ja sitä rataa... Sitten harmituksen tunne ja paha mieli lapsille rähjätyistä sanoista. Katumuksessa soperrettu "anteeksi, ei äiti tarkoittanut suuttua".

Silloin tuntuu ihan suunnattoman liikkuttavalta, kun 6-vuotias tulee halaamaan, katsoo syvälle silmiin ja sanoo vilpittömällä äänensävyllä: "Äiti, minä näen sisälläsi olevan rakkauden, joka ei erkane sieltä koskaan."

Ihana pieni kultamuruni ♥ 
Ja se toinen, joka vierestä säestää isoveljensä sanoja ja pussaa märän suukon poskelle, kun sitä eniten tarvitsen.

Huomenna jälleen saan pikkumurut kainaloon ja voin jatkaa rakkauden ja hermojen venytystä ;)  

maanantai 13. lokakuuta 2014

Voihan viski ja sananvapaus!

Viikonloppuna sosiaalisessa mediassa jyllännyt kohu olut&viskitapahtumaan liittyen sai minutkin kuohahtelemaan. Vaikka rehellisesti sanoen en edes pidä viskistä ja oluttakin juon hyvin harvoin, niin sananvapauden rajoittaminen osuu suomalaisen yhteiskunnan syvimpiin arvoihin.

Helsingin sanomien uutisen mukaan kaksi bloggaria kirjoitti tapahtumassa esillä olevista oluista ja viskeistä. Tähän he olivat saaneet luvan Valviralta (toim. huom. mihin tällaisiakin lupia tarvitaan yksityisissä blogeissa, kysyn vaan?). Aluehallintovirasto (avi) kuitenkin puuttui asiaan ja kielsi mainitsemasta ko. viskejä. Avin tulkinnan mukaan oli kyse väkevien alkoholijuomien mainonnasta, joka on lainsäädännössä kiellettyä.

Oli nyt sitten kyse ihan mistä hyvänsä, niin sopii miettiä voiko yksikään viranomaistaho rajoittaa yksityisten henkilöiden kirjoittelua tällaisesta aiheesta omissa blogeissaan? Mihin ollaan menossa, jos tällaista tapahtuu? Äkkiseltään kuulostaa siltä kuin avin virkamiehet olisivat saaneet pikakurssin putinilaisilta kollegoiltaan itärajan tuolta puolen...

Luulenpa, että viime kädessä tällainen kohu kääntyy rajoittavia tahoja vastaan. Voi olla, että tämän ansiosta olut- ja viskitapahtuman ovi käy varsin tiuhaan. Vaikka avin tarkoitus oli ilmeisesti heittää kapuloita rattaisiin, niin vaikutus oli päin vastainen. Itse en edes tiennyt kyseisestä tapahtumasta, mutta nytpä tiedän!

Sopii miettiä sitäkin, että kun nykypäivänä jaetaan niukkuutta, niin onko tällainen valvontakoneisto missään mielessä perusteltua. Kuten Etelä-Suomen aluehallintoviraston ylijohtaja Anneli Tainakin toteaa: "Pitää vakavasti miettiä, mihin kaikkeen sääntelyä ja valvontaa tarvitaan. Siihen liittyy se, että kun meidän yhteiskunnan voimavarat ovat tiukoilla, niin pitäisi tarkasti harkita myös sitä, että mihin niitä voimavaroja kannattaa käyttää."

Jos avin virkamiehillä ei ole riittävästi järkevää tekemistä, siirretään ko. resurssit vaikkapa poliisin kenttätyöhön. Ja ne avin tyypit voivat lähteä vaikka löysäämään pipoa ja juomaan viskiä ;)  

Eläköön sananvapaus, olut ja viski!

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Vastalääkkeet pimeyteen


Aamut ja illat hämärtyvät siihen malliin, että tietää pahimman olevan pian edessä: reilun kahden viikon päästä kellot siirtyvät talviaikaan ja minulle se tietää hirveää pimeyden tunnetta. Pahinta on silloin, kun aina on pimeää. Aamulla töihin mennessä pimeys ja hyytävä kostea kylmyys. Lasten ja itsensä pakkaaminen toinen toistaan lämpöisempiin vaatteisiin, joista huolimatta viileys hivuttaa itsensä luihin saakka. Auton skrapaaminen ja vaakasuoran viiman palelluttama olemus. Liukkaat tiet ja tumpelot kanssa-autoilijat (itsehän toki olen maanteiden kingi, öhöm). Iltapäivällä sama toiseen suuntaan, pimeyden vallitessa jälleen iltapäivää. Hrrr... 

Sen takia otan pikku hiljaa tehokäyttöön vastalääkkeitä pimeydelle. Minun keinojani taistella väsymystä ja harmautta vastaan ovat mm.:

Kuntoilu ja endorfiinit
Olen taas alkanut käydä kuntosalilla. Takana on kaksi treenikertaa ja olen innoissani! Lisäksi käyn pitkillä kävelyillä ja jumppaankin aion jossain välissä ehtiä. Reippaalla liikunnalla saa endorfiinit liikkeelle, mikä puolestaan edesauttaa jaksamista ja hyvää mieltä. Endorfiinit ovat myös stressihormonien "vastalääke" ja auttavat siten purkamaan kuormittunutta mieltä ja ehkäisemään masennusta. Endorfiineja muuten erittyy myös rakastuneena ja seksin aikana ;)


Valo
Aamuisin laitan päälle kaikki kodin valot. Kirkasvalolamppu olisi ihana, mutta ei sovi budjettiin. Töistä voi piipahtaa lounastauon yhteydessä hetkeksi ulos, jolloin saa hyödynnettyä sen vähäisenkin päivänvalon. Valon määrä vaikuttaa mm. elimistömme erittämään melatoniiniin, joka puolestaan on tarpeen vuorokausirytmin ja hyvien yöunien säätelyssä.

Hyvän mielen jutut
Yritän raivata tilaa asioille, joista pidän ja saan hyvää mieltä. Poikien kanssa touhuaminen, murun kainalo ja pusut, ystävät, hyvä kirja, lasillinen punaviiniä, saunominen, hyvän mielen tv-ohjelmat, nauru... Nautintoa ja innostusta tuottavia asioita tehdessä erittyy dopamiini-hormonia, joka edistää mielihyvän kokemista.




Syöminen
Ei tietenkään mikä tahansa mättö, vaan terveellinen perusruoka. Paljon kasviksia, riittävästi proteiineja ja sopivasti hyviä hiilareita. Toki myös herkut ovat silloin tällöin sallittuja - ilman niitä elämä olisi suorastaan tylsää. Ja tiesittekö, että jonkin tutkimuksen (älkää vaan kysykö minkä!) mukaan tumma suklaa auttaa stressiin ja ahdistukseen. Itselläni tumma suklaa kuuluu vakiovarustukseen, mutta todelliseen hemmotteluun kelpaa vain Fazerin sininen tai irtokarkit. Vakiojuttu alkaa olla lauantai-iltainen leffa- ja karkkihetki poikien kanssa.





Lepo ja nukkuminen 
Tässä minulla on selvä petraamisen paikka. Olen iltavirkku ja menen aina liian myöhään nukkumaan. Täytyy kehittää itselleen hieman selkärankaa ja kuria, että saisin itseni ajoissa sänkyyn... Riittävä lepo on muutenkin tärkeää. Itselleni se voisi yksinkertaisimmillaan olla sitä, että roikkuisin iltaisin vähemmän netissä ja lukisin enemmän kirjaa tai vaikkapa venyttelisin. 



Mitkä ovat omat eväänne pimeyttä ja harmautta vastaan? :)


torstai 2. lokakuuta 2014

"Ihanaa kyntilakkaa!"


Kahden pojan äitinä en juurikaan ole päässyt perehtymään tyttömäisten juttujen maailmaan. Ihan pihalla olen bratzeista, barbeista, poneista ja muusta sen sellaisesta. Sen sijaan tiedän ainakin jotain Lego Chima -hahmoista tai siitä minkä värinen valomiekka milläkin Star wars -tyypillä on. Tiedän myös pitkän litanian traktorimerkkejä ja senkin, että on pahimman luokan kardinaalimoka kutsua pyöräkuormaajaa traktoriksi.

Ainoa poikkeus tässä autojen, koneiden ja taisteluleikkien maailmassa on parin vuoden takainen jakso, kun esikoiseni oli vahvassa prinsessavaiheessa. Tuolloin olivat hileet, glitterit ja prinsessajutut IN. Tarharepuksi hän olisi halunnut vaaleanpunaisen kimaltavan Tuhkimo-repun, mutta tylsä äiti oli sitä mieltä, että ehkä Nalle Puh sittenkin oli sopivampi. Tunsin itseni tuolloin maanpetturiksi ja kaikkien omien arvojeni pahimmaksi vastustajaksi. Mielestäni kun sekä tytöillä että pojilla on oikeus ihan samoihin juttuihin. Myönnän kuitenkin, että tietyt rooliodotukset ja pelko kiusaamisesta saivat minut eväämään pojan toiveen pinkistä prinsessarepusta. Senkin edestä meillä luettiin prinsessasatuja, katsottiin dvd:ltä Tuhkimoa ja Prinsessa Ruususta sekä pukeuduttiin äidin hameisiin ja koruihin. Tarhassa oli kaikeksi onneksi valikoima roolipukuja, joukossa myös prinsessamekkoja. Eikä kukaan katsonut karsaasti prinsessapoikaani (paitsi eräs pienten tyttöjen äiti leikkipuistossa, murr vieläkin ).

Sittemmin prinsessat vaihtuivat jo edellä mainittuihin chimoihin, star warseihin ja mitä näitä nyt on. Leikeissä taistellaan ja ollaan urheita sotureita, voitetaan pahiksia ja tehdään karateliikkeitä (tai luultavasti jotain ihan muuta kuin karatea - tyhmä äiti ei taaskaan tajua mitään - mutta eniveis jotain, missä huiskitaan ja potkitaan vimmatusti).

Kaiken räiskinnän ja äijäilyn keskellä 4-vuotias kuopukseni sai päähänsä pyytää kynsilakkaa eräänä iltana. Ensireaktioni oli halu alkaa valistaa siitä, että "eiväthän pojat ja miehet käytä kynsilakkaa". Toinen reaktio oli kauhistua omaa ensireaktiotani. Mitä ihmettä, milloin minusta on tullut niponiuho taantunut keskiaikaisten roolien kannattaja?! Äkkiä kynsilakat esille ja väriä pojan kynsiin! 

Huomattavasti helpotuin, kun suustani tuli lakkaamisen ohessa ihan luontevasti: "Kyllä sekä tytöt että pojat saavat olla ihan minkä näköisiä haluavat, ei sitä kukaan määrää". Yes - hyvä minä, en ollutkaan taantunut keskiaikainen yksilö. Tasa-arvo kohdillaan ja maailma pelastuu..? Vai ei sittenkään? Esikoinenkin arasti mietti haluavansa kynsilakkaa, mutta: "Ehkä minä en voi, kun sittenhän kaikki huomaisivat, että minulla on sitä. Eikä pojilla voi olla. Enkä halua, että kukaan huomaa." Ei auttanut selitys siitä, että tietysti voi olla pojallakin kynsilakkaa, eikä haittaa vaikka muut näkevät. Esikoisen silmissä hehkui halu saada herkullisen väristä kynsilakkaa, mutta myös epäilys omasta asemastaan ja roolistaan. Ilmassa tuntui surisevan sanattomia kysymysmerkkejä. Jos teen näin, niin mitä muut ajattelevat. Kelpaanko? Olenko oikeanlainen? Saanko edes haluta jotain tällaista? Mitä jos kiusataan?

Lopulta päädyimme laittamaan lakkaa varpaankynsiin. Olivat pojan mielestä tosi hienot. Kunnes hän muisti, että seuraavana päivänä on eskarissa sisäjumppaa ja siellä ollaan paljain jaloin. Että se siitä. Lakat piti putsata pois ja pelastaa pojan orastava miehisyys muiden silmissä. Huokaus... Lupasin silti, että lakataan kynnet uudelleen tänä iltana ;)  Sitten ei kukaan näe ja voi rauhassa olla kivan värisissä varpaankynsissä.

Jossain vaiheessa varmaan löydän itseni ja pojat paljon isompien identiteettikysymysten ääreltä. Kynsilakat ja niihin liittyvät mielihalut ja epävarmuudet vielä jotenkuten hallitsen. Senkin, että ajoittain joudun selittämään pojille, miksi äidillä on niin lyhyt tukka (eikä pitkää blondia kiharapilveä, kuten kuopuksen mielestä pitäisi olla) tai miksi naisillakin kasvaa karvoja kainaloissa ja säärissä (silloin kun äiti on ollut laiska, eikä ole sheivannut niitä riittävän usein, eh...). Mutta entäs kun tulee teini-ikä ja siihen liittyvät epävarmuudet, jotka kaiketi tähän kynsilakkaepisodiin verrattuna ovat tähtitieteellisen suuria? Mistä hankkia pojille niin vankka itseluottamus, ettei sitä hetkauta se, mitä muut ehkä saattavat ajatella? Ja mistä äidille niin vankkumaton varmuus, että pystyy vakuuttamaan pojat omasta riittävyydestään.

Kuopus muuten oli liikuttavan haltioissaan hienoista kynsistään. Aamulla herättyään ensimmäinen kysymys oli: ”Onhan minulla vielä kyntilakkaa?"   

Minun puolestani pitäisi muistaa lorauttaa auton jonnekin säiliöön lisää öljyä. Ja ajaa ne säärikarvat ;)