keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Muuttamisen ABC

Lyhyt johdatus muuttamisen ihmeelliseen maailmaan:

Kukkia olla pitää. Siispä ensimmäinen hankinta uuteen kotiin: kukka-amppeli. Silloin kun häslinki ja sekasotku alkaa ärsyttää enemmän kuin korvienväliin mahtuu prosessoitavaa, voi katseen kääntää kukkiin. Ja kas, heti helpottaa.


Hanki mikä tahansa mööpeli, jos sinua tytötellään liikkeessä. Tämä on ehkä ikäsidonnainen juttu. Nelikymppisellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin olla liikutukseen asti kiitollinen, jos joku vielä
tituleeraa tyttö-sanalla. Kuvassa pöytä, jonka höysteeksi minua tytöteltiin ja palveltiin muutenkin ensiluokkaisesti ♥  Koulutuolit ovat kierrätyslöytöjä takavuosilta.


Mieti kaapin paikka ENNEN kuin ahdat sen täyteen tavaraa. Koska jos sen jälkeen päätät, että se olisikin parempi kaksi metriä toiseen suuntaan, joudut hirveään kierteeseen. Minä en joutunut, koska päätin, että olkoon sitten ja pitäköön tunkkinsa...


Hanki hyvissä ajoin etukäteen ystäviä, joiden isät osaavat tapetoida. Kiitos M, että lainasit isääsi :)  
Nyt kelpaa poikien huoneessa temmeltää! (Kunhan pitävät tahmatassut seinistä irti.)  Tuli just sellaiset seinät kuin toivoinkin.


Muuta: 

* Hanki pakastin täyteen jäätelöä. Silloin joukkojenhallinta (=lasten kanssa toimeentuleminen muuton keskellä) on huomattavasti helpompaa.

* Päätä, että hetken aikaa pärjäätte toisten äitien tekemällä ruualla ja pakastepizzalla. Tulee sekin aika, kun ehtii hääriä taas hellan äärellä (jos vain saa huoltomiehen korjaamaan rikki menneen uunin luukun). 

* Älä hermostu sotkusta ja kaaoksesta (toisin kuin minä).Tulee sekin aika, kun kaikki on alles in ordnung :) 
---

Sitten olisi hirveä määrä oikeasti tarpeellisia ja hyödyllisiä vinkkejä. Mutta fiksuina te varmaan jo ne tiedättekin :) 


perjantai 23. toukokuuta 2014

Kauas pilvet karkaavat?


Bongasin tänään taivaalta sydämen.
Se sai ajattelemaan, että hyvistä asioista täytyy nauttia silloin, kun ne ovat käden ulottuvilla. Koska hetken päästä ne voivat olla jotain ihan muuta. Tuosta pilvestäkin tuli hetkeä myöhemmin vain tavallista pilvimassaa. Se  kuitenkin ehti viestittää minulle rakkaudesta, jota on olemassa kaikkialla ympärillämme, jos vain ehtii pysähtyä tuntemaan sen. 

Nyt illan coctail (ceetä ja buranaa, koska joka paikkaa kolottaa - muuttaminen ja alituinen hösöttäminen ei selvästikään ole kroppani lempipuuhaa). Sitten unille, jotta jaksaa huomenna tehdä noin miljoona asiaa...

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Äitienpäivä


Hyvää äitienpäivää kaikille äideille ja mummoille!

Minä lähetän erityislämpöiset halaukset pilvienreunojen taakse omalle äidilleni, mummille ja mammalle ♥ Olen kiitollinen kaikista ihanista muistoista ja huolenpidosta.

Minä heräsin aamulla Paljon onnea vaan -lauluun ja suukkoihin. Sain aamukahvit sänkyyn ja pojilta ihanat itse maalatut taulut. Voi suloisuutta!

Eilen vietin äitien omaa päivää kaverin kanssa. Kävimme pitkällä lenkillä, saunoimme ja pulahdimme hyiseen Pyhäjärveen. Puhuimme ummet ja lammet. Sen jälkeen oli taas virkistynyt olo ja monet asiat asettuivat paikoilleen. Hyvä seura vaan on niin parasta.

Kohta pyjamat veks ja pihalle haahuilemaan... Ihanaa päivää kaikille!


keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Erityisherkkyys ja äitiys

Kun viime vuonna löysin tietoa erityisherkkyydestä, tajusin olevani hyvinkin HSP - higly sensitive person. Sen myötä moni asia tuntui avautuvan uudella tavalla. Käsitin, etten ollutkaan jollain mysteerisellä tavalla viallinen, vaan minulle erityisherkkänä oli ihan normaalia reagoida voimakkaasti ympäristön, aistien ja oman tunnemaailman kautta tuleviin ärsykkeisiin. Ja normaalia sekin, että tarvitsen omaa aikaa, hiljaisuutta ja palautumista - mielellään mahdollisimman paljon.

Vanhemmuuteen liittyy väistämättä jossain määrin väsymyksen, riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteita. Aina pitäisi olla parempi, enemmän, venyvämpi, joustavampi. Aina pitäisi jaksaa vielä vähäsen, olla enemmän. Aina löytyy jokin asia, jossa kokee olevansa niin kovin vajavainen, etenkin verrattuna muihin. Miten ne muut äidit hiekkalaatikon reunalla olivatkin muka niin paljon pirteämpiä, sosiaalisempia ja jaksavampia? Ja miten nykyään muut työssäkäyvät äidit tuntuvat olevan niin paljon aikaansaavampia?

Erityisherkillä nämä riittämättömyyden ja syyllisyyden tuntemukset saattavat olla paljon tavallista vahvempia, koska hsp:n aivot käsittelevät informaatiota poikkeuksellisen intensiivisesti. Erityisherkille on tyypillistä kuormittua tavallista herkemmin ja syyllistyä "huonommuudestaan". Minäkin niin monet kerrat olen soimannut itseäni jaksamattomuudesta, väsymisestä ja hermojen paukkumisesta. Olen ajatellut olevani jollain lailla "huono", kun en aina jaksaisi lasten menoa, meininkiä ja meteliä. Alituiseen en millään jaksaisi vastailla sataan kysymykseen koskien kalojen sielunelämää tai avaruuden laajenemista.

Monta kertaa olen miettinyt, ettei omien lasten läsnäoloon saisi väsyä. Ymmärrettyäni mistä erityisherkkyydessä on kysymys, en enää niin herkästi heristele sormea itselleni.



Mitä pienempiä lapset ovat, sitä enemmän tarvitaan vanhempien läsnäoloa ja huolenpitoa. Pahimmillaan (tosin joidenkin mielestä myös parhaimmillaan) sitä on kiinni vauvassa kuin kärpänen liimapaperissa. Kun lapsi on vielä siinä vaiheessa, että kommunikointi perustuu itkuun, ynähdyksiin ja elekieleen, saattaa erityisherkkä vanhempi olla kuin alituisessa hälytysvalmiudessa. Nyt se inahti, apua! Nyt se nyrpisti nenää, onkohan sillä kylmä/nälkä/märkä vaippa? Hui, pitääkö reagoida nanosekunnissa vai riittääkö tavallinen sekunti? Jatkuvaa säpsyntää ja alituista sydän kurkussa olemista oli ainakin minun äitiyteni, kun pojat olivat vauvoja. Osasinkohan rentoutua laisinkaan? Oli siinä elimistöllä kestämistä!

Kun pojat kasvoivat, tuli puhe ja parempi kommunikointi mukaan kuvioihin, mutta minä jatkoin säpsyvänä sähköjäniksenä. Olen muutenkin kuin kävelevä ihmisskanneri, joka tietoisesti tai alitajuisesti "skannaa" muiden mielentilaa, tekemisiä ja tarpeita. Se tulee luonnostaan; alitajuisesti pistän merkille muiden fiilikset - huomaan mököttävän alahuulen tai pilkkeen silmäkulmassa, näen pienestäkin vihjeestä alkavat nälän merkit ja orastavat hepulit. Siinä on hyvätkin puolensa, mutta se myös kuormittaa ja väsyttää. Joskus sitä toivoisi voivansa vain olla. Kunpa ne sojottavat antennit joskus ryhtyisivät lomalle!



Hermoston kuormituksen vastalääkkeitä ovat mm. oma aika ja erilaiset rentoutumis- ja tietoisuustaidot. Useat erityisherkät kehuvat mindfulnessia ja joogaa, joiden avulla oppii rentoutumaan paremmin ja syvemmin. Itse kannatan mielentilaan sopivaa liikkumista, lukemista, luonnossa olemista ja syvään hengittämistä. Myös rukous, hiljentyminen ja yksin oleminen ovat tärkeää vastapainoa kaikelle rasitukselle. Ennen kaikkea yksinäisyys ja hiljaisuus.

Mitä rauhattomampi päivä on ollut, sitä enemmän tarvitsen omaa hiljaista aikaa. Pahimpia päiviä ovat sellaiset, kun töissä on ollut kiirettä ja/tai epäonnistumisen tunnetta, iltapäivällä on pakko käydä kaupassa ruuhka-aikaan lasten kanssa (jotain kamalaa!) ja kotona on liikaa tekemistä. Siihen päälle vielä jokin sovittu iltameno, ja kun tätä toistuu riittävän monena päivänä: tuloksena iso ahdistus, rytmihäiriöt, unettomuus ja voimien loppuminen. Elimistö jatkaa ylikierroksiaan eikä enää osaa rauhoittua. Kiire, tekemisen paljous ja ulkoapäin tulevien asioiden tulva ovat katastrofi erityisherkän mielelle. Ja kun kaikki kaatuu päälle, ei jaksaisi oikein edes hengittää. Puhti pois, kaputt! Silloin vaadittaisiin ensiavuksi pimeä ja hiljainen huone, kaiken vastuun täydellinen unohtaminen ja paljon aikaa. Mutta kuinka usein se on mahdollista lasten kanssa, onkin eri asia... 

Meitä erityisherkkä on 15-20 % väestöstä. Koen, että erityisherkkyyden tiedostaminen on hurjan tärkeää sekä herkille itselleen että koko yhteiskunnalle. Erityisherkkänä vanhempana toivoisin, että asia tiedostettaisiin neuvoloissa, päiväkodeissa ja kouluissa. Terveydenhuollon henkilökunnan soisi tuntevan erityisherkkyyden tuntomerkit ja ottavan huomioon vanhemman kokonaisvaltaista jaksamista sen valossa. Päiväkodeissa ja kouluissa puolestaan olisi tärkeää tiedostaa erityisherkkien lasten ominaisuudet ja niiden vaikutus oppimiseen ja ryhmässä toimimiseen. Jotta me kaikki jaksaisimme paremmin.

Ks. myös:

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Eroamisen tuskasta ja autuudesta

Ero ei liene koskaan helppo tai kevyt ratkaisu. Meidänkin eroamme kypsyteltiin pitkään. Oikeastaan jo suhteemme alkuaikoina tiedostin, ettemme ole itsestäänselvä pari tai match made in heaven. Oli paljon haasteita ja ristiriitaa, mutta myös suuri tahto voittaa vaikeudet. Vuosien saatossa kulmia hiottiin, särmiä pyöristeltiin, muotoja sovitettiin yhteen. Oli paljon onnellista ja hyvää. Silti lopputulos oli se, ettei toivottua yhteensopivuutta saavutettu. Olemme kuin kaksi tietokonesovellusta, jotka yksinään toimivat melko moitteettomasti, mutta samassa koneessa yhtä aikaa pyöriessään aiheuttavat virhetilanteita ja toimimattomuutta.

Eropäätöstä edelsi paljon henkistä kipuilua sekä epäonnistumisen ja viallisuuden tunnetta. Uskon, että yritimme kaikkemme niillä voimavaroilla ja taidoilla, joita meillä oli. Se riitti tiettyyn pisteeseen saakka, mutta siitä eteenpäin olisi ollut silkkaa hulluutta jatkaa. Kun teimme päätöksen eroamisesta, lähti liikkeelle suuri tunteiden massa, joka on muuttanut muotoaan lähes päivittäin. Olen tuntenut syvää surua, vihaa, haikeutta, pelkoa ja epäonnistumisen tunnetta. Myös jotain hyvin synkkää, mustaa ja pahaa. Olen kokenut myös kiintymystä, irtipäästämisen vaikeutta ja rakkautta. Toisaalta myös helpotusta, iloa, keveyttä ja uskoa parempaan. Tärkeintä on, että tiedän päätöksen olevan oikea. Jälkeenpäin ei tarvitse jossitella (ainakaan niin paljon).



Ajattelen, että jokaisella ihmissuhteella on jokin tarkoitus. Ihmiset, jotka rinnallamme kulkevat, ovat siinä jostain syystä. Avio-/avoliitto on erityinen parisuhde, jonka tarkoitus on jakaa yhteinen arki, rakkaus, kenties saada lapsia ja hoitaa heitä, kasvaa yhdessä ja eheytyä erillisinä olentoina sekä myös parisuhteen osapuolina. Kullakin liitolla on tarinansa ja polkunsa, oma tyylinsä ja tapansa. Meidän parisuhteemme tarkoitus kenties täytti sen tarkoituksen joka sillä oli, ja nyt on osattava päästää irti. Saimme kaksi ihanaa lasta ja koimme yhdessä paljon hyvää. Kenties opimme jotain myös omista rajoistamme, arvoistamme ja kasvunpaikoistamme - paljon sellaista, mikä kuului oppiläksyihimme tässä elämässä.

Eroaminen ei ole eroamista pelkästään tunnetasolla. Siihen liittyy kaikenlaista juridiikkaa, taloudellisia kiemuroita ja materian jakamista. Ero koskettaa myös lapsia, sukulaisia, ystäviä ja tuttavia. Eron myötä ihmissuhteet hakevat uusia muotojaan, ja vain aika näyttää millä tavoin ne asettuvat. Koko elämäntapa ja arjen tottumukset menevät uusiksi. Olen kokenut, että eron myötä luovun paitsi pitkästä parisuhteesta, myös monesta unelmasta, ennalta ajatellusta elämänpolusta, talosta ja pihasta, taloudellisesta turvallisuudesta ja monista totutuista ja turvallisista rutiineista.



Konkreettisia asioita, jotka menevät tyystin uusiksi, ovat vaikkapa varmuus siitä, että lamput, sulakkeet ja autonrenkaat tulevat vaihdetuiksi. Öljynvaihdot, kilometrihuollot, huonekalujen kokoamiset - voi apua! Juuri tänään autostani posahti etuvalon polttimo, jonka mies fiksasi. Tai entäs kun seinät kaatuvat päälle, eikä voikaan huikata sille toiselle, että "äiti lähtee nyt lenkille"...

Irti päästäminen ei ole helppoa, mutta kuitenkin asiat tuntuvat kevyemmiltä päivä päivältä. Tiedän, että huomiset tuovat tullessaan paljon uutta ja hyvää sen tilalle, mistä nyt luovun. Meillä jokaisella on omanlaisemme tie ja kasvun polut. Joskus polulla eteneminen vaatii kipeitä päätöksiä, mutta ehkä juuri se kipu kertoo siitä, ettemme suhtaudu asioihin luvattoman kevyesti vaan otamme elämän ja sen haasteet vakavasti. On pakko uskoa siihen, että kaikki järjestyy.

Rikki menemisissä on elämän haasteellisuus, mutta toisaalta myös suuri mahdollisuus. Jos kaikki pysyisi aina ennallaan, ei olisi myöskään mahdollisuutta uusiin asioihin.




perjantai 2. toukokuuta 2014

Poks!

Tänään olen kohdellut itseäni erityisellä lempeydellä. Toivotin hyvää huomenta, hymyilin itselleni ja näin mielessäni sinivuokkoja ja auringon (jälkimmäisen ihan konkreettisestikin). Ostin erityisen hyvät työeväät, pidin aamuisen kaasujalan kevyenä ja toivotin itseni tervetulleeksi töihin.

Töissä en pingertänyt otsa rypyssä, vaan otin rennosti. Töiden jälkeen kurvasin kaupan ja alkon kautta. Ostin kaikenlaista spesiaalia ja kivaa. Syötiin taivaallista savulohisalaattia (lapsille nakkia, koska eivät kuulu siihen lasten eliittiin, joka on syönyt lohinigiriä ja sinisimpukoita jo äidinmaidon kera) ja tuoretta sämpylää. Jälkkäriksi vadelmaista mutakakkua (kaupan pakastealtaasta) ja palanpainikkeeksi muumilimpparia - aikuiset skumppaa. Ja herkkusuklaita niin monta, että masu pullotti ja sokerit humisivat verisuonissa kuin villit kevätpurot!




 
Illalla, jos talo hiljenee sopivan ajoissa, laitan itselleni kasvonaamion, hengittelen syvään ja kiitän kaikesta hyvästä. Lakkaan varpaankynnet pirteällä pinkillä ja luen Kodin kuvalehteä. Lähetän itselleni lempeyttä tuleviin päiviin ja ymmärrystä niihin elämän mutkiin, joita eittämättä vielä on edessä. Taputan itseäni olkapäälle ja kehun kaikesta tsemppaamisesta ja jaksamisesta.

Täytin tänään 40 vuotta. Aika juhlallista. Täältä tullaan, loppuelämä ♥




Huomenna hyppään autoon ja ajelen omieni pariin synnyinseudulle ♥