perjantai 21. joulukuuta 2012

Laskeutumista jouluun




Työpäivä ohi, kauppaostokset hoidettu ja hermot toistaiseksi hyvin tallessa. Hommaa olisi tonttuarmeijalle jakaa, mutta eiköhän tästä selvitä. Tehdään se, mikä järkevästi ehditään ja jätetään loput tekemättä. Maailmanloppukaan ei tullut, joten tuskin elämä kaatuu siitäkään, vaikka jäisi jokunen joululaatikko kokkaamatta tai joulupullat leipomatta. On sellainen kutina, että tulee kiva joulu! Tärkeintä on, että lapsilla on kivaa ja itselläkin sopivan rela olo. 
 
Välillä hirvittää, kun luen facebookista tuttavien kuulumisia: minuuttiaikatauluja, kohonneita verenpaineita ja stressiä joka mahdollisesta jouluasiasta. Tulee väkisin mieleen, että vaatiiko joulu ns. täydellisyyden suorittamista ja miksi niin on?
 
Haastan jokaisen miettimään, miksi ne tietyt traditiot ovat niin tärkeitä. Siksi kun oma äitikin pesi lattiat polvillaan kontaten ja väsymyksestä itkien? Siksi että aina on tehty samalla tavalla? Entä voisiko sittenkin jotakin muuttaa ja itse vaikuttaa tulevien joulujen tunnelmaan ja stressitasoon?
 
Suurella osalla maailman ihmisistä ei ole mahdollisuutta kuurata lattioita puhtaaksi (koska kaikilla ei edes ole kotia) tai valmistaa joulupöydän täydeltä herkkuja (koska he eivät välttämättä joulunakaan saa syödäkseen). Silti heilläkin on joulu.

Mitä jos heivaisimme kaiken tarpeettoman stressikuorman yli olan ja muistaisimme nämä kaksi: armo ja lasten ilo.

Oman katon alla rauhoitutaan nyt olennaiseen (yhdessäoloon, joulun tunnelmaan ja pesän lämmössä viihtymiseen).

♥ Ihanaa, armollista ja lämminhenkistä joulua ♥


maanantai 10. joulukuuta 2012

Kotipäiviä, vol 2.




Viikonloppu oli ihana, suorastaan rentouttavan zen. Esikoinen on jo siinä iässä (4v5kk), että hänen kanssaan voi puhella ja puuhata monenmoista. Lauantaina oli ohjelmassa uimahallia, kauppaostoksia, lastenohjelmia, herkuttelua. Minä sain alakerran siivotua siinä sivussa - raahasin matot hankeen tuulettumaan, luuttusin lattiat ja pistin paikat tiptop-kuntoon. Kylläpä tuli hyvä mieli! 

Esikoinen nautti, kun sai äidin huomion ja äiti nautti, kun oleminen oli niin helppoa ja kevyttä. Loppumetreillä poika alkoi lämpöillä ja kunnon kuumeenhan se loppujen lopuksi nosti. Edessä siis jälleen pari kotipäivää pojilla ja äidillä. Näköjään joudun jatkossa vähän keskustelemaan toisen puoliskon kanssa, ellen aina automaattisesti halua olla se, joka jää sairaiden lasten kanssa kotiin. 
(Onko automaattisesti niin, että naisen työ on vähäpätöisempää ja merkityksettömämpää kuin miehen? Että nainen voi aina joustaa ja jättää ansiotyöt tekemättä, kun taas miehen työt ovat Tärkeitä ja Hienoja? Ärh, feministi minussa ei oikein nyt tykkää tästä...)

Yritän kuitenkin ylläpitää viikonlopun zen-olotilaa, vaikka tuntuukin, että kuopus tekee kaikkensa ajaakseen äidin hermoromahdukseen. Kaksi ja puoli vuotta on aika kamala ikä, ei voi muuta sanoa. Kaikki pitää kokeilla, mitään ei voi uskoa ja tiedossa on kaikki konstit, joista äiti vetää pultit. Yhtä uhmaa ja tahtoa koko poika! Aina ei ole helppo rakastaa pientä riiviötä, joka vaatii huomiota joka ikinen sekunti... Ja silti rakastan, vaikkakin joskus syvään huokaillen. 

Oletteko muuten huomanneet, että jouluun on tasan kaksi viikkoa? 
Help! Sata asiaa tekemättä. 

perjantai 7. joulukuuta 2012

Suunnitelma viikonlopulle


Kotona kaksin esikoisen kanssa. 

Pitkästä aikaa tunne siitä, että voin antaa yhdelle muruselle itsestäni niin paljon kuin irti lähtee :)  Arjessa usein tuntuu siltä, että huomio hajoaa kahden pikkumiehen ja sadan kotihomman kesken, eikä oikein kukaan ole 100% tyytyväinen. Sinänsä uskonkin, että tällainen normiarki on lapselle ihan tervettä. Joskus on pakko vaan vähän odottaa äidin huomiota, jos käsillä on isompi tai pienempi kiirus tai katastrofi. 
 
Mutta nautin siitä, jos joskus ehdin keskittää huomion täysillä jompaankumpaan. Ihanaa nähdä, miten meidän herkkis ja tunnerikas esikoinen oikein paistattelee äidin huomiossa. Tänään kävimme meidän paikkakunnan tunnelmallisessa pikkukirkossa joulukonsertissa, jossa esiintyi parin vuoden takainen tangokuninkaallinen. Alkumetreillä kieltämättä vähän jännitti, että mitähän tästä tulee, kun vartin odotus ennen konsertin alkua sai pikkumiehen huokailemaan ja vääntelehtimään: "Joko me minuutin päästä voidaan lähteä pois?".  
  
Mutta hienosti meni! Lopulta murunen istui koko 1½ nätisti sylissäni. Ja äiti sai nyyhkiä ja liikuttua joululauluista koko sielun kyllyydestä! Sitä paitsi esiintyjä oli oikein charmantti ;) 
 
Huomenna pakkaan kassiin uimakimpsut ja menemme poitsun kanssa pulikoimaan. Kotona sitten vähän lastenleffaa ja namia (ja äidille sidu). Jossain lomassa pitäisi yrittää olla reipas ja pistää koti putsis puhtaaksi. Ja jos näin käy, niin palkinnoksi saa kaivaa esille monen monta joulukoristetta. 
 
Mulla on sellainen kutina, että tästä viikonlopusta tulee i-h-a-n-a. 
 
Voimia, valoa ja villasukkia teille kaikille mussukoille! 
Erityisesti E:lle - olkoon Voima kanssasi ;)  

 

torstai 15. marraskuuta 2012

Voi meitä naisia, II

Taannoin facebook-kaverini päivitti statukseensa naisena olemisen "ihanuudesta". Tähän tyyliin: 
kun olet äiti ja nainen, pitää sinun kokata lapsillesi luomua, näyttää aina yhtä hehkeältä, hoitaa lapsia kotona vähintään 3-vuotiaiksi, silti kehittää uraa herkeämättä, olla hyvä ystävä, hyvä vaimo, hyvä miniä ja ja ja... Olla luonnollisen näköinen ja samaan aikaan meikata, huollattaa ripset, muokata vartaloa, jumpata, juosta.. Levätä saat joskus vanhana, ehkä. Onpa tosi kivaa...
Piiiiitkä pitkä statuspäivitys tätä rataa...

Moni kommentoi päivitykseen, että joo, just niin, näinhän se on, vaikeaa olla nainen ja yrittää miellyttää kaikkea ja kaikkien tarpeita jne... 

Jos kirjoittaja olisi ollut mies, olisin raivostunut. 
 
Kun kirjoittaja oli  nuorehko nainen ja äiti, tunsin väsynyttä sääliä ja ihmetystä. Miksi, oi miksi naisten täytyy raahata mukanaan tällaisia marttyyrin raskaita aatoksia? Kukaan, ei kukaan käske meitä olemaan tuon ritirimpsun kaltaisia epätodellisen täydellisiä olentoja. Tai jos käskeekin, niin eiköhän meiltä naisilta löydy sen verran realismia ja järkeä sanoa sellaisille jutuille, että höpöhöpö. 


Miksi ihmeessä me itse teemme tällaisia naiseuden roolien vankiloita?! 

Jos kukaan mieskään (lukuunottamatta vanhan sukupolven jääriä, joiden mielipiteistä meidän ei ihan joka asiassa tarvitse välittää) ei vaadi naiselta tätä kaikkea, niin miksi me itse sitten vaadimme?
 
Haluaisin nähdä statuspäivityksen tähän tyyliin:
Koska olen nainen ja niin säkenöivän fiksu, minä voin itse määrittää omat arvoni, muovata näköiseni elämän ja olla siihen tyytyväinen. Saan olla juuri niin hyvän tai tylsän näköinen kuin haluan, tehdä niin paljon tai vähän kotitöitä kuin haluan, luoda uran tai unohtua omiin aatoksiini, harrastaa tai olla harrastamatta, ja oman ahterini leveys/kapeus on vain ja yksinomaan oma asiani. 
 
Siinä on vain se yksi pieni mutta.

Rohkeus, itsenäisyys ja vastuun ottaminen omasta elämästä ja tekemisistä voi olla rahtusen verran vaikeampaa kuin uhrin ja marttyyrin osan esittäminen. 
 
Minä ainakaan en hetkeäkään suostu ajattelemaan, että olisi pakko sitä, tätä ja tuota, kun niin nyt vaan kuuluu. Olen itse tehnyt valintani ja tulen jatkossakin tekemään. Kaikki ei ihan aina miellytä ja voisihan tuo aviokumppani tehdä vähän enemmän kotihommia, jotta puntit menisivät tasan. Tämän tilanteen kuitenkin olen valinnut. Voisin toki lähteä kävelemäänkin, jos ja kun tilanne ei aina miellytä. Tai sitten voisin vaan jättää ne tiskit, ruuat ja pyykkihommat tekemättä ja katsoa, mitä sitten tapahtuu...
 
Ripset nyt ainakin jätän huollattamatta, enkä pahemmin jaksa miettiä, olenko joka hetki säkenöivän kaunis miestäni varten. En yritäkään muistella kaikkien sukulaisten synttäripäiviä tