maanantai 30. joulukuuta 2013

Mielihyvää

Piipahdus kotiseudulle, "omien" pariin teki hyvää. Muistaa taas paremmin kuka on ja mistä tulee. Tunnen suuren suuria helliä tunteita niitä ihmisiä kohtaan, joita tapasin. Väitän, että omistan maailman parhaimman iskän, eikä hänen kumppaninsakaan hullumpi ole ;) Ja ihan taatusti minulla on myös maailman lämpöisin, ymmärtäväisin ja hienoin kummitäti ♥  Taskuun tallettui taas tärkeitä keskusteluja ja tunne siitä, että minua varten on olemassa oikeita ihmisiä.

Usko siihenkin vahvistui, että elämä heittää tielle niitä ihmisiä, jotka voivat siihen hetkeen - tai pidemmäksikin aikaa - antaa tukea ja ajatuksia. 

Menomatkalla pysähdyttiin vakituisella (puskapissa)taukopaikalla. Niin idyllisen hengästyttävä maisema joka kerta, oli kesä tai talvi (tai epätalvi).







Huomenna on vuoden viimeinen päivä. Sinne se taas vierähti, yksi kokonainen kalenterivuosi. Välillä oli repussa raskaita kiviä, välillä oli taival kepeä kuin kesäinen kukkaketo. En edes toivo ensi vuodelle mitään - tulkoon mitä elämä parhaaksi näkee antaa. Hyvä ja tarpeellinen siitä varmasti tulee, omalla tavallaan.

Ja kuvitelkaas, ensi vuonna täytän 40 vuotta! Kuulostaa - öö? - juhlavan keski-ikäiseltä..? :D

Lämpöisiä halauksia teille kanssakulkijoille ja viisaille lukijoille! Tärkeää ja arvokasta, että olette siellä ♥  Tsemppiä ja viisaita askeleita ensi vuoden elämänpoluille, mihin ikinä ne vievätkään...

Onnellista uutta vuotta 2014!
 

torstai 19. joulukuuta 2013

Joulun aakkoset

Joulun ja loman aakkoset
 

Aamujen kiireettömyys ja rauhallinen fiilis.

Banaaniviipaleita ja raejuustoa kaurapuuron sekaan arkiaamuisin. Kyllä jaksaa touhuta!

Päivittäinen annos C-vitamiinia on hyvä muistaa jouluvalmistelujen huiskeessa...

...puhumattakaan D-vitamiinista.

Ei stressiä! Jos se iskee, istun alas, juon glögiä ja otan pari palaa suklaata. Hengitän syvään ja sitten voi taas miettiä jatkaisiko tekemistä (vaiko ei).

Fazerin konvehdit. Ja muut herkut...nam!



Glögi.

Herkuttelu, olennainen osa joulua.

Illat, kun voi istahtaa alas, lukea kirjaa ja lipitellä kuumaa teetä tai lasin viiniä. Aaah!

Joulupuuro ja sekahedelmäsoppa ovat melkein parasta herkkua.


Kirkkoon mennään aattona, kuten aina. Yhteisöllisyyden tunne, lämpö ja siunaus ♥ - niistä tykkään ja liikutun.

Laatikot. Tänä vuonna syödään valmista perunalaatikkoa sekä omatekoista lanttulaatikkoa ja punajuuriterriiniä.

Mieli lämmin hellä on tällä ihmisellä :) 

Neilikka, kaneli ja kardemumma kuuluvat joulun tuoksuihin.

Oi jouluyö on ollut monta vuotta lempijoululauluni.

Punaviini joulun ruokapöydässä ja ehkäpä lasillinen iltaisin. Lämmin, mehevä ja hilloinen maistuu minulle parhaiten.


Q - quqquluuruu? Joulussa on hyvä olla leikkimielisyyttä :)

Reippailu ulkosalla kuuluu lomapäiviin.

Suklaa! Sitä ei voi olla liikaa jouluna.

Tulkoon joulu -kappale soi päässäni melkein alituiseen. Ihana laulu. Viime sunnuntaisessa Kauneimmat joululaulut -tilaisuudessa taisin aiheuttaa hoilauksellani kuulovaurioita vieressä istujille...   

Uusia jouluruokia on kiva kokeilla perinteisten rinnalla. Tänä vuonna lohihyytelöä ja punajuuriterriiniä. 

Villasukat kuuluvat jouluun yhtä hyvin kuin joulupäivän yöpukuilu, hyvä kirja ja piiiiitkät päiväkahvit.

White christmas olisi ihana, mutta sitä emme taida saada...

X-mas - ihana lämmin ja hellä juhla! 

Yksinäisyyttä (sopivina annoksina) osaan arvostaa muulloin, mutta jouluun kuuluu tiivis yhdessäolo. Vaikka luultavasti kyllä karkaan jossain vaiheessa pieniksi hetkiksi rauhoittumaan yksinkin... 

Zumbat ja muut liikkumiset jatkukoot pyhien jälkeen...Ellei sitten tapanina ala veri vetää jumppaan tai salille ;)

Åbo julistaa joulurauhan ja minä kyynelehdin yhtä vuolaasti kuin joka vuosi. Mikä siinä onkin niin liikuttavaa..? 

Äidiltä tyttärelle tuntuvat siirtyneen nämä joulun arvot ja perinteet. Tietyt ruuat, joulukirkko, joulurauha, levollisuus - ne ovat parasta ja tärkeintä! Rakkaat terveiset omalle äidilleni sinne ikuisuuden tuolle puolen... ♥

Öinen rauha ja pitkät unet - niitä toivotaan!

- - -

Listasta puuttuu paljon oleellista, kuten joulukuusi, jouluaamun tv-ohjelmat, joulupukki & lahjat, joulusauna... Oi, kaikki se ihanuus on vasta edessä! Ihan mahtavaa!

PS. Kuvat ovat taas ikivanhoja, kun en ole näinä pimeinä aikoina inspiroitunut kuvaamaan...



maanantai 16. joulukuuta 2013

HSP - Hemmetin Sekava Pakkaus?

Jokin aika sitten törmäsin käsitteeseen HSP. Lyhenne tulee sanoista Highly Sensitive Person eri erityisherkkä ihminen. Se tarkoittaa henkilöä, joka on hermostojärjestelmältään, aistimuksellisesti ja kokemuksellisesti keskimääräistä sensitiivisempi.

Äkkiseltään termistä "erityisherkkä ihminen" voi tulla mielikuva hauraasta, vapisevasta ja arasta olennosta, joka hetkenä minä hyvänsä menee rikki ja on heikko tapaus, joka ei oikein pärjää elämässä. Tämän ei pidä antaa hämätä, sillä kyse on jostain ihan muusta ja paljon monimuotoisemmasta asiasta. Seuraavassa tiivistettyä lainausta HSP - Suomen erityisherkät ry:n sivuilta:


"Erityisherkkyys ei ole sairaus vaan normaali persoonallisuuden piirre. - - Erityisherkkyyteen liittyy - - tahdosta riippumattoman hermoston herkkä reagointi. Erityisherkkä voi reagoida hyvin voimakkaasti tilanteissa, jotka eivät herätä useimmissa minkäänlaista reaktiota. - - Erityisherkkien strategiana on tarkkailla ja valmistautua. - - 
Ennen piirteen tiedostamista ja nimeämistä moni erityisherkkä tuntee olevansa outo, erilainen ja ulkopuolinen. Arkielämässä hermoston kuormittumisen ymmärtäminen auttaa säätelemään omaa vireystilaa ja purkamaan kuormittumista esimerkiksi yksinolon ja rauhallisen liikunnan avulla."
  
En ala tähän listata kaikkea mahdollista, mikä voi liittyä HSP-piirteisiin. Kirjo on ilmeisesti melkoisen laaja. Yhteistä kuitenkin lienee se, että siinä missä ns. normaali ihminen reagoi asioihin "normaaleissa" mittasuhteissa, voivat ne HSP:ltä mennä yli sietorajan ja aiheuttaa mm. ahdistuneisuutta, stessiä ja alisuoriutumista tilanteissa. Kenellä tahansa voi olla samoja piirteitä kuin HSP:llä, mutta tunnuspiirteiden runsaus ja intensiteetti on ratkaisevaa.

Mitä enemmän luen aiheesta, sitä enemmän vakuutun siitä, että minä todellakin olen syvästi HSP. On kuin alkaisin ymmärtää itseäni, elämääni ja vastoinkäymisiäni ihan uudella tavalla. Sen sijaan, että murehtisin asiaa - mikä sekin voisi olla loogista, koska HSP:nä eläminen saattaa olla hemmetin paljon rankempaa kuin ns. normi-ihmisenä - tuntuu kuin joku olisi sytyttänyt valot päälle ja näkisin itseni paljon paremmin.

Kuinka helpottavaa! En ole vääränlainen, en tee asioita huonosti, en ole syyllinen tai outo - olen vain HSP ja tapani reagoida moniin asioihin on paljon intensiivisempi kuin keskimäärin ihmisillä. Tätä voisi verrata vaikkapa siten, että minun revolverini laukeaa jo pelkästä hipaisusta tai ajatuksesta, kun se normaalisti vaatii lauetakseen tunnokkaan vedon.

Minulle tyypillistä on esim.
  • potea hirveitä tunnontuskia tekemistäni pienistäkin virheistä
  • aistia muiden tunnetilat, etenkin negatiiviset, syyllistyä sekä vetää toisen kokema tunne itseeni
  • empiä SUURESTI päätösten edessä
  • alisuoriutua (etenkin tarkkailun alla ja testitilanteissa)
  • tarve saada olla yksin joka päivä (edes hetken)
  • tuntea isosti 
  • hiiltyä ihan suhteettomasti minuun kohdistuneesta kritiikistä ja mennä totaalisesti raiteiltani sen takia 
  • rasittua normaalia herkemmin ja tuntea tarvetta sulkea itseni muulta maailmalta
  • tuntea sietämätöntä aistiyliärsytystä esim. ruuhkassa, metelissä ja kovan kiireen keskellä
  • leijua omissa sfääreissäni ja kehitellä mielikuvitusmaailmoja 
  • tuntea jollain tavoin jotain "selittämätöntä" ja yliaistillista.
  
Juuri äsken pelästyin soivaa puhelinta ja ehdin "henkisesti hyperventiloida" - mitä NYT ja mitä mä teen, jos en osaakaan vastata taas johonkin vaikeaan ja mua pidetään tyhmänä, apuaaa... :D 

Kuitenkin olen sosiaalinen ja nautin ihmisistä, mutta isossa joukossa mieluummin tarkkailen ja olen taustalla. Pienessä ryhmässä tai kahden kesken minun on helpompi keskittyä ja osallistua aktiivisesti. Esim. isossa kokouksessa en välttämättä saa suutani auki, koska koen minuun kohdistuvan huomion ikävänä paineena. Osaan myös olla luja ja puolustan itseäni (joskus ehkä liioitellustikin). En ole vapiseva haavanlehti enkä särkynyt enkeli (minut tuntevat ainakin sen tietänevät :D ).

Jonkin aikaa sitten tein Elaine Aronin HSP-testin, (suomennos Heli Heiskasen). Pisteeni olivat 19/23. Vertailun vuoksi mieheni saamat pisteet olivat 3/23, joten pikkaisen on eroa. Toinen herkkis, toinen ei sinne päinkään. Ei ihme, että väärinymmärryksiä tulee! Kun minun revolverini laukeaa vähän väliä ja toinen taas ei ymmärrä niitä rivienvälejä ja sanojen vivahteita, joista minä räjähtelen, on soppa valmis. Luulen, että tietoisuus tästä HSP:stä lisää paitsi itsetuntemustani myös valmiuksia parisuhteessa pärjäämiseen.

Toivossa ja valot päällä on hyvä elää. Loistojuttu! 

Palaan kenties aiheeseen myöhemmin, kun olen taas oppinut lisää.

Mikäli kiinnostuit aiheesta, löytyy tietoa ainakin täältä:
 
PS. Ja kelatkaas sitä, kun HSP:llä on PMS - on todella rattoisaa :D 


torstai 28. marraskuuta 2013

Working girl & byysat

Huhheijaa mikä viikko. Suhausta, sumplimista ja sotkua..! Mistähän saisi a) siivoojan, b) kokin, c) yleisen organisaattorin, joka pyörittäisi tylsät paperihommat ja pitäisi arjen hallinnassa? Jos vaikka sitten ehtisi itse Elää vähän enemmän ja täydemmin. Ovathan nämä ruuhkavuodet melkoista aikaa, kun samaan aikaan pitäisi pystyä olemaan tehokas töissä, pyörittää koti vasemman käden pikkurillillä, yrittää kasvattaa suht järkeviä jälkeläisiä, pyrkiä edes jollain lailla huolehtimaan omasta kunnosta ja jaksamisesta sekä pitää koko arkinen pakka jotenkin kasassa. Mission impossible? (Ja mikähän siinäkin on, että aina kun näitä pohdin, niin kuulen appiukon ja parin muun sukulaisen kuvitteellisen äänen olkapääni vierestä: "Kyllä ennen vanhaan naiset pärjäsivät niin paljon paremmin!" Aaargh...)

Kavereita ei juurikaan ehdi tavata, saati että näkisi joskus sukulaisia. Ja harrastukset? Mitä ne on? Minun piti muka yrittää huvikseni opiskellakin, mutta sen olen suosiolla joutunut heivaamaan mappiin "Asiat, joita mahdollisesti voi harrastaa eläkkeellä?". Mihinkään kirjaan en ole ehtinyt tarttua ikuisuuksiin ja naistenlehdenkin lukeminen tuntuu olevan mahdotonta - koska lukeva äiti on lapsille signaali siitä, että nyt sen kimppuun voi mennä kiipeilemään (tai vaihtoehtoisesti rikkoa vaikka äidin lempilautasen), niin eiköhän se lukeminen jo lopu... Siitä kyllä pidän kiinni, että kerran-pari viikossa karkaan jumppaan tai vähintään lenkkipolulle!

Elisan pyynnöstä: Tuula ja nahkabyysat ;)
(Tiukahko ilme johtuu hampaiden välistä sihistyistä
valokuvausohjeista siipalle, mutta kuvanlaadusta päätellen
eivät sihinät menneet perille, heh :D )

Perjantaina on työpaikan pikkujoulut, jee - ja ai kamala! Kaikki toiminta, johon mahdollisesti liittyy viinilasin kallistelua, on sinänsä mahdottoman mukavaa, mutta se jälkitila onkin sitten eri asia... Ja koska olen ensimmäistä kertaa siinä tilanteessa, että olen työyhteisön ainoa nainen, niin jännityksellä odotan illan puheenaiheita. Formulakisat ja suomalaiskuskien potentiaali? It-maailman uusimmat käänteet ja x härpättimen ominaisuudet? Jonkin tietokonepelin y-levelin juonenkäänteet? Päädynkö kenties höpöttämään yksin vessan peilin eteen..? Jos näette Tampereen yössä naisen, joka rupattelee oman peilikuvansa kanssa, niin tuupatkaa se vaikka taksiin ja kotimatkalle ;)

Kävi miten kävi, ainakin mulla on hienot nahkabyysat ja uusi tukka!

Nyt metsästämään jostain laatikon kätköistä ehjiä sukkahousuja sun muita tykötarpeita huomista varten...

Loppuun kuitenkin sitaatti eräältä suomalaiselta mäkihyppääjältä: "Kun ihminen nukkuu, sille ei tapahdu mitään. Mutta kun se ei nuku, se voi saada vaikka kalan." 

tiistai 26. marraskuuta 2013

Äitiyspakkaus

Noin viisi ja puoli vuotta sitten sain äitiyspakkauksen hypisteltäväkseni. Se tuntui kuin joululta keskellä kevättä! Hihkuin riemusta, kun sormeilin pikkuruisia bodeja ja muita ihanuuksia. Yhä edelleen ajattelen, että äitiyspakkaus on mainio asia. Paitsi että se tarjoaa hypistelemisen ilon, se auttaa huomattavasti vauva-arjen alkutaipaleella - varsinkin jos ei ole ison vauvavatsan kanssa jaksanut vaappua pitkin markettien käytäviä hamstraamassa vaatteita ja härpäkkeitä.
(Sivuseikkana muuten mainittakoon, että nykyään meillä säilytetään äitiyspakkauksen laatikossa joulukoristeita.)

Silti tekisi mieli ehdottaa nykymallin äitiyspakkaukselle vaihtoehtoa. Se olisi pakkaus nimenomaan äidille, ei vauvalle kuten nykyinen pakkaus. Pakkaus auttaisi läpi valvomisten, äitiyden haasteiden ja epätoivon hetkien.

Esikoinen alkutaipaleellaan ♥


Ehdotukseni pakkauksen sisällöksi:

- suklaata (paljon!)

- palveluseteleitä, joilla voisi ostaa lastenhoitajan palveluita pahimpien yövalvomisten aikaan

- mahdollisesti myös varamummo, joka olisi ihanan lämpöinen vanhanajan mummeli, joka paistaisi lapsille piparkakkuja ja halaisi väsynyttä äitiä sekä jakelisi ehtymättömiä ja lempeitä viisauksia joka tilanteen varalle (ja osaisi olla hiljaa silloin, kun se on viisainta)

- vauvan käyttöopas; mielellään sellainen versio, josta puuttuisi mm. sellaiset lausahdukset kuin "äiti oppii pian tunnistamaan vauvansa itkun eri sävyt ja tarkoitukset". Ai oppii vai? Minä en ole oppinut vieläkään ja olen ollut äiti melkein 5,5 vuotta. Ajattelin pitkään olevani jotenkin viallinen äiti, kun en "edes" tällaista seikkaa tajunnut...

- uhman sieto-opas: kun oma hokema "yritä ymmärtää, yritä ymmärtää" ei enää tepsi, tarvittaisiin jotain järeämpää (rauhoittavia? litra viskiä?)

- korvatulpat; tarpeen varsinkin silloin, kun lapsi on uhmaiässä tai sisarukset tappelevat 90% ajasta

- kahvipaketteja monen vuoden tarpeiksi

- nyrkkeilysäkki, johon voisi purkaa pahimmat ketutukset

- nukahtamislääkkeitä niiden aikojen varalle, kun yövalvomiset jäävät päälle, vaikkei niihin olisi enää mitään tarvetta 

- - -

Mitä itse ehdotatte lisättäväksi äitiyspakkaukseen?

PS. Ostin tänään elämäni ensimmäiset (teko)nahkabyysat, Elisan innoittamana taannoiselta retkeltämme Tampereen yöhön ;) 

perjantai 22. marraskuuta 2013

Perjantai ja viimeisin kriisi

Ah, ihana perjantai! Se on kuin hyvä ystävä, joka saapuu hartaan odotuksen jälkeen ja levittää ympärilleen helpotusta, iloa ja rentoa oloa. Tänään iltapäivällä klo 15.30 minä karkaan etuajassa töistä - vaikka mikä olisi - henkäisen syvään ja kietoudun viikonlopun tunnelmaan. Ruokalistalla on ranskanperunoita ja kalapuikkoja (enkä todellakaan aio lukea yhtäkään luomuruoka/terveysvalistusjuttua ainakaan tänään). Minä pääsen helpolla ja lapset & mies tykkäävät - hyvä mieli kaikilla! Sitten kotoilua, lötköilyä, siivousajatuksia ja lisää lötköilyä. Huomenna kenties voi harkita tarttuvansa johonkin hyödylliseen puuhaan, paitsi jos lötköily kaikesta huolimatta kiilaa tarvelistalla ykköseksi.

Pikkujouluasu?
kuva: Pinterest

Sitten viimeisimpään kriisiin: pikkujouluvaatekriisi!!! Ensi viikon perjantaina on työpaikan pikkujoulut ja minä olen ihan kysymysmerkkinä, että mitä semmoisiin laitetaan päälle? En ole ollut minkään työpaikan pikkujouluissa sitten vuoden 2007. Saati sitten, että nykyisessä työyhteisössä olen ainoa nainen. Että ei ehkä ihan miniminimekkoa, verkkosukkiksia eikä 12 sentin korkoja, eikä varsinkaan napaan asti ulottuvaa kaula-aukkoa (muutenhan tietty laittaisin sellaiset, ihan saletisti, uskokoon ken tahtoo...). Miesten kanssa ei  sitä paitsi voi jakaa sitä "voi hitsi, mitä sä aiot laittaa päälle?"-tuskaa. Että vaikeeta on ja elämän ongelmallisuus suorastaan vyöryy päälle.

Voi ehkä olla, että täytyy kurvata vaatekauppaan lähipäivinä. Mikä muuten on ihan syvältä - ensin sitä äheltää ahtaassa sovituskopissa omat vaatteet pois, sitten kiemurtelee niihin sovitettaviin vaatteisiin, jolloin huomaa, että ne ovat sittenkin kokoa liian pienet (miksei se vaatekokomerkintä voi olla vakio ja tarkoittaa samaa joka kaupassa?), sitten taas ne liian pienet vaatteet pois, omat päälle, paluu vaaterekeille, takaisin pukukoppiin ja koko homma alusta, ja tämän kaiken suoritat pari-kolme-neljä kertaa. Huhhuhhh!!! Sitten voikin todeta, että per***le täältä mitään löydy ja ajaa hikisenä ja väsyneenä kotiin, tyhjin käsin.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Metsässä II

Muutama kuva lisää eiliseltä metsäkävelyltä. Pitäisi mennä useammin metsään (kuvaannollisesti kyllä menenkin harva se päivä).

Menossa on kova endorfiinibuumi. Koko ajan tekisi mieli reuhata kahvakuulan kanssa, hillua zumbassa, punnertaa ja äheltää. Tänään aion mennä bodypumpiin! Siihen lajiin olin koukussa joskus silloin, ennen lapsia. Simppeliä, mutta haastavaa ja rankkaa. Tiedossa on kipeitä lihaksia alkuviikolle...







Minua ei haittaa tämä leuto ja pitkä syksy. En kaipaa lunta tai pakkasia, enkä varsinkaan loskaa. Parina viime vuotena talvi on tuntunut ikuisuuden pituiselta. Kiduttavia pakkasia ja lumikinoksia, yyyyh... Tämä leutous sopii minulle paremmin.


lauantai 16. marraskuuta 2013

Metsässä

Kävin tänään pitkällä kävelyllä kuopuksen kanssa. Kävelimme puolitoista tuntia ristiin rastiin ja tulimme kotiin punaposkisina. Teki hyvää, varsinkin kun ulkona oli outo valoilmiö ja sää oli ihana :)




 
 

perjantai 15. marraskuuta 2013

Perjantai

Tapahtunut so far... 

6.45 Herätyskellon piipitys ja sen vaientaminen hetkeksi.

6.55 Ahterin hinaaminen ylös sängystä. Väsyttää... Kuopuksella kävi pikkuinen vahinko yöllä, vaihdettiin lakanoita, lohduteltiin. Joku saisi nyt lohduttaa minua. Voihan vee ja haukotus...

7.00 Aamupesuja, puuronkeittoa, pukemista. Poikkeuksellisesti koko porukka syö aamupalan kotona. Normaalisti pojat syövät tarhassa klo 8.

8.15 Esikoinen lähtee iskän matkassa tarhaan.

8.30 Minä ja kuopus lähdemme lääkärille kontrolliin.

9.00 Lääkäriaika, joka venyykin melkein tunnin mittaiseksi. Lääkäri ei ole ihan vähäpuheisinta tyyppiä (onneksi) ja asiat polveilevat sinne tänne.

10.00 Menoksi kohti tarhaa. Kuopukselle rusinoita ja kehuja siitä, miten reipas poika hän oli lääkärillä.

10.20 Kuopus jää tarhaan, jossa selvästi harmittaa luopua äidin seurasta ja sujahtaa leikkeihin, kun tilanne on vähän poikkeuksellinen.

10.30 Kurvaan pikkumarkettiin hoitamaan työpaikan kahvitarvikeostoksia. (Työkaverit ovat pyytäneet mm. hirttoköyttä ja viinaa, joita en (taaskaan) löydä.)

11.00 Vihdoin töissä. Mukillinen kahvia kitusiin ja työsähköpostien selvittelyä. Onneksi ei mitään katastrofeja. Yleensä ne tulevatkin perjantaina vasta klo 15.15...

12.00 Lounastauko (pinaattikeittoa ja näkkäriä).

12.20 Näpyttelyä, ihmettelyä, satunnaisia huokauksia (asiakkaat ovat aina väärässä), työkaverin huokauksien kuuntelua (senkin mielestä asiakkaat ovat todellakin väärässä).



Tästä eteenpäin... 

12.45 Lisää näpyttelyä, haahuilua, kysymysmerkkinä olemista, lievää epätoivoa ja pakokauhua... Kahvin hörppimistä, salaa facebookissa roikkumista (tai ei kai siinä ole mitään salaista, takuulla joku jostain näkee mitä teen).

15.30 Aikomus lähteä kaupan kautta kotiin.

15.50 Viikon megaostokset (stessikäyrä nousee pelkästä ajatuksesta ja Visa-parkaa käy sääliksi).

16.30 Kotiin ja ruuanlaittoon. Jotain helppoa ja nopsaa, kuten mustaamakkaraa, perunamuusia ja kasviksia.

n. 17 Pyykkejä, tiskejä, raivausta. Hengittelyä. Poikien riitojen tuomarointia. Huokauksia, väsymystä ja helpotusta.

18.45 Jumppakassin pakkaus.

19.00 Auton nokka kohti jumppapaikkaa.

19.15 Zumbaa!

20.15 Kohti kotia ja suihkua. Poikien iltasadut, lötköttelyä, kenties pirtsakan "palautus"juoman nauttimista. Yritys katsoa "Vain elämää", joka tuskin kuitenkaan onnistuu (ne iltasadut sun muut).

viim. 23 Nukkumaan... ♥

- - -

Normipäivä :) 




maanantai 11. marraskuuta 2013

Tyytyväinen



Tällä hetkellä olen niin tyytyväinen

- postissa tulleisiin verhoihin (iik, ihanat!)
- lasinpohjalla olevaan viinitilkkaan
- siihen, että jaksoin heilutella kahvakuulaa, vaikka sohvanpohja olisi houkuttanut enemmän
- jyllääviin endorfiineihin, jotka ovat ihan parasta huumetta
- siihen, että jääkaapissa on ruokaa, vaikka pankkitilin saldo ei mieltä ylennä
- omaan perheeseen ja siihen, että se on pysynyt kasassa vaikeuksista huolimatta ♥ 
 
Näihin tunnelmiin... Hyvää yötä! 
 

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Sunnuntaitunnelmia

Isänpäivä on sujunut varsin leppoisissa tunnelmissa - mitä nyt kuopus herätti klo 6.30. Ja koska ansioituneesti oli isän vuoro nukkua, niin minä hinasin väsyneen olemukseni pystyasentoon, voi haukotus... Olen muutenkin kuin jyrän alle jäänyt, sillä toissapäivänä päätin kaivaa kahvakuulan esiin kellarin pölyistä. Hyvä päätös, mutta auh sentään, huomaa treenanneensa! Täytyy kyllä ylistää kyseistä rautapalloa. Kompakti väline, joka on aina saatavilla ja jolla voi treenata silloin kun itselle sopii. Sen avulla saa todella tehokkaan ja monipuolisen treenin. Miinuspuolena mainittakoon, että treenaaminen on syytä suorittaa lasten ollessa nukkumassa - painava liikkeessä oleva kahvakuula on aika riskaabeli lähistöllä heiluville pikkuihmisille...Plus että pari päivää treenaamisen jälkeen saattaa näyttää vaappuvalta ankalta, joka ähkii joka askeleella. Ja jos kyllästyy treenaamaan sillä, sen saa kätevästi piilotettua kaapinperukoille tai kesällä sitä voi pitää ovenpidikkeenä ;)
 
Koska tunsin treenanneeni kuin paraskin sporttipimu, olen keskittynyt lopun aikaa hiilihydraattien tankkaamiseen (karkkia, sipsiä, kääretorttua, hik...). Palautuminenhan on tärkeää ja muuten voisi iskeä ties mikä katabolia tai muu hirviö.. right? Palautumista olen edistänyt myös punaviinillä (rentouttaa mukavasti) ja lötköilemällä sohvanpohjalla. Kyllä kuulkaa kunto nousee kohisten.  

Huomenna on edessä paluu arkeen ja miten se tuntuukin tulevan aina liian nopeasti? Minun puolestani viikonloppu voisi olla kolmipäiväinen, niin että ehtisi elää enemmän ja suorittaa vähemmän. Haaveilen siitä, että vielä joskus olisi taloudellisesti mahdollista alkaa tehdä lyhyempää työviikkoa/työpäivää.




Mukavaa viikon alkua!
 

torstai 7. marraskuuta 2013

Levikset ja hermot repee

Jos lasten tehtävä on kiihdyttää vanhempien verenpaineiden nousu tappiinsa, repiä hermot riekaleiksi ja järkyttää mielenterveyttä perustavalla tavalla, niin siinä ainakin meidän muksut ovat onnistuneet. Voi huokaus...




Kun muutamia vuosia sitten tuskailin esikoisen alkaneen uhman kanssa, että kauankohan tätä mahtaa kestää, niin joku kommentoi: "Kun se kerran alkaa, se ei lopu ikinä. Ehkä korkeintaan muuttaa muotoaan ajan saatossa." Taisi olla oikeassa... 

Nykyään etenkin kuopus on kunnostautunut uhmaamisessa, kiukuttelussa sekä sääntöjen ja tavaroiden rikkomisessa. Ei auta rauhallinen selitys tai pitkäjänteinen kasvatus, ei hermojen menetyksen jälkeinen karjahtelu, ei (äidin) itku, ei mikään. Juuri kun on päässyt sanomasta jotain valistavaa vaikkapa vaatteiden pukemiseen liittyen, niin sen jälkeen voikin olla varma, että lapsi EI tee niin kuin on pyydetty. Tai jos on kieltänyt kiipeämästä pöydälle, niin ihan varmasti se kiipeää ja todennäköisesti vielä tulee pää edellä alas. Voi huokaus (nro 2)...

Eilen illalla tunnin aikana kuopus ehti rikkoa lempilautaseni (heitti lattialle), seistä olohuoneen lasipöydällä (ehdottomasti kiellettyä), heittää telkkarin kaukosäätimen lattialle, melkein repiä kirjaston dvd-levyn kannen rikki, hajottaa isoveljen leikit * 5, lyödä isoveljeä legoilla päähän, huitoa nyrkillä minua, vetää eteisen lattialle kaikki pinoissa olleet vaatteet, olla tottelematta kaikkia mahdollisia pyyntöjä ja mitähän kaikkea muuta... Ja tämä on ihan normimeininki.

Myönnän, että eilisen kohkaamisen keskellä meni hermot, ihan totaalisesti. Karjuin keuhkojen täydeltä, että nyt riittää ja uhkasin viedä lapset kirpputorille myytäväksi ja muuttaa itse ulkomaille. Hirveän kypsää ja aikuismaista käytöstä..? No ei. Pitkä lenkki kaverin kanssa onneksi helpotti ja lopulta saatiin sopu aikaiseksi lasten kanssa.

Silti jäi kaivelemaan, että miten tämä lastenkasvatus voikin olla näin vaikeaa? Että kaikista hyvistä yrityksistä huolimatta lapsi ei tunnu oppivan sääntöjä ja hyviä tapoja. Voi huokaus (nro 3)...

Olen yrittänyt antaa positiivista palautetta ja kehuja aina, kun niihin on vähänkään ollut aihetta. Olen tsempannut ja yrittänyt palkita hyvistä asioista. Olen selitänyt juurta jaksain ja yksinkertaistaen, jankuttanut kerta toisensa jälkeen, mutta alkaa olla neuvot ja jaksaminen vähissä.

Mistä niitä kilttejä ja hyvin käyttäytyviä lapsia saa? Vihjeitä otetaan vastaan.

Siihen asti syön suklaata ja yritän hengittää hermojen ja peliverkkareiden - eikun levisten - repimisen keskellä...

tiistai 5. marraskuuta 2013

Saat sen mistä luovut

Tunnustan joskus lukeneeni Tommy Hellstenin kirjan Saat sen mistä luovut. Siinä sinänsä ei ole mitään tunnustamista, vaan ehkä siinä, etten silloin saanut kiinni kirjan ydinajatuksesta. Miten niin saan sen mistä luovun? Tosin edelleen täytyy tunnustaa, etten enää tarkkaan muista kirjan sisältöä, mutta aina välillä mieleeni on pulpahtanut tuo kysymys: miten muka voi saada jotain mistä luopuu? 

En vieläkään tiedä miten, mutta tiedän, että mahdollista se on.

Olin nimittäin jo mielessäni tehnyt Vakaan Päätöksen ja luovuttanut eräästä isosta asiasta. Kyseinen asia oli takunnut, jumittanut ja harmistuttanut elämääni pidemmän aikaa. Lukuisista yrityksistä huolimatta se ei tuntunut helpottuvan. Koin, että olin tehnyt kaikkeni ja venynyt riittävän pitkään, eikä minusta olisi enää yhtään enempiin venymisiin. Niinpä ajattelin, että "Selvä juttu, tämä on tässä, en halua enkä tarvitse tätä enää, luovutan koko asiasta". Voimat olivat veks ja ainoa järkevä keino tuntui olevan muuttaa suuntaa ihan totaalisesti.

Ja mitä tapahtuikaan? En tiedä mikä ihmeen voima universumissa pisti asiat ihan uuteen uskoon, mutta tehtyäni luopumispäätöksen, kaikki muuttui melkein kuin taikasauvan iskusta. Plop vaan, ja tämä ennen niin takkuileva asia sujuu nyt kuin tanssi! (No, muistakaamme, että ruusuilla tanssiessa voi välillä saada piikin jalkapohjaan, mutta se on pientä entisiin vaikeuksiin verrattuna.)

Elämä ON ihmeellistä. Olen todella kiitollinen ja iloinen tästä käänteestä. Kiitos elämälle ♥

Välillä tuntuu, että universumi antaa juuri niitä asioita, joita on ollut vailla. Juuri pahimmassa rahapulassa saattaa tulla yllättävä parin kympin ylläri, kauppareissulla ale-korista hyppää syliin ihan puolivahingossa ne puuttuneet kurahanskat tai tuttava siivoaa varastoaan ja haluaa antaa juuri sen kapistuksen, jota itse on ollut vailla. Sen perusteella olenkin päättänyt, että kannattaa toivoa ja pyytää (vaikka vain hiljaa mielessään), niin saattaa saadakin. Toimisiko sama luopumisen kanssa? Kun on tarpeeksi tuskastunut ja väsynyt jonkin asian kanssa, niin siitä voi ja saa päästää irti. 

Tälle illalle on luvassa jokin myrskyn tapainen. Jee! Vaikka inhoan marraskuista pimeyttä, niin myrskyistä, tuiverruksista ja kovista tuulista tykkään (ainakin yleensä). Niissä on jotain puhdistavaa voimaa. Kynttilät palamaan, villasukat jalkaan, teetä lämpiämään ja suklaata poskeen. Ai niin - ja miehelle tekstiviesti, että toisi tullessaan punaviiniä ;)
 

torstai 31. lokakuuta 2013

Viikon vinkit


Alkuun varoitus. Minä olen viimeinen ihminen, jolta kannattaa pyytää vinkkejä yhtään mihinkään, saati uskoa niitä. Toisekseen, vaikka otsikko onkin "Viikon vinkit", niin voin melko suurella todennäköisyydellä luvata, ettei tästä kuitenkaan tule viikottaista postausta ;)



Mutta tässä nyt kuitenkin, olkaatten hyvät:

Kalaruokavinkki

- mausta lohifile suolalla ja millä nyt haluatkaan
- laita se nahkapuoli ylöspäin uunivuokaan, uuni n. 200 astetta
- kypsennä n. 10 minuuttia, ota sitten nahka pois
- halutessasi rapsuta kalan pinnassa oleva ruskea rasva pois (terveellistähän se on, mutta minusta vähän tympeän makuista)
- kaada kalan päälle sekoitus, jossa on: 1 prk maustamatonta ruokakermaa, 1 pieni purkki piparjuurituorejuustoa, tilliä ja ripaus sitruunapippuria
- kypsennä vielä 10-15 minuuttia tai kunnes kala on sopivan kypsä

Juju on tuo piparjuurituorejuusto - sopii kalan kanssa taivaallisen hyvin!
Kokeile myös näitä:

* ruokakerma + piparjuuritahna (tujakkaa tavaraa, joten käytä varovasti) + sitruunamehu
* ruokakerma + sinappi ( + sitruunamehu) 

Kaikki mainitut kombinaatiot uppoavat meidän pikku nirsopyllyihinkin kuin paraskin herkku!

Suklaavinkki

Minun suklaalempparini tällä hetkellä:

- Pirkan minttusuklaa (ihanan paksuja paloja ja maku vie kielen mennessään)
- Lidlin mansikka-valkosuklaa (tähän voi tulla vakava riippuvuus!)

Tämä ei (valitettavasti) ole maksettu mainos, mutta ko. tuotemerkkien edustajat voivat kyllä mielihyvin lähettää minulle mainittuja suklaita (tai rahakin käy). 

Pölynimurivinkki

Vanha, mutta ah, niin toimiva ja tuoksuva vinkki:

- Tiputa tuoksuöljyä (monta tippaa!) talouspaperinpalaan (pieni palanen riittää) ja imuroi se pölypussiin. Imurointikokemus on huomattavasti pirtsakampi ja paremman tuoksuinen.
- Kokeile myös imuroida lusikallinen vaniljasokeria tai mäntysaippualla kostutettua talouspaperia.

Hajuvesivinkki

Jos tuoksuttelet hajuvesiosastolla eri tuoksuja, älä heitä tuoksulappuja pois. Laita ne alusvaatelaatikkoosi, takintaskuusi, käsilaukkuusi tms. Tuoksut ilahduttavat kivasti arjessa :) 

- - -

Toiveikkain torstaiterveisin, niksi-Tuula ;) 


keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Unettomuudesta

Haukotus... Kellojen siirto on kaiketi saanut meillä vähän rytmit sekaisin, niin perheen pienimmältä kuin sen myötä meiltä isommiltakin.

Väsymys on kaiketi asia, johon jokainen pienen lapsen vanhempi aika ajoin törmää. Täytyy kyllä sanoa, että meillä näitä valvomisia on vuosien saatossa ollut enemmän kuin laki sallii. Sekä esikoinen että kuopus kärsivät vauvoina koliikista ja silloin meillä huudettiin ilta-/yökaudet. Oli rankkaa tajuta, ettei vauva-arki ole (pelkkää) ruusunpunaa, vaan ihan karmeaa valvomista ja avuttomuuden ja riittämättömyyden tunnetta. "Helpon" vauvan kanssa voi kaiketi tuntea itsensä hyväksi ja osaavaksi vanhemmaksi, mutta kun lapsi onkin karjuva koliikkivauva, niin omat taitonsa vanhempana tulee helposti kyseenalaistaneeksi.


Koliikki-iän jälkeen huonot unet sen kuin jatkuivat ja valvomista oli P-A-L-J-O-N. Tiedän ihan tasan tarkkaan millaista on herätä pahimmillaan lähes 20 kertaa yössä - tosin heräämisestä enää ei omalla kohdalla ollut kysymys, kun siinä välissä ei ehtinyt tietenkään edes nukahtaa! Parhaimmillaankin yöt olivat sitä, että lapsi heräsi "vain" viitisen kertaa aina n. 2,5 ikävuoteen saakka. Olen siis valvonut, hyssyttänyt, rauhoittanut, silittänyt, unikouluttanut (tuloksetta) ja ollut väsymyksen kanssa epätoivon partaalla - ja sen yli. Kaksi ja puoli vuotta sitten minulla todettiin keskivaikea masennus, jonka yhtenä syynä oli juuri unettomuudesta johtuva totaalinen voimien loppuminen. (Muita syitä en ala tässä postauksessa eritellä, mutta ehkä vielä joskus kirjoitan Suuren Masennuspostauksen.) Kyllähän siitä yli pääsi lääkkeiden, psykologin sekä ystävien tuella, mutta jälkensä se jätti. Ei niin kiva kokemus... 

Kummassakaan lapsessa ei ole koskaan havaittu mitään "vikaa". Ei ole diagnosoitu allergioita tai mitään muutakaan, mikä selittäisi vauva- ja taaperoaikojen katkonaiset unet. Eikä kukaan ole pystynyt sitäkään sanomaan, miksi unikoulut ovat olleet ihan yhtä tyhjän kanssa. Meillä on aina ollut säännöllinen päivärytmi, turvalliset iltarutiinit ja paljon silityksiä ja läheisyyttä etenkin iltaisin. Kaikkien taiteen sääntöjen mukaan on menty ja kaikkemme tehty.

Ainoa neuvolasta tarjottu selitys oli se, että osa lapsista nyt vaan ei opi nukkumaan kuin ajan kanssa. Sukulaistemme kertoman mukaan sekä siippa että minä itse olimme huonoja nukkumaan elämämme ensimmäiset pari vuotta. Joten tässä suhteessa ainakin geenit ovat periytyneet tehokkaasti...
 

Minua on vuosien saatossa arvosteltu sekä rivien välistä että ihan suoraan. On ollut niitä, jotka ovat kertoneet oman armoitetun mielipiteensä siitä, että "nykyäidit nyt vaan eivät osaa" ja "se on vaan itsestä kiinni, että lapsi nukkuu". Tai että "Lapsi täytyy vaan laittaa suljettuun huoneeseen ja itselle korvatulpat, ei se sinne kuole." Sitten on toki ollut niitä, jotka ovat ihan hyvällä yrittäneet neuvoa kaikenlaista sinänsä ihan hyödyllistä tai muuten vaan tsempanneet. Kiitos heille aidosta tuesta. Tuomitsijoille ja syyllistäjille en valitettavasti osaa vieläkään antaa anteeksi...

Olenkin huomannut, että lasten pitkäaikaisia uniongelmia ja niiden aiheuttamaa järkyttävää väsymystä voi ymmärtää vain toinen saman läpikäynyt. Onneksi tunnen muutaman kohtalotoverin, joita yhtä lailla ärsyttää nämä ihmisten antamat "neuvot", syyllistämiset ja asennevammat. Vertaistuki on usein sitä parasta tukea, sillä kukapa muuten ymmärtäisi yskän niin hyvin kuin samat haasteet läpikäynyt. Kun kuitenkin suurin osa lapsista on varustettu hyvillä unenlahjoilla tai ainakin taipumuksella reagoida unikouluun, on ehkä helppo tuomita ne, joiden kohdalla asiat eivät ole niin onnekkaasti. Hyvin nukkuvan lapsen unista saattaa vanhempi ottaa itselleen kunnian, mutta siinä sivussa ehkä tietämättään aiheuttaa tunnontuskia ja syvää v****usta niille, joilla ei ole yhtä hyvä mäihä. Ikään kuin se olisi vanhempien ansiota, jos lapsi nyt vaan sattuu olemaan normaaliuninen (ja vastaavasti vanhempien vika, jos he eivät "osaa hoitaa hommaa kotiin"). 

Kummankin lapsen kohdalla meillä yritettiin unikoulua parin viikon jaksoissa - esikoisen kanssa 3 kertaa, kuopuksen kanssa kerran. Meidän tapauksessa kyse oli ns. tassutteluversiota, jonka olen kokenut lempeämmäksi kuin silkan huudatuksen (enkä nyt sano, että siinä olisi vikaa, jos kokee, että se sopii parhaiten omalle kohdalle ja omille lapsille - jokainen tuntee itsensä ja lapsensa parhaiten). Tassu-unikoulunkin aikana esikoinen huusi toisinaan niin paljon, että tilanne oli pakko keskeyttää ja rauhoittaa lapsi sylissä (suu vaahdossa lohduttomana itkeminen ja hyperventilointi ei liene ihan sitä "pientä itkahtelua", josta unikouluoppaissa valistetaan olemaan välittämättä). Eikä muuten yhtään helpottanut sekään tieto, että "yleensä unikoulu alkaa tehota viimeistään 4. yönä".

Kun sitten kaikista yrityksistä ja unikouluista ei kuitenkaan ollut hyötyä, koin olevani todella huono ja onneton vanhempi. Vasta ajan kuluminen on antanut perspektiiviä tähänkin asiaan ja saanut ymmärtämään, että vika ei ollut minussa, meissä tai lapsissa sinänsä. Joskus se vain menee niin, että mitään ei ole tehtävissä, vaan ainoastaan aika auttaa.

Esikoisen, 5, kohdalla aika onkin tehnyt tehtävänsä n. puolitoista sitten. Yöllä herätään korkeintaan yhdelle vessakäynnille, jos sitäkään. Mutta kuopus sitten... Hän näkee painajaisia, ölisee, heräilee, saa kiukkukohtauksia öisin. Ou jee. Onneksi näitä pahimman laatuisia öitä on enää melko harvoin. Ja tiedän, että tässäkin asiassa pikkuveikka varmasti seuraa esikoisen jalanjäljissä. Eli joskus vielä helpottaa ja saamme nukkua virkistävää ja levollista yöunta. Ja pahimmasta onneksi ollaan jo päästy yli ja niitä 5-20 heräämisen öitä voi muistella enää kauhunsekaisin tuntein.

Tsemppiä ja voimia kaikille, jotka vielä valvovat öisin! Ajan kanssa se helpottaa ja siitä voi selvitä hengissä - vaikkakaan ei välttämättä täysissä sielun ja ruumiin voimissa ;) 


sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Pirskahtelua Tampereen illassa

Poreita, iloa, rentoutta, saunan lempeyttä, kasvonaamioita, hyvää ruokaa á la Tuula ja Elisa, bling-blingiä, korkojen kopinaa, nahkabyysia, hepeneitä, seuraan liittynyt toinen ihana ystäväni K sekä Elisan ystävä H, kuumia rytmejä tanssilattialla, kaksi salaperäistä italialaista ystävää, kikatusta (itselle), huulikiiltoa, ja luottokortteja rintaliiveissä.
Sitä oli täynnä eilinen Tampereen ilta ♥

Pinkki, ryystimme kuplia sinunkin puolestasi ja olit mielessä! 






Tästä on hyvä tähdätä uuteen viikkoon.
(Paitsi että tulikohan otettua liian kovat löylyt, vai mistä tämä päänsärky johtuu..?)

perjantai 25. lokakuuta 2013

Hengähdys

Tänä viikonloppuna on edessä tarpeellinen ja erittäin odotettu paussi kaikesta tavallisesta ja arkisesta. Vielä tänä iltana pakkaan miehen ja pojat autoon ja vilkutan niiden perään. Lähtevät mummolaan hoitoon koko sakki. Minä aion pakata jumppakassin ja antaudun rytmeille ja hikoilulle zumbassa. Tai etenkin sille viimeiselle. Kiitän myös onneani, ettei jumppasalissa ole peiliä, joten voin ainakin kuvitella olevani tanssilattioiden kuumaverinen kuningatar. (Koska se totuus on ilmeisesti jotain ihan muuta...)

Huomenna aion antaa kyytiä pölypalleroille ja pistän huushollin ojennukseen (tai ainakin sinne päin). Sitten saunasiiderit kylmään ja ruokatarpeet valmiiksi ja odottelen ihanaista Elisaa kylään. Tulee kuulkaa huippuhauskaa ja hihitys hersyy Tampereen yllä ihan takuuvarmasti. Jos kuulette iloista poksahtelua, johtuu se skumpasta ;)  Raporttia seuraa jälkikäteen.





Iloista ja hersyväistä viikonloppua kaikille!

torstai 24. lokakuuta 2013

Totuuksia vanhemmuudesta


kuva: Pinterest

Niinpä!

Yllä olevien lisäksi voisin mainita myös seuraavat:

* Kun äiti köllähtää edes hetkeksi sohvalle, on se välitön signaali lapsille, että nyt heti äkkiä täytyy keksiä jotain kriisinpoikasta tai muuten vaan saada äiti liikkeelle. Äidithän eivät makaa sohvalla.

* Hiljaisuus ja oma rauha on ihan yliarvostettua. Äidit eivät tarvitse sellaista. Siis lasten mielestä (toim. huom.). Jokainen hetki, joka uhkaa täyttyä pelkästä hiljaisuudesta, täytetään äkkiä älämölöllä, puukalikoiden hakkaamisella lattiaa vasten tai mahdollisimman kovaäänisen lelun renkuttamisella. Ou jee...

* Silloin kun olisi aikaa auttaa lasta, apu ei takuulla kelpaa. Mutta auta armias, kun auto on skrapaamatta, työeväät tekemättä ja olet jo myöhässä töistä, niin tietysti juuri silloin lapsoset tarvitsevat äidin apua joka ikisen vaatekappaleen pukemisessa. 

* Veli on sitä varten, että sitä voi heitellä legoilla päähän, rikkoa sen palapelit tai motata naamaan. Äiti on sitä varten, että sille voi huutaa: "Äitiiii, toi kiusaa mua, yhyyy...!"

* Tästä kaikesta huolimatta sitä katselee omia pilttejään kuin kallisarvoisia kruununjalokiviä ja suuria luonnonihmeitä konsanaan (ja sitähän he ovatkin!). Kaiken se kärsii, kaiken se unhoittaa, kaiken se kestää. Ja juuri siitä kaikesta johtuen se on tismalleen niin mielekästä kuin on ♥


Ja hei, se on jo torstai, eli melkeinpä viikonloppu!


keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Eilen - tänään - huomenna

Eilen...

...tuntui olevan elämää pidempi päivä. Väsytti, kyllästytti, haukotutti.
Ei auttanut kahvi, ei suklaa. Kuulin myös, että poikien tarhassa on
tulossa halloween-juhla (juuri kun viime postauksessa ehdin kritisoida
koko juhlaa) ja ilmeisesti pitävät jonkinlaiset naamiaiset. Voi halleluja,
taas on siis edessä naamiaisasujen metsästystä epätoivon vimmalla.

Iloista eilisessä oli se, että sain henkilökohtaisen kompuutterini taas
käyttöön, kun ihana kiltti työkaverini fiksasi sen. Vähänkö olen iloinen
ja kiitollinen!



Tänään...

...on tuikitavallinen keskiviikko. Rutiineja, tavisjuttuja ja normielämää.
Töissä näpyttelyä, kahvin kittaamista, ongelmien ratkomista.
Perunamuusia ja jauhelihakastiketta, pyykkiä ja tiskiä, likaisia sukkia
lattialla ja muuta ei-niin-hehkeää. Sitä samaa kuin tuhansilla muillakin.
Myönnän kaipaavani jotain kohokohtaa, piristystä ja ilon pirskahdusta.
Onneksi tiedän, että sellainen on tulossa viikonloppuna!

 
Huomenna...

...on jo torstai ja se on totta totisesti toivoa täynnä! Kurvailen ympäri
kyliä, sillä käyn hakemassa pari varaamaani lasten talvivaatetta ja
täydennän jääkaapin viikonloppua varten. Huomisesta onkin enää
pieni askel perjantaihin ja silloin on tällä tytöllä hymy kuin hangon
keksillä konsanaan!


PS. Käyttäkää ihmiset heijastinta!
Se on aika halpa henkivakuutus.

Toivoo eräs autoilija, joka ei omista infrapunakatsetta tai
selvänäkökykyä tien yli hyppelehtivien jalankulkijoiden
tai hurjaa vauhtia kiitävien pyöräilijöiden varalta.
Jalan ja pyörällä kulkevat näkevät kyllä autot, mutta me
emme näe teitä, ellette ole varustautuneet valolla
tai heijastimella.