maanantai 29. joulukuuta 2014

Kohti valoa

Joulu on ohitse ja viedään vuoden viimeisiä päiviä. Näihin aikoihin väistämättä tulee summanneeksi kulunutta vuotta ja sen ylä- ja alamäkiä. Kaiken herkuttelun keskellä olen pysähtynyt miettimään elämän kummallisia käänteitä ja niiden merkityksiä. Mitä ne minulle merkitsevät ja mitä kohti vievät?


Tämä vuosi on ollut suurien tunteiden, myllerrysten ja kipeiden ratkaisujen aikaa. Avioero, muutto, yhteishuoltajuus. Monta märkää rättiä vasten kasvoja ja mattojen vetämistä jalkojen alta. Pelko omasta pärjäämisestä, totuttelu uuteen elämään, helpotus ja keveys. Anteeksianto ja irti päästäminen joistain isoista asioista. Ihastuminen ja sen kipeä loppuminen. Uudenlainen ymmärrys itseä kohtaan ja silmien aukeaminen monelle ymmärrystä vaille jääneelle asialle.

Olen joutunut päästämään irti isoista unelmista ja hyväksymään, että vaikka niitä miten olisi halunnut, eivät ne olleet minua varten. Pelkkä halu ei riitä, jos omat ja toisen henkiset ja fyysiset resurssit eivät riitä. Monessa kohtaa olen myös joutunut katsomaan peiliin ja näkemään itsessäni paljon sellaista, mikä on tehnyt kipeää. Olisi helppo nähdä vikaa vain muissa, mutta kun sen taipuu näkemään myös itsessään, jotain muuttuu olennaisella tavalla. Ei voi enää väistää sitä vastuuta, jonka tiedostaminen tuo tullessaan.


Siinä missä elämä on paljon ottanut, on se myös antanut. Olen ymmärtänyt paljon itsestäni ja lähelläni olevista ihmisistä - ihmisyydestä yleensä. Uskon vahvasti, että edessä on loistava tulevaisuus ja olen menossa kohti valoa. (Ihan kirjaimellisestikin, sillä tästähän alkaa tiivis kesän odotus ja päivien valostuminen!) Uusia mahdollisuuksia on näköpiirissä ja kukaties tartun niihin. Sitä ennen joudun harkiten punnitsemaan vielä omia arvojani ja sitä, mikä todella on tärkeää.

En odota, että seuraava vuosi olisi yhtään helpompi (pessimisti ei pety), mutta uskon, että edessä on monta timanttia. Ja timantithan syntyvät vain suuren paineen alla ;)  


tiistai 23. joulukuuta 2014

♥ Ihanaa joulua ♥

Oman katon alta lähtee rauhallisen ja suloisen joulun toivotukset ihan jokaiselle!


Täällä joulun tunnelmaan kuuluu lanttulaatikon tuoksua, pipareiden koristelua, herkkujen salavihkaista mussutusta, legoja ympäri lattioita (kuten aina), leffoja, sherryn siemailua... Muutama hermojen menetys myös ollut ohjelmassa tänään (ne legot lattioilla...)
Huomenna perinteinen joulukirkko ja jouluruokia vatsan täydeltä. Joulupukki, lahjojen rapistelua, liikutuksen kyyneleitä ja lasten riemua - ehkä aikuistenkin ;) Suklaata, punaviiniä, joulusauna... Aion niin nauttia ja uppoutua tunnelmaan!

Olkoon joulunne lämpöinen, tunnelmallinen ja täynnä iloa ja mielenrauhaa! Puss ♥


lauantai 20. joulukuuta 2014

Lomafiiliksen virittelyä

Oi autuutta! Eilen suljin työpaikan oven, enkä aio avata sitä yli viikkoon! Lähtiäisinä sain työpaikan joulumuistamisen, jonka lämmittävän sisällön aion kenties nautiskella tulevina päivinä. Olen niin onnellinen joululomasta, joka todella tulee tarpeeseen. Viimeiset viikot ovat olleet varsin työntäyteisiä ja tiedän, että rupeamaa riittää vielä enemmän kuin ehtii tehdä. Toivottavasti välipäivät ovat hiljaisia ja ehtii näpytellä rästihommia...

kuva: Pinterest


Joulutunnelman virittely on pitänyt sisällään niin poikien nahistelua ja melodramaattisia Mulla ei ikinä ole mitään tekemistä -kohtauksia kuin hyvää mieltä ja naurun kikatustakin. Myös hieman hammasten kiristelyä autoteknisten (=helkkarin kalliiden ja ärsyttävien) asioiden äärellä. Auto tuli toivottavasti siihen kuntoon, että katsastussetä näyttäisi sille vihreää valoa, mutta lompakkoni vastaavasti tuli aika köykäiseksi... Jos muuten ei mene läpi, lupaan takuuvarmasti järjestän minäkin melodramaattisen itkupotkuraivarin katsastuskonttorilla! Ja kyllä kuulkaa aion tästä lähtien olla hymyillä auton ratissa vaikka väkisin. Niin kallista lystiä ei kannata pilata turhalla mökötyksellä, vaan otetaan nyt sitten kaikki ilo irti. Ihanan kallista, ah!!

Tänään aamulla kävimme pokkaamassa esikoisen eskaritodistuksen - ja liikutuksen kyynel kutitteli silmäkulmaa. Sitten piiiitkät aamukahvit, vähän kotihommia ja päätös lähteä uimahalliin. Polskuttelun väsyttäminä ostimme ISOT päiväkahvipullat, joiden jälkeen jaksoimme ottaa kuusen sisälle ja koristella sen jouluasuun. Tuli hieno - vaikka tunnustan hieman stailanneeni sitä jälkeenpäin. Ainakin niiden oksien osalta, joilla killui ritirinnan 7 punaista koristepalloa... Iltasella katsoimme Ice age 2:n karkikippojen kera. Ja ex-tempore ennen nukkumaan menoa kävimme pikaisesti testaamassa n. puolen sentin lumikerroksen pulkkien ja liukureiden kanssa. Hurjan hauskaa oli ja kotiin palasi kolme punaposkista tonttua :) 

Huomenna pitäisi olla reipas ja saalistaa kaupasta joulun ruokaostokset. En tiedä kuinka paljon joudun käyttämään lahjontaa, uhkailua ja kiristystä, että saan itseni ja kaksi villimiestä sivistyneesti kassalle saakka... Muuten en aio erityisemmin stressata jouluvalmistelujen kanssa. Lahjat ovat paketissa ja jonain päivänä heiluttelen vähän imuria - that's it. Olen ihan varma, että tulee ihana ja suloinen joulu ♥


tiistai 16. joulukuuta 2014

Rakas joulupukki...

... tai universumi, tai kuka nyt ottaakaan kopin ;)

Tämä vuosi on ollut hyvin raskas. Toisaalta hyvin rikas. On ollut paljon surua ja menetystä, paljon kyyneleitä ja huolta. On ollut myös paljon hymyjä, ilonpilkahduksia ja toivon syttymistä ja sen sammumista. Sanoisinko, että vuoristorataa, jonka huipuilta on löytynyt ihania ystäviä, iloisia kohtaamisia, ihastuminenkin (joka päättyi yhtä rytinällä kuin alkoikin). Ja siellä pohjalla on puolestaan ollut sellaisia pohjamutia, joissa olen joutunut kohtaamaan sekä omat pimeimmät puoleni että toisen suurimmat heikkoudet.

Kenties ruodin kulunutta vuotta tarkemmin vielä myöhemmin, mikäli siltä tuntuu. Nyt on kuitenkin aika suunnata katse jouluun ja sen lämpöiseen tunnelmaan.

kuva: Pinterest


Rakas joulupukki. Tiedän, että olet varsin kiireinen tyyppi, joten osaltani helpotin taakkaasi ja ostin jo pojille kasan joululahjoja. Ostin myös itselleni mieluisen kirjan, jota aion nautinnolla lueskella joulunpyhinä. Niin ikään olen varannut kaapin perälle makoisaa punaviiniä ja keski-ikäisten naisten (tai ainakin minun) lempijuomaa sherryä. Suklaata aion myös ostaa. Olen varma, että sekä pojat että minä nautimme lahjoista ;)

Koska mielestäni ansaitsen jatkossa myös viikottaista pientä hemmottelua, ajattelin tilata itselleni jonkin mukavan naistenlehden. Tilauksen kilkkailen täältä: http://www.lehtiapaja.fi/.

Ja ihan vaan vinkkinä pienenä pukille - ai niin, sinähän olet mies, joten ei mitään vinkkejä, vaan suoraa tekstiä: toivon tulevalle vuodelle suukkoja ja halauksia.

Tsemppiä pukille joulu-urakkaan ♥ 

lauantai 13. joulukuuta 2014

Käsilaukun salaisuus

Elisa haastoi paljastamaan käsilaukun sisällön, ja tässäpä tämä:



- Volvon huoltokirja
- lompakko
- puhelin ja laturi
- kalenteri
- avaimet (koti, auto, työpaikka)
- pari kauppakuittia ja 3 joulupostimerkkiä
- nahkahanskat
- silmälasikotelo
- hajuvesi (ikivanha ja ihan lopussa)
- huulirasva, huulipuna ja huulikiilto
- kangaspussukka, jossa pari naisellista tarviketta, savett-liinoja, piilarit ja silmätippoja
- käsidesi
- mynthoneita (sillä ei ikinä voi tietää milloin unelmien prinssi tulee ja suuteloi; sitä ennen kantsii raikastaa hengitys)
- mikroskooppisen pieni legopala

Itse laukku on kirpparilöytö 3 eurolla. Sopivan tilava, jotta sinne mahtuu puoli elämää. Usein kassissa on myös juomapullo, pari pillimehua, rusinoita yms. hengen ylläpidintä.

Ja tekisi mieli sanoa, että millainen laukku, sellainen nainen ja elämä. Joustava, sinne mahtuu paljon ja välillä se on ihan hukassa. Joskus se vähän repsottaa ja saa kolhuja, mutta kestää siitä huolimatta. Siihen voi luottaa ja se pitää sisällään ne asiat, jotka ovat tarpeen. Jotain voi puuttua, mutta se ei estä elämästä ;)

Haastan kaikki, joilla on kassissaan huulirasvaa vakiovarusteena! 
Mulle se on elinehto, jota ilman karahtaa päivä karille yhtä varmasti kuin eräs italialainen risteilijä pari vuotta sitten...

perjantai 12. joulukuuta 2014

Liikaa / liian vähän

Aika usein tuntuu siltä, että kaikkea on liikaa - tai sitten ihan liian vähän. Erityisesti näin on ollut tällä viikolla. Päätä huimaa ja sydäntä tykyttää, mutta onneksi edessä on viikonloppu.

Liikaa

* rahanmenoa
* murheita ja sydänsuruja
* töitä
* kiirettä
* haasteita poikien kanssa
* kaikenlaista ekstraa, mistä ei olisi väliä 
* pyykkejä, tiskejä, sotkua.

Liian vähän

* aikaa
* mahdollisuuksia nähdä ystäviä
* rahaa
* ulkoilua ja liikkumista
* unta.


Viime viikolla ihmissuhde kariutui, auto ei mennyt läpi katsastuksesta ja töitä oli liikaa. Tällä viikolla olen murehtinut autokorjaukseen kuluvaa rahasummaa, poikien kasvatushaasteita ja yhä suurenevaa univelkaa. Askel on ollut raskas ja sydän rikkinäinen.

Parempaa tasapainoa siis etsiessä. Kuitenkin tiedän, että elämä on aina keskeneräinen, risainen ja epätäydellinen. Enimmäkseen se on sekasortoa (varsinkin pienten lasten kanssa), kiirettä, mekkalaa, sotkua, harmeja sekä isompia ja pienempiä vastoinkäymisiä. Jos joskus satunnaisesti tulee seesteinen ajanjakso, tulee siihen suhtautua kuin suureen ihmeeseen - kunnioittaen ja hiljentyen sen äärelle. Tiedän, että sellaisiakin tulee ja jokainen haaste selviää omalla tavallaan ja ajallaan.
kuvat: Pinterest.

Tänään toivon pääseväni siemailemaan hieman poreita hyvässä tyttöseurassa. Vähän hihitystä, asioiden laittamista oikeisiin mittasuhteisiin ja terapointia (sekä miesten edesottamusten säälimätöntä ruotimista ja toivotuksia sinne missä pippuri kasvaa). Ehkä vähän mekkojen sovittelua, ja eihän sitä tiedä mistä sitä itsensä löytää... ;)


tiistai 2. joulukuuta 2014

Tiistai-inspiraatio

Tylsähkö, harmaa päivä. Ehdottomasti tarvitaan kuvainspiraatiota... Lisäksi olen hakenut innostusta uusista jumppakengistä (viime viikolla ostin juoksukengät), luontaistuotekaupan tilauksesta ja ensimmäisistä jouluajatuksista. Jouluisia aatoksia pitäisi kaiketi viritellä nyt ihan urakalla, ettei lipsahda ohi kokonaan... Mitä syödä? Mitä lapsille lahjaksi? Miten käyttäisi ylimääräiset vapaat? Ja ennen kaikkea - mitä herkkuja tekisi ja ostaisi ;)











Aika punaista inspiraatiota tänään... :)


maanantai 1. joulukuuta 2014

Smoothie-villitys

Parina päivänä olen ravinnut itseäni mm. smoothieilla. Enkä millä tahansa, vaan terveellisiä aineksia pursuavilla tehopirtelöillä. Tänä aamuna surautin sauvasekoittimella sekoituksen, jossa oli:
  • maitorahkaa 
  • turkkilaista jugurttia
  • 1 banaani
  • mansikoita (pakasteesta)
  • puoli kourallista pähkinöitä
  • iso kourallinen lehtikaalia
  • ruokalusikallinen hunajaa
Niin helppoa, nopeaa ja terveellistä. Nälkä ja turhat mieliteotkin pysyvät loitolla pitkään. Suosittelen! Sekaan voisi nakata myös vaikkapa maca-jauhetta, mustikoita, avocadoa, lorauksen rypsiöljyä, ginseng-jauhetta tai muuta "superia".


Nyt kun pimeys tuntuu kietoutuvan tiiviisti ympärille, aion myös napostella iltaisin erittäin tummaa suklaata ja nautiskella lasin-pari punaviiniä. Lisäksi vielä ulkoilua ja reipasta liikuntaa mahdollisimman paljon, niin eiköhän tästä synkkyyden ytimestä jotenkin pääse yli. Tasan kolmen viikon päästä on talvipäivänseisaus ja siitä eteenpäin alkaa päivä pitenemään hitaasti mutta varmasti.


kuvat: Pinterest

perjantai 28. marraskuuta 2014

Upeaa!

Eduskunta äänesti tänään viisaasti! 
Onnea Suomi, onnea rakkaus ♥ 




maanantai 24. marraskuuta 2014

Sponsoroitu video – Lapsen leikkimisen puolesta

Kahden pienen pojan äitinä olen päivittäin tekemisissä leikkien ja pelien kanssa. Aina en ehdi itse osallistua, mutta seuraan aktiivisesti sivusta. Asiaan kuuluu myös ihastella leikkien moninaisia juonenkäänteitä tai hienoja rakennelmia ja piirustuksia. Nykyään yhtenä roolina on myös peliajan rajoittaminen tietokoneella. Esikoinen on ottanut ensiaskeleita pelaamisen maailmaan nettipelien parissa. Yhdessä olemme sopineet, että peliaikaa on korkeintaan kolmena päivänä viikossa, eikä silloinkaan tuntikaupalla.
 
Lasten leikkiminen on nykyään jossain määrin erilaista kuin vielä omassa lapsuudessani. Ennen ei leikeissä ollut ehkä niin valmiita sapluunoita kuin nykyään, ja spontaaneja ulkoleikkejä oli enemmän. En silti voi väittää, että oman lapsuuteni leikit olisivat olleet yhtään sen parempia tai huonompia kuin nykylasten touhut. Sekin on pakko myöntää, että myös tietokonepeleissä on omat hyvät puolensa, eikä niitä voi leimata pelkästään negatiivisiksi. Pelaamisen kautta lapsi voi oppia hyödyllisiä taitoja, ja jos pelataan kaveriporukalla, on se myös sosiaalista.
 
Monia nykyvanhempia kaiketi mietityttää lasten liikkumisen ja ulkoilun määrä sekä lasten oman mielikuvituksen ja luovuuden käyttö. Myös Duracell haluaa korostaa aktiivisen ja vapaan leikkimisen tärkeyttä. Monet lapset ovat jämähtäneet tietokoneiden ja pelikonsoleiden äärelle ulkona leikkimisen kustannuksella. Duracellin mielestä leikki pitää päästää vapaaksi. Olen sikäli samaa mieltä, että leikki ei saa olla vain sisällä tv:n katsomista tai tietokonepelien pelaamista. On aikuisen tehtävä hätistää lapset aktiivisiin ja liikuttaviin leikkeihin.


Muistan kuinka lapsena möyhimme talvisin tuntikausia lumihangessa, kaivoimme tunneleita kinoksiin, laskimme pulkalla, rakensimme lumiukkoja tai leikimme lumisotaa. Sisälle tulimme, kun huulet sinersivät vilusta ja varpaat olivat jäätymisen partaalla – tai äitien käskyt alkoivat raikua paria oktaavia tavallista korkeammalla... Kesällä pyöräilimme ympäri kyliä, kävimme uimassa, leikimme metsässä tai pihassa majaleikkejä, juoksimme hippaa tai milloin mitäkin. Parin kilometrin koulumatkan kävelin, pyöräilin, hiihdin tai potkukelkkailin.
 
Leikkikalujen määrä ja laatu oli kenties hieman eri tasolla kuin nykyään, ja muistan leikkineeni paremman puutteessa käpylehmilläkin. Niin kauan kuin lasten annetaan kehittää itse omia leikkejään, eivätkä aikuiset rajoita heitä liikaa, on heillä mahdollisuus rönsyillä niin paljon kuin sielu sietää. Omista ja lähipiirin lapsista olen huomannutkin, ettei voi valittaa mielikuvituksen puutteesta.
 
Jari Sinkkonen – kasvatusguruni nro 1 – on sanonut leikkimisestä näin: ” Leikki ei ole koskaan työtä, eikä se ole kevyttäkään. Se on luovuuden äiti, tapa olla olemassa ja suhtautua maailmaan. Se on sisäisen autonomian ja elävyyden perusta, väkivallan vihollinen, patologisen narsismin surma. Siksi meillä on vain vähän tärkeämpiä tehtäviä kuin leikin herättäminen ja tilan raivaaminen sille.”

Miten teillä leikitään? Entä kuinka paljon teillä on sallittua pelata tietokone-, konsoli- tai muita pelejä? Oletko joskus ollut huolissasi lapsen/lasten aktiivisuuden ja ulkona leikkimisen vähäisyydestä? Mitä ajatuksia Duracellin video herätti?

 - Tämän postauksen sponsoroi Duracell, mutta sisältö on omasta kynästäni.

lauantai 22. marraskuuta 2014

Tekosyyttömyyttä

Varoitus: älkää lukeko, jos ette halua luopua muutamasta mukavasta tekosyystä... ;)

Itseäni vaivasi (ja vaivaa ajoittain vieläkin) turhien tekosyiden taakse piiloutuminen. Ei muka ollut aikaa, mahiksia, rahaa, vaatteita, tai milloin mitäkin - eikä voinut liikkua riittävästi. Mukamas. Ihmismieli on hieman petollinen ja laiska. On helpompi keksiä pari latteahkoa tekosyytä kuin ottaa oikeasti itseään niskasta kiinni ja kokea epämukavuutta ottaakseen askeleita kohti haluamiaan asioita kuten parempaa kuntoa.


Tässäpä näitä:

En voi lähteä jumppaan, koska minulla on pienet lapset, enkä pääse irti arkirutiineista.
-> Leikkipuisto on mainio toiminnallisen kuntoilun mekka. Hiekkalaatikon reunaa voi käyttää erilaisiin punnerruksiin, steppilaudan korvikkeena tai sillä istuen voi tehdä vatsaliikkeitä. Kiipeilytelineet ovat loputon mahdollisuus erilaisiin lihaskuntoliikkeisiin. Hippaa tai pallopelejä voi leikkiä missä vain ja jos lapsi potkaisee pallon pikkaisen liian pitkälle, niin hyvä - saat vähän lisää liikettä ;)
Miinuksena se, että muut paikallaan nököttävät äidit voivat hieman katsoa pitkään. Mutta hitot siitä. (Sitä paitsi puolen vuoden päästä sinun peffasi on paremmassa kuosissa kuin heidän.) 

En pääse juoksulenkille, koska olen kaiket illat yksin lasten kanssa kotona.
-> Pistä lapset pyöräilemään ja hölkyttele itse perässä. Tai jos lapset pärjäävät 5 minuuttia yksin kotona, se riittää: juokse se viisi minuuttia, sitten kipaise kotona katsomassa, että pallerot ovat hengissä ja juokse toinen 5-minuuttinen. Jne... Tai sovi tuttavaperheen kanssa, että vahditte vuorotellen toistenne lapsia, jotta pääsette lenkkeilemään vuoron perään. Facebookissa huhuilemalla saatat löytää innokkaan ja vastuuntuntoisen lukiotytön vahtimaan lapsiasi sopuhinnalla.

Haluaisin kuntoilla, mutta minulla ei ole aikaa.
-> Höpö höpö. Kuntoilun ei tarvitse olla 2-tuntinen rääkki, vaan 10 minuuttiakin on parempi kuin ei mitään. Punnerruksia, kyykkyjä ja vatsaliikkeitä voi tehdä vaikka kotiaskareiden välissä. Parikymmentä punnerrusta, pyykit koneeseen, parikymmentä kyykkyä, tiskit pois koneesta, muutama minuutti vatsaliikkeitä ja sitten ruuanlaittoon... Got it?

En haluaisi lähteä kuntosalille, koska siellä on epämukavaa, joten en voi siis kuntoilla.
-> Osta kotiin kahvakuula tai pari käsipainoa. Niillä saat jo aikaiseksi ihan hyvän treenin - ainakin paremman kuin naistenlehtien lukeminen sohvalla ;) 

Jumpat ovat aina väärään aikaan, enkä ehdi tunneille.
-> Youtube pursuaa jumppavideoita, joten ei kun hopihopi treenaamaan!

Pienikin panostus oman hyvinvoinnin eteen kannattaa ja samalla kasvaa tunne siitä, että oikeasti voi hallita omaa elämäänsä ja tekemisiään. Emme ole oravanpyörän orjia, ellemme itse niin halua. 

Vieläkö jäi tekosyitä? Jos jäi, niin kertokaa mullekin - niin voin kumota ne. 
Oikeat syyt ovat sitten asia erikseen, ja ne (ehkä) hyväksyn ;)


perjantai 14. marraskuuta 2014

Viikon varrelta

Flunssakierre jatkui meillä vielä tälläkin viikolla. Nyt oli vuorossa köhivä ja lämpöilevä esikoinen, jonka takia piti hieman venyttää työkavereiden ja esimiehen (ja omaa) kärsivällisyyttä. Yhtenä päivänä myös Muru auttoi hoitamalla poikaa. Oli jälleen ihana huomata, että he viihtyvät yhdessä ♥  Pojat tykkäävät hänestä aidosti ja päin vastoin.


Yhtenä toipilaspäivänä leivoimme poikien kanssa pipareita. Toisin sanoen kaulitsimme valmistaikinalevyn, paistoimme piparit ja koristelimme ne valmiilla sokerikuorrutteella. Oli hurjan hauskaa ja pojat jaksoivat ihmeen hyvin keskittyä touhuun ja nauttivat siitä täysin siemauksin. (Kuriositeettina mainittakoon, että yksi heikkouteni ovat piparimuotit. Omistan niitä ISON purkillisen ja ostan joka vuosi lisää... Niissä on Sitä Jotakin.) Päivän päätteeksi nautin ensimmäisen jouluisen puuhan kunniaksi mukillisen glögiä - tekipä vaan hyvää. Ja siivosin lattialta noin puoli kiloa strösseleitä ja piparinmuruja.


Sitten olen vellonut hillittömissä pms-tuskissa. Sinänsä lohdullista tietää, että se on pms, eikä esim. harvinaisen hankala luonne - pois se minusta ;)  Olen ollut kiukkuinen, surullinen ja itkuinen. Tuntenut itseni ihan rumaksi ja vanhaksi akaksi. Äksötellyt itselleni ja lapsille, ja syönyt ihan estoitta hirveät määrät suklaata. Parin päivän angstin jälkeen aina elämä kuitenkin voittaa ja voikin todeta olevansa sittenkin ihan jees ihminen, jonka elämä on oikeastaan varsin hyvää. 

Olen myös alkanut skannata sillä silmällä vaatekaapin sisältöä, sillä lauantaina aion ulkoiluttaa jotain mekoistani (mutta mitä niistä??) tyttöseurassa. Ensi viikolla on myös työpaikan pikkujoulu, joten vaatekaapilla saattaa venähtää tovi jos toinenkin. Joskus on ihanaa kohottautua arjen yläpuolelle ja pukeutua nätisti, tupsutella puuteria ja poskipunaa pikkaisen liikaa, ja skoolailla kuohuvalla sekä kohota kuplien mukana jonnekin yläilmoihin. Seuraava päivä hoitaa sitten jälleen jalat maan pinnalle...

Olen myös alkanut miettiä joulua - lähinnä lahjoja ja syömisiä. Ja iloinnut siitä, että puolet omasta joululomastani saan viettää pienten rakkaideni kanssa ja toisen puolikkaan voin omassa rauhassa kääriytyä viltteihin ja uppoutua kirjaan. Tietenkin punaviinilasin, suklaarasian ja vihreiden kuulien kera!

Edessä on viikonloppu, jonka aion täyttää asioilla, joista pidän ja joista saan voimaa. Nukkumista, lukemista, hyvää syömistä, kuntoilua ja rentoa oloa. Unohtamatta sitä lasien kilistelyä tyttöseurassa ;)
Kippis ja hyvää viikonloppua! 

perjantai 7. marraskuuta 2014

Sydämellistä

Minulla on tänään hyvin tiivis kumppani 24 tunnin ajan. Se seuraa minua joka paikkaan ja on hyvin lähellä sydäntäni. Kyse on vuorokauden mittaisesta Holter-seurannasta, joka tallentaa sydämeni sykkeet seurantajaksolta. Olen jo pidemmän aikaa kärsinyt rytmihäiriöistä, jotka stressin/unettomuuden aikana äityvät toisinaan varsin ikäviksi. Muutamia kertoja olen käynyt sydänfilmissä, mutta kertaakaan rytmihäiröitä ei ole ilmennyt juuri silloin.


Tällä viikolla olen yrittänyt ihan tarkoituksella stressata, valvoa ja ahdistua, jotta saisin aikaiseksi rytmihäiriöitä. Mutta ne ovat loistaneet poissaolollaan. Huomiseen klo 13:een asti on aikaa keksiä jotain, joka saisi sydämeni menemään ihan sekaisin... Takana pari huonosti nukuttua yötä ja yrityksiä muistella elämäni p***amaisimpia hetkiä. Kahvia olen juonut normaalin kahden mukin sijasta viisi. Eikä muuta kuin pari hassua satunnaista häiriötä. Olen ilmeisesti niin patologisella tavalla kiltti tyttö, että edes sydämeni ei suostu toimimaan vastoin odotuksia (vaikka pitäisi). Huokaus...

Kohta alan soitella exälle ja haastaa riitaa, roikkua vauva.fi-keskustelupalstalla ja kuunnella fuusiojazzia ;) 

Tykyttelemisiin!

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Happy weekend

Viikonloppu on ollut mitä mainioin ja täynnä hyviä asioita. Työ- ja lapsiviikon vastapainoksi olen saanut niin omaa aikaa, murun läheisyyttä, kuntoilua kuin hyvää ruokaakin mielin määrin.

Perjantaina iltapäivällä halittelin muksut haikein mielin ja otin suunnan kohti kuntosalia. Lihasrääkin jälkeen ajelin muruseni luo, jossa minut ohjattiin löylyn hellään hyväilyyn - ja vastapainoksi hyytävän kylmän veden syleilyyn... (Älkää kysykö, mutta hänellä on takapihallaan vanha vedellä täytetty pakastinarkku.)   Ilmeisesti kylmässä vedessä lilluminen teki tehtävänsä, sillä yksikään lihas ei ole kipeytynyt perjantaisesta salitreenistä. Suosittelen siis kylmäkäsittelyä kaikille kuntoilijoille - ja muillekin. (Ja pian suomalaiset takapihat täyttyvät pakastimista ja hyytävään veteen pulahtelevista ihmisistä..!)

kuva: Pinterest

Lauantaina päivällä vaihteeksi saunoimme, sitten piipahdus kaupungille syömään ja lasillisille. Murun luona otimme erän Trivial Pursuitia, jonka hävisin - vaikka tiesinkin mm. mitä Nikita Hrustsev käytti pöydän hakkaamiseen YK:n yleiskokouksessa, kun puheenjohtajan nuija meni rikki... (vastaus: kenkää). Fiksu muru mulla, mutta ensi kerralla hän joutuu tyytymään häviöön ;) Pelin jälkeen lisää saunaa ja jälleen pari pulahdusta kylmäaltaaseen. Ilta kului sohvalla pötkötellen, suukotellen ja halitellen. Telkkarin katsomisen ohessa popsimme mahat pullolleen tacoja ja Ben&Jerry'sin syntisen hyvää jäätelöä. 

Sunnuntaiaamuna nukuimme taas pitkään. Aamupalan jälkeen olikin aika ajella omaan kotikoloon, jossa jatkoin rentoa olotilaa. Sen verran ryhdistäytyin, että kävin reippaalla hölkkälenkillä ja ylitin itseni ja tähän astiset minispurtit korttelin ympäri. Jaksoin juosta yhteensä 40 minuuttia ja se on aika kova suoritus ihmiselle, joka on säilönyt lenkkareitaan naftaliinissa hyvin hyvin pitkään, ja jonka keuhkot repeävät jo siitä, kun näkee televisiossa jonkun juoksevan... Selvisin rutistuksesta hengissä ja sain palkinnoksi sellaiset endorfiinit, että jaksan taas puskea hyvillä mielin töihin maanantaiaamuna. 

Sunnuntai-illan ekstra-bonuksena sain esikoisen luokseni. Joskus on luksusta antaa aikaa ja huomiota yhdelle lapselle kerrallaan. Kun itsekin on saanut erityistä huomiointia toiselta, voi sitä hyvillä mielin jakaa muille eteenpäin. Senkin tajusin, että kun ikävöi jotakuta tiettyä, on oikeastaan aika onnekas. Kun voi rakastaa ja ikävöidä, on jonkin tärkeän äärellä... ♥ 


torstai 30. lokakuuta 2014

Äideistä ja jaksamisesta

Rautavaaran synkät tapahtumat ovat pyörineet monien mielessä, minunkin. Ensimmäinen reaktio oli silkka epäusko ja järkytys. Muutamien taustatietojen jälkeen mieleen muistuivat ne ajat, kun itse olin kahden pikkuisen kanssa kotona - pahimmillaan keskivaikeaan masennukseen sairastuneena ja mielen maalaillessa sysimustia maisemia. Epätoivoisimpina hetkinä saatoin toivoa kuolevani jotenkin tapaturmaisesti, mutten ikinä olisi voinut tehdä itselleni, saati lapsilleni, mitään hirveää.

Varsin pian sosiaalinen media pullisteli mielipiteitä laidasta laitaan. Itsekin osallistuin yhdellä facebook-seinällä käytyyn keskusteluun - sillä seurauksella, että sain verenpaineet tappiin eräästä kommentista, jossa epäiltiin nykyäitien kapasiteetin yksinkertaisesti olevan huonompi kuin edellisten sukupolvien naisten. Singahdin välittömästi aikamatkalle muutamien vuosien taakse masennusfiiliksiini ja siihen, miten ex-appiukkoni lateli "totuuksia" "huonosta" jaksamiskyvystäni ja nykynaisten heikkoudesta menneiden aikojen naisiin verrattuna. Ei muuten ihan hirveästi piristänyt, suoraan sanoen...

Itse ajattelen, että monet nykypäivän äidit jaksavat ihan liikaakin. Joudutaan venymään äärimmäisyyksiin ja väsytään liian isojen taakkojen alle. Turvaverkot ovat monilla ohuet tai olemattomat, apua ei saada tai sitä ei hoksata pyytää ajoissa. Ajatellaan juuri niin, että kun on ne naiset ennen vanhaankin jaksaneet, niin kyllä minunkin vaan pitää jaksaa... Erehdytään kuvittelemaan, että äidin "kuuluukin" olla väsynyt (olkoonkin, että se oma väsymys olisi jatkunut jo ihan liian pitkään ja ihan liian vakavana). Ollaan kilttejä tyttöjä, venytään vähän vielä lisää, yritetään vielä vähän kovemmin, annetaan itsestään muille, kunnes mennään rikki.

Masennuksen mustissa syövereissä mieli ei jaksa nähdä valoa tai toivoa, ja ajatukset vellovat oman pahan olon ympärillä. Mustassa aukossa rimpuileva äiti saattaa ajatella karmeita asioita. Kevyimmästä päästä omia ajatuksiani noihin aikoihin oli hypätä autoon ja ajaa maailman ääriin, jättäen kaiken taakseni. Synkimpiä en edes viitsi sanoa... Silti yhdyn tähän kirjoitukseen: "... niistä kammottavista ajatuksista on valovuosien matka siihen konkreettiseen, kammottavaan tekoon: hengen riistämiseen omilta lapsilta".

Hirveiden asioiden ajatteleminen sinänsä ei tee ihmisestä pahaa tai sairasta. Sen sijaan jos ihminen saa päähänsä hirveitä ajatuksia JA toteuttaa ne, asia muuttuu aivan perustavalla tavalla. Siksi en ole osannut ihan täysin samaistua esim. Katri Mannisen kirjoituksiin, vaikka ymmärränkin, että hänen pohjimmainen halunsa lienee kiinnittää huomiota liian väsyneiden äitien hätään. Jokainen kamalia asioita ajatteleva äiti ei silti ole potentiaalinen murhaaja. Eikä rikkinäisen äidin tekemiä karmeita asioita voi pyhittää millään syyllä. Entä jos Rautavaaran tappaja olisi ollut puukon kanssa heilunut mies - olisiko vaikkapa Manniselta löytynyt yhtä paljon ymmärrystä häntä kohtaan?

Asiaa voisi vatvoa varmaan valovuosien pituisen ajan, emmekä silti emme pääsisi lopulliseen varmuuteen siitä miksi tämänkin kauhean asian piti tapahtua. Teon tehnyt äiti ei ole täällä meille kertomassa mielensä liikkeistä. Toivoisin vain, että tällaisia tapauksia voitaisiin ehkäistä. Että olisi enemmän niitä ihmisiä, jotka näkisivät hädässä olevat ja heittäisivät pelastusrenkaita silloin, kun niistä vielä olisi apua. Jälkeenpäin voidaan tuomita, riidellä ja kiistellä asioiden silti johtamatta mihinkään.

Voisiko jokaisen pienten lasten äidin vaikkapa haastatella neuvolassa säännöllisesti. Ja tarkoitan nyt jotain muuta kuin lapsen päänmittauksen, kasvukäyrien ja viivanpiirtämisteitojen tarkkailun ohessa heitettyä puolihuolimatonta toteamusta "ja äiti jakselee ihan hyvin..?". Monilla äideillä on taipumus jaksaa ihan hyvin, kun joku ulkopuolinen sitä hutaisten kysyy. Minäkin jaksoin neuvolassa aina ihan "ookoo" tai "vähän väsyttää, mutta kai mä pärjään". Minut pysäytti eräs päivystävä lääkäri, joka katsoi syvälle silmiin ja aidon empaattisesti kysyi: "Miten sinä itse oikeastaan jaksat?".

Kuten tässä hyvässä kirjoituksessa todetaan: 
"Yksi pieni askel voi olla sekin, että kysyy toiselta, onko kaikki hyvin. Jos intuitio kertoo tilanteessa olevan jotain kummallista, ei sitä kannata ohittaa.

Eräs tärkeimmistä asioita on itseensä tutustuminen ja omaan kasvuunsa sitoutuminen. Sitoudu tekemään elämästä onnellisempaa. Tänään. Nyt."

Onnellista ja tasapainoista päivää teille kaikille ♥  

torstai 23. lokakuuta 2014

Erkaantumaton rakkaus

Pienten - tai isompienkin - lasten vanhemmat oletettavasti tietävät sen satunnaisen tunteen, kun oma kiukku ja väsymys väkisin pyrkivät pintaan. Takana ehkäpä lasten känkkäränkkäilyä, kohellusta ja kaiken liiallisuutta. Pyykkivuoria, muksujen tappelunnujakoita, tiskibarrikadeja, uhmakohtauksia, lasten kuuroja korvia. Miljoonannen kerran esitettyjä vienoja pyyntöjä tai kovaäänisiä käskyjä tulla hammaspesulle/pukemaan/syömään/autoon/autosta pois. Jossain vaiheessa äidin hermoratojen totaalinen katkeaminen ja sappinesteiden kiivas ryöpsähdys ilmoille ja sitä rataa... Sitten harmituksen tunne ja paha mieli lapsille rähjätyistä sanoista. Katumuksessa soperrettu "anteeksi, ei äiti tarkoittanut suuttua".

Silloin tuntuu ihan suunnattoman liikkuttavalta, kun 6-vuotias tulee halaamaan, katsoo syvälle silmiin ja sanoo vilpittömällä äänensävyllä: "Äiti, minä näen sisälläsi olevan rakkauden, joka ei erkane sieltä koskaan."

Ihana pieni kultamuruni ♥ 
Ja se toinen, joka vierestä säestää isoveljensä sanoja ja pussaa märän suukon poskelle, kun sitä eniten tarvitsen.

