keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Keskellä viikkoa

Kotkot. Pääsiäinen on jo ovella ja eräällä rouvalla on ruoka- ja kauppalistat levällään kuin ellun kana. Mitä ihmettä sitä söisi pääsiäisenä? Jotain, jonka kimpussa ei tarvitsisi ähertää koko pyhiä, joka kelpaisi kaikille (varsinkin esikoinen on todella ennakkoluuloinen ja nirso ruokien suhteen) ja joka olisi vielä hyvääkin... Pojille kelpaisi pinaattiletut vaikka koko pyhiksi, mutta ehkei nyt sentään kuitenkaan.


Perjantaina matkustamme päiväseltään miehen mummoa katsomaan. Sinne pitää varata mukaan omat eväät. Tosin kuulin, että mummo, 96v, oli kielloista huolimatta alkanut valmistella jotain ruokaa meitä varten. Huokaus. Ymmärrän, että hän haluaa laittaa vieraille syötävää, mutta silti... Tuossa iässä voisi jo vähän höllätä ja antaa muiden hemmotella häntä.
 
Itselläni ei ole enää vuosiin ollut omia mummoja, mutta miehen mummo otti minut alusta pitäen lämmöllä vastaan. Ihana mummo! 


Sitten olen penkonut netistä tietoa jalkapallokouluista esikoisen ikäisille. Hän kuulemma haluaa mennä jonnekin pelaamaan. Katsotaan sitten miten niiden tositoimien käy... iskeekö jännitys vai meneekö oikeasti. Tahtoo olla maalivahti ja torjua kaiken. Siitä kyllä kotioloissa syntyy draamaa,
jos pikkuveli tai iskä kuitenkin saa maalin tehtyä... Ei lohduta edes se, että maailman huippumolareillekin tulee maaleja. Pieni ihminen, suuret tunteet. Jalkapallokerhossa voi olla erittäin suuria murheita tiedossa...

Menossa on vaatekaapin raivaus maximus. Kaikki turha pois. Hirveää sovittelua ja kriittistä silmää - onks nää housut hyvät vai liian mennyttä aikakautta ja kiristääkö tää peppu vai kuvittelenko vaan
(liekö kutistuneet siellä rekillä roikkuessaan?). Tuuletan kaiken mikä irti lähtee, järjestelen, enkä tunne sääliä. Paitsi muutaman nostalgiavaatteen kohdalla, joihin en enää haluakaan mahtua. Voi niitä sitten mummona katsella, tai jotain. Että oli sitä joskus hoikka ja simpsakka (ehkä 2000-luvun alussa viimeksi).

Vauvakirjat tulivat taas mieleen, ja se että ne laahaavat nyt noin kaksi vuotta jäljessä. Hirvitys sentään... Enhän minä enää muista yhtään mitään kehitysaskeleita tai sattumuksia! Jotain on kalentereissa, mutta aika paljon on mustia aukkoja. Pitikö niitä mennä aloittamankaan, kun aiheuttavat pelkkää omantunnontuskaa. Olenko ainoa vai onko tämä muillekin ikuinen keskeneräisyysprojekti? 

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Sulokas sunnuntai


- Herätys puoli seitsemän, kuten yleensäkin viimeistään. Kuopus intopiukkana huutelee Helätyyt!

- Jäin jollain tekosyyn varjolla lötköilemään sängynpohjalle yhdeksään saakka, oi autuutta. 

- Aamupalojen jälkeen muuntautuminen pääsiäisnoidiksi (minun ei tarvinnut, koska olen luontaisesti ehta noita-akka) ja vitsojen ja kahvipannun kanssa kiertelemään naapurustoa. Minä olin siis lähinnä back-up -henkilö ;)

- Virpominen oli oikeasti kivaa. Tuli rupateltua sellaistenkin naapureiden kanssa, joita ei ole näkynyt koko talven aikana.

- Pojat olivat tyytyväisiä. Käyttäytyivät kohteliaasti ja kivasti, saivat lämpöisen vastaanoton joka ovella ja palkaksi sopivasti namuja. 




- Lounaaksi toisten äitien kokkaamaa ruokaa. 

- Käynti päivystyksessä esikoisen ihottuman takia. Oi härregyyd, että kannattikin käydä - oli hurjan
komea nuorehko lääkäri.  Harmi, ettei itsellä sattunut olemaan mitään akuuttia vaivaa... ;)

- Ensimmäinen päivä, jolloin tuntui siltä, että kevät tulee sittenkin!! Lätäkköjä, aurinkoa ja lämpöinen henkäys ♥

- Rentoa kotoilua, pyyksäilyä ja häärimistä. Hihittelyä poikien jutuille ja hepuleille. Se naurunrätkätys on vaan niin tarttuvaa! 

- Pitkästä aikaa jaksavainen ja suht energinen olo. Tätä olen kaivannut. Liian usein tuntuu olevan fiilis kuin märällä rätillä, jolla on luututtu kaikki maailman lattiat. (Säryt ja kolotukset ja tämä pahuksen  reuma vievät veronsa + lapsiperheen arjen pyöritys...) 

- Aurinkoisella mielellä kohti uutta viikkoa ♥ 



lauantai 23. maaliskuuta 2013

"Saanko minä olla prinsessa?"

Esikoinen 4,5 vee. Ihana herkkä poika. Esteetikko, joka huomaa kauniit asiat ja muistaa kaikenlaisia yksityiskohtia. Kertoo näkevänsä enkeleitä. On täynnä vauhtia ja vipinää. Puheen pälätys on tauotonta ja kysymyksiä tulee alvariinsa.

Välillä hän on hurja avaruusritari tai taistelija. Välillä rakentaja tai autonkuljettaja. Ja välillä sitten ihana prinsessa. Toisinaan kajahtaa heleän viaton kysymys: "Äiti, saanko olla prinsessa?" Totta kai saat, vastaan. Minun puolestani saa olla prinsessa, ritari, rokkari, äiti, isä, ballerina - ihan mikä vaan.

Kumma juttu, että aika monen mielestä pieni poika saa olla vain se hurjimus, urhea sotilas, pyssysankari tai spiderman. Tytöt saavat olla vapaammin. He voivat olla yhtä lailla ballerinoja, pikkuäitejä tai prinsessoja, mutta myös remonttireiskoja, autokuskeja tai vauhdikkaita vipeltäjiä.

Ei ole kerta tai kaksi, kun ihmiset ovat kohotelleet kulmakarvojaan kuultuaan, että poika haluaa olla prinsessa. Tällä viikolla leikkipuistossa eräs kahden tyttölapsen äiti purskahti epäuskoiseen nauruun, kun esikoiseni lumikasan päältä huuteli: "Äiti, minä leikin, että tämä on hieno linna ja minä prinsessa!" Ihmetteli, että kuuliko oikein, että poika tosissaan haluaa olla prinsessa. Että eipä ole moista ennen kuultu.

Tuntui suorastaan tyhmältä, että joutui puolustamaan poikaa ja selittämään, että miksipä ei muka pieni poika saisi leikkiä prinsessaa, jos tykkää. Sehän on leikkiä ja kuuluu lapsen kehitykseen jne...

Totta puhuen ymmärrän poikaani erittäin hyvin. Esteetikkona hän osaa nähdä prinsessoihin liittyvän kauneuden. Jos vastapainona on vain rumia spidermaneja, ängriböödsejä tai limaklönttejä, niin en ihmettele... Miksi kauniit asiat kuuluvat muka vain tytöille?

Minusta on jotenkin surullista, että samaan aikaan puhutaan tasa-arvosta ja siitä, että miehillä ja naisilla tulisi olla samat mahdollisuudet ammatinvalintaan, uraan, vanhempainvapaaseen tai mihin nyt ikinä. Kuitenkin jo hiekkalaatikon reunalla katkaistaan siipiä prinsessana olemiselta tai joltain sellaiselta, joka ei just sovi siihen perinteiseen lokeroon. Ärrrrssyttäää!!!

Minä niin rakastan esikoisessani juuri sitä herkkyyttä ja viattomuutta, jota kukaan ei vielä ole onnistunut pilaamaan. Kyllä maailma varmaan ennen pitkää opettaa - valitettavasti - mitä sopii tai ei sovi leikkiä/olla. Voi olla, että ajan kanssa poika alkaa kyllästyä prinsessajuttuihin tai sitten viimeistään koulussa asia käy selväksi... 

Siihen asti toivoisin, ettei kenenkään aikuisen tarvitsisi lytätä sitä mitä lapseni on. Vain siksi, ettei poikien muka kuulu olla kuin kovaa huutavia sotkunaamaisia pikkuriiviöitä.

Leijonaemoterveisin ja avarakatseista viikonloppua
toivotellen,
Tuula ♥





tiistai 19. maaliskuuta 2013

Lomaidylli?

Lomalla on kivaa ja hermot rentoutuu. Tai sitten ei... 

Raketti kohti maata kiertävää rataa.
Kyydissä eräs äiti ja kasa naistenlehtiä vuodeksi.

Etukäteen aina loihdin mielessäni idyllisen kuvan siitä miten mukavaa on olla kotosalla poikein kanssa. Kaikki hyvällä tuulella, nauravaisina ja leikit sujuvat hyvin. Äitikin saa välillä istahtaa lepäilemään lehden ja kahvikupposen kera.

Mutta aika pian se kupla poksahtaa. Plops vaan. Todellisuus on sitä, että pojat tappelevat ja kinaavat koko ajan. Tänäänkin oli heti aamusta isoveikalla järkyttävä naarmu ohimolta leukaan saakka, kun pikkuveikka pääsi kiukuspäissään raapaisemaan. Sitä sitten kauhisteltiin tovi ja isoveikkaa itketti. Siitä sitten taas kohti seuraavaa nahistelua ja jossain vaiheessa meni äiskältä hermo... 

Pienemmällä pojalla on kaamea uhmis. Kaikki on ihan EI ja kaikkea kiellettyä pitää väkisin kokeilla sen sata kertaa päivässä. Tänään lähti aika monet lelut jäähylle, kun kyllästyin keräilemään
niitä ympäriinsä. Toisen huvi kun on se, että kaataa legot nurin, autokorit samoin ja siitä suunta kohti seuraavia lelupusseja. Lopputuloksena kaikki huushollin lelut pitkin lattiaa, vaikkei niillä olisi aikomustakaan leikkiä. Pitipä vaan kumota. Uhkasin viedä kaikki kaatopaikalle - oikeasti vein vaan
piiloon x ajaksi. 

Sitäkin jo uhkasin, että kiikutan pojat tarhaan, jos ei homma suju kivasti. Mutta ei kai sitä kehtais. 
Vai pitäiskö lähteä allasbileisiin etelään, kuten Matti Apunen epäilee vanhempien tekevän sillä aikaa,
kun jälkikasvu viettää aikansa päivähoidossa. Olihan tuossa kirjoituksessa asiaakin. Eihän sitä ihan voi ymmärtää, jos lapset ovat ilman loman häivääkään hoidossa ympäri vuoden. Lomaa kai lapsetkin tarvitsevat. 

Vanhemmuus on kovaa työtä, ympäri vuorokauden läpi vuoden. Aina ja aina vaan sitä täytyy tarpoa läpi väsymyksen (ja vitutuksen) suon. Silti se vaan täytyy jotenkin jaksaa, kun on kerran hommaan ryhtynyt. Että ehkäpä minä huomennakin vaan hörpin kahveet riitojen keskellä ja läikytän puolet rinnuksille, kun joku taas rämäyttää sata metallista pikkuautoa pitkin olkkarin lattiaa. 

Jätän nyt toistaiseksi ne allasbileet väliin (vaikka houkuttaishan ne kieltämättä). Tai sitten jos ostais pojille karkkipussit, istuttais ne sohvaan jonkun kirjastosta napatun dvd:n ääreen. Saiskohan sillä ostettua edes sen 5 minuuttia tehokasta kahvitteluaikaa? ;)  



tiistai 5. maaliskuuta 2013

Töttöröö


Terveisiä vatsapöpö(noro?)viruksesta. Ihan kamala tauti, joka on käynyt läpi meistä joka ikisen. Ensimmäisenä sairastui esikoinen melko rajusti ja viikonloppu meni häntä hoivatessa sekä pyykätessä. 

Maanantaina jo luulimme, että homma oli siinä ja kommentoin facebookiinkin, että huomenna taas töihin. Seuraavassa kädenkäänteessä teinkin sitten läheistä tuttavuutta vessanpöntön kanssa. Kohta seurasivat loput uhrit perässä. 

Voin sanoa, että ihan hirveä tauti. Olo on kuin jyrän alle jääneellä kastemadolla. Ja se tunne, kun itse on oksentamassa ja samassa kuulee, että myös kuopus yrjöää olohuoneen sohvalla, ou jee... Tai kun hoksaa huojuvansa tajunnan rajamailla ja ehtii juuri laskeutua maanrajaan ennen totaalipimennystä.
Sitten kuuluukin vain jotain sirinää ja titityytä ja näkyy tähtiä...

Sitäkin on taas tullut ihmeteltyä, että jotenkin kummasti ne pakolliset kotityöt näköjään kasaantuvat aina äidin harteille. Miehillä on jokin kumma (ja sinänsä ihailtava) taipumus osata ottaa tila ja aika omalle levolleen. Sen sijaan naisen on pakko kammeta itsensä ylös yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka jaksaminen olisi jo pahasti pakkasen puolella. Aina sitä keräilee itsensä sieltä lattialta ja lähtee hoivaamaan muksulaisia tai pyykkejä tai tiskejä. 

En kyllä yhtään pistäisi pahakseni, jos olisi joku varamummo tai turvallinen hoivatäti, jonka voisi hälyttää apuun tällaisissa katastrofitilanteissa. Joku joka pyörittäisi pyykit ja tiskit, toisi kaupasta jaffaa ja hedelmänamia ja kantaisi lapsille mehua. Vaikka vähän halaisi ja ottaisi syliin, sen äidinkin :) 

Lapset ovat katsoneet palomies sameja, risto räppääjiä ja dinojunia ihan hirveät määrät.  Ei ole paljon vaihtoehtoja, kun ei vaan jaksa venyä parempaan. Ruokana on ollut pinaattilettuja ja ranskalaisia - sen verran kuin nyt vatsatautiset niitä ovat jaksaneet syödä. Olen mennyt niin riman ali kuin ikinä,
ja silti tämä jaksaminen on taas ollut niin miinuksen puolella, että...

Joopa joo. Ensi kerralla ehkä jo paremmissa fiiliksissä. Kunhan tästä noustaan, niin huokaisen taas 
syvään helpotuksesta! Nyt vielä sohvan uumeniin ja  alittamaan lisää rimoja ;)  

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Arvotaan seuraava potilas


Alkuperäinen suunnitelma: 
Lauantaina junalla kohti Helsinkiä, ruokaa ja skumppaa loistoseurassa, leiskuvan briljanttia oloa ja jutustelua sekä kaikkea muuta kivaa. Kotiin palaisi rentoutunut ja iloinen äiti, joka sunnuntaina saisi nukkua pitkään.

Päivitetty suunnitelma:
Oksentava esikoinen, reissun peruuntuminen ja kaikin puolin kiukkuinen ja nuhjuinen olo. Ilmassa leijuu eripuraa, väsymystä ja kuopuksen uhmaa potenssiin sata. 

Itsellä paleleva ja päänsärkyinen olo ja eilisen lääkepistospäivän jälkeinen totaaliväsähdys. Tekisi mieli repsahtaa tästä heevetin ruokavaliokokeilustakin (josta postaan lisää  myöhemmin) ja vetää
lohtupizzaa ja kilon pussi irtokarkkia!

Jotenkin uumoilen, että ensi yönä meillä oksentaa jo seuraava potilas ja unet jäävät sen myötä minimiin. Vai maalaanko suotta piruja seinille? Pitäisi osata ottaa päivä ja asia kerrallaan, eikä huolehtia huomisen murheita tänään. Harmittaa nyt vaan kuitenkin.  Että voihan poksahtamaton
skumppapullo sentään!@¤!!

Nyt täytyy vaan yrittää ajatella, että tällä oli jokin tarkoitus, joka juuri tällä hetkellä ei aukene minulle. On varmasti, pakko olla.

Hengitys ja huokaus. Rauhallisempiä fiiliksiä mulle ja hyvää viikonloppua kaikille! ♥