Huomenna jälleen saan pikkumurut kainaloon ja voin jatkaa rakkauden ja hermojen venytystä ;)  

maanantai 13. lokakuuta 2014

Voihan viski ja sananvapaus!

Viikonloppuna sosiaalisessa mediassa jyllännyt kohu olut&viskitapahtumaan liittyen sai minutkin kuohahtelemaan. Vaikka rehellisesti sanoen en edes pidä viskistä ja oluttakin juon hyvin harvoin, niin sananvapauden rajoittaminen osuu suomalaisen yhteiskunnan syvimpiin arvoihin.

Helsingin sanomien uutisen mukaan kaksi bloggaria kirjoitti tapahtumassa esillä olevista oluista ja viskeistä. Tähän he olivat saaneet luvan Valviralta (toim. huom. mihin tällaisiakin lupia tarvitaan yksityisissä blogeissa, kysyn vaan?). Aluehallintovirasto (avi) kuitenkin puuttui asiaan ja kielsi mainitsemasta ko. viskejä. Avin tulkinnan mukaan oli kyse väkevien alkoholijuomien mainonnasta, joka on lainsäädännössä kiellettyä.

Oli nyt sitten kyse ihan mistä hyvänsä, niin sopii miettiä voiko yksikään viranomaistaho rajoittaa yksityisten henkilöiden kirjoittelua tällaisesta aiheesta omissa blogeissaan? Mihin ollaan menossa, jos tällaista tapahtuu? Äkkiseltään kuulostaa siltä kuin avin virkamiehet olisivat saaneet pikakurssin putinilaisilta kollegoiltaan itärajan tuolta puolen...

Luulenpa, että viime kädessä tällainen kohu kääntyy rajoittavia tahoja vastaan. Voi olla, että tämän ansiosta olut- ja viskitapahtuman ovi käy varsin tiuhaan. Vaikka avin tarkoitus oli ilmeisesti heittää kapuloita rattaisiin, niin vaikutus oli päin vastainen. Itse en edes tiennyt kyseisestä tapahtumasta, mutta nytpä tiedän!

Sopii miettiä sitäkin, että kun nykypäivänä jaetaan niukkuutta, niin onko tällainen valvontakoneisto missään mielessä perusteltua. Kuten Etelä-Suomen aluehallintoviraston ylijohtaja Anneli Tainakin toteaa: "Pitää vakavasti miettiä, mihin kaikkeen sääntelyä ja valvontaa tarvitaan. Siihen liittyy se, että kun meidän yhteiskunnan voimavarat ovat tiukoilla, niin pitäisi tarkasti harkita myös sitä, että mihin niitä voimavaroja kannattaa käyttää."

Jos avin virkamiehillä ei ole riittävästi järkevää tekemistä, siirretään ko. resurssit vaikkapa poliisin kenttätyöhön. Ja ne avin tyypit voivat lähteä vaikka löysäämään pipoa ja juomaan viskiä ;)  

Eläköön sananvapaus, olut ja viski!

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Vastalääkkeet pimeyteen


Aamut ja illat hämärtyvät siihen malliin, että tietää pahimman olevan pian edessä: reilun kahden viikon päästä kellot siirtyvät talviaikaan ja minulle se tietää hirveää pimeyden tunnetta. Pahinta on silloin, kun aina on pimeää. Aamulla töihin mennessä pimeys ja hyytävä kostea kylmyys. Lasten ja itsensä pakkaaminen toinen toistaan lämpöisempiin vaatteisiin, joista huolimatta viileys hivuttaa itsensä luihin saakka. Auton skrapaaminen ja vaakasuoran viiman palelluttama olemus. Liukkaat tiet ja tumpelot kanssa-autoilijat (itsehän toki olen maanteiden kingi, öhöm). Iltapäivällä sama toiseen suuntaan, pimeyden vallitessa jälleen iltapäivää. Hrrr... 

Sen takia otan pikku hiljaa tehokäyttöön vastalääkkeitä pimeydelle. Minun keinojani taistella väsymystä ja harmautta vastaan ovat mm.:

Kuntoilu ja endorfiinit
Olen taas alkanut käydä kuntosalilla. Takana on kaksi treenikertaa ja olen innoissani! Lisäksi käyn pitkillä kävelyillä ja jumppaankin aion jossain välissä ehtiä. Reippaalla liikunnalla saa endorfiinit liikkeelle, mikä puolestaan edesauttaa jaksamista ja hyvää mieltä. Endorfiinit ovat myös stressihormonien "vastalääke" ja auttavat siten purkamaan kuormittunutta mieltä ja ehkäisemään masennusta. Endorfiineja muuten erittyy myös rakastuneena ja seksin aikana ;)


Valo
Aamuisin laitan päälle kaikki kodin valot. Kirkasvalolamppu olisi ihana, mutta ei sovi budjettiin. Töistä voi piipahtaa lounastauon yhteydessä hetkeksi ulos, jolloin saa hyödynnettyä sen vähäisenkin päivänvalon. Valon määrä vaikuttaa mm. elimistömme erittämään melatoniiniin, joka puolestaan on tarpeen vuorokausirytmin ja hyvien yöunien säätelyssä.

Hyvän mielen jutut
Yritän raivata tilaa asioille, joista pidän ja saan hyvää mieltä. Poikien kanssa touhuaminen, murun kainalo ja pusut, ystävät, hyvä kirja, lasillinen punaviiniä, saunominen, hyvän mielen tv-ohjelmat, nauru... Nautintoa ja innostusta tuottavia asioita tehdessä erittyy dopamiini-hormonia, joka edistää mielihyvän kokemista.




Syöminen
Ei tietenkään mikä tahansa mättö, vaan terveellinen perusruoka. Paljon kasviksia, riittävästi proteiineja ja sopivasti hyviä hiilareita. Toki myös herkut ovat silloin tällöin sallittuja - ilman niitä elämä olisi suorastaan tylsää. Ja tiesittekö, että jonkin tutkimuksen (älkää vaan kysykö minkä!) mukaan tumma suklaa auttaa stressiin ja ahdistukseen. Itselläni tumma suklaa kuuluu vakiovarustukseen, mutta todelliseen hemmotteluun kelpaa vain Fazerin sininen tai irtokarkit. Vakiojuttu alkaa olla lauantai-iltainen leffa- ja karkkihetki poikien kanssa.





Lepo ja nukkuminen 
Tässä minulla on selvä petraamisen paikka. Olen iltavirkku ja menen aina liian myöhään nukkumaan. Täytyy kehittää itselleen hieman selkärankaa ja kuria, että saisin itseni ajoissa sänkyyn... Riittävä lepo on muutenkin tärkeää. Itselleni se voisi yksinkertaisimmillaan olla sitä, että roikkuisin iltaisin vähemmän netissä ja lukisin enemmän kirjaa tai vaikkapa venyttelisin. 



Mitkä ovat omat eväänne pimeyttä ja harmautta vastaan? :)


torstai 2. lokakuuta 2014

"Ihanaa kyntilakkaa!"


Kahden pojan äitinä en juurikaan ole päässyt perehtymään tyttömäisten juttujen maailmaan. Ihan pihalla olen bratzeista, barbeista, poneista ja muusta sen sellaisesta. Sen sijaan tiedän ainakin jotain Lego Chima -hahmoista tai siitä minkä värinen valomiekka milläkin Star wars -tyypillä on. Tiedän myös pitkän litanian traktorimerkkejä ja senkin, että on pahimman luokan kardinaalimoka kutsua pyöräkuormaajaa traktoriksi.

Ainoa poikkeus tässä autojen, koneiden ja taisteluleikkien maailmassa on parin vuoden takainen jakso, kun esikoiseni oli vahvassa prinsessavaiheessa. Tuolloin olivat hileet, glitterit ja prinsessajutut IN. Tarharepuksi hän olisi halunnut vaaleanpunaisen kimaltavan Tuhkimo-repun, mutta tylsä äiti oli sitä mieltä, että ehkä Nalle Puh sittenkin oli sopivampi. Tunsin itseni tuolloin maanpetturiksi ja kaikkien omien arvojeni pahimmaksi vastustajaksi. Mielestäni kun sekä tytöillä että pojilla on oikeus ihan samoihin juttuihin. Myönnän kuitenkin, että tietyt rooliodotukset ja pelko kiusaamisesta saivat minut eväämään pojan toiveen pinkistä prinsessarepusta. Senkin edestä meillä luettiin prinsessasatuja, katsottiin dvd:ltä Tuhkimoa ja Prinsessa Ruususta sekä pukeuduttiin äidin hameisiin ja koruihin. Tarhassa oli kaikeksi onneksi valikoima roolipukuja, joukossa myös prinsessamekkoja. Eikä kukaan katsonut karsaasti prinsessapoikaani (paitsi eräs pienten tyttöjen äiti leikkipuistossa, murr vieläkin ).

Sittemmin prinsessat vaihtuivat jo edellä mainittuihin chimoihin, star warseihin ja mitä näitä nyt on. Leikeissä taistellaan ja ollaan urheita sotureita, voitetaan pahiksia ja tehdään karateliikkeitä (tai luultavasti jotain ihan muuta kuin karatea - tyhmä äiti ei taaskaan tajua mitään - mutta eniveis jotain, missä huiskitaan ja potkitaan vimmatusti).

Kaiken räiskinnän ja äijäilyn keskellä 4-vuotias kuopukseni sai päähänsä pyytää kynsilakkaa eräänä iltana. Ensireaktioni oli halu alkaa valistaa siitä, että "eiväthän pojat ja miehet käytä kynsilakkaa". Toinen reaktio oli kauhistua omaa ensireaktiotani. Mitä ihmettä, milloin minusta on tullut niponiuho taantunut keskiaikaisten roolien kannattaja?! Äkkiä kynsilakat esille ja väriä pojan kynsiin! 

Huomattavasti helpotuin, kun suustani tuli lakkaamisen ohessa ihan luontevasti: "Kyllä sekä tytöt että pojat saavat olla ihan minkä näköisiä haluavat, ei sitä kukaan määrää". Yes - hyvä minä, en ollutkaan taantunut keskiaikainen yksilö. Tasa-arvo kohdillaan ja maailma pelastuu..? Vai ei sittenkään? Esikoinenkin arasti mietti haluavansa kynsilakkaa, mutta: "Ehkä minä en voi, kun sittenhän kaikki huomaisivat, että minulla on sitä. Eikä pojilla voi olla. Enkä halua, että kukaan huomaa." Ei auttanut selitys siitä, että tietysti voi olla pojallakin kynsilakkaa, eikä haittaa vaikka muut näkevät. Esikoisen silmissä hehkui halu saada herkullisen väristä kynsilakkaa, mutta myös epäilys omasta asemastaan ja roolistaan. Ilmassa tuntui surisevan sanattomia kysymysmerkkejä. Jos teen näin, niin mitä muut ajattelevat. Kelpaanko? Olenko oikeanlainen? Saanko edes haluta jotain tällaista? Mitä jos kiusataan?

Lopulta päädyimme laittamaan lakkaa varpaankynsiin. Olivat pojan mielestä tosi hienot. Kunnes hän muisti, että seuraavana päivänä on eskarissa sisäjumppaa ja siellä ollaan paljain jaloin. Että se siitä. Lakat piti putsata pois ja pelastaa pojan orastava miehisyys muiden silmissä. Huokaus... Lupasin silti, että lakataan kynnet uudelleen tänä iltana ;)  Sitten ei kukaan näe ja voi rauhassa olla kivan värisissä varpaankynsissä.

Jossain vaiheessa varmaan löydän itseni ja pojat paljon isompien identiteettikysymysten ääreltä. Kynsilakat ja niihin liittyvät mielihalut ja epävarmuudet vielä jotenkuten hallitsen. Senkin, että ajoittain joudun selittämään pojille, miksi äidillä on niin lyhyt tukka (eikä pitkää blondia kiharapilveä, kuten kuopuksen mielestä pitäisi olla) tai miksi naisillakin kasvaa karvoja kainaloissa ja säärissä (silloin kun äiti on ollut laiska, eikä ole sheivannut niitä riittävän usein, eh...). Mutta entäs kun tulee teini-ikä ja siihen liittyvät epävarmuudet, jotka kaiketi tähän kynsilakkaepisodiin verrattuna ovat tähtitieteellisen suuria? Mistä hankkia pojille niin vankka itseluottamus, ettei sitä hetkauta se, mitä muut ehkä saattavat ajatella? Ja mistä äidille niin vankkumaton varmuus, että pystyy vakuuttamaan pojat omasta riittävyydestään.

Kuopus muuten oli liikuttavan haltioissaan hienoista kynsistään. Aamulla herättyään ensimmäinen kysymys oli: ”Onhan minulla vielä kyntilakkaa?"   

Minun puolestani pitäisi muistaa lorauttaa auton jonnekin säiliöön lisää öljyä. Ja ajaa ne säärikarvat ;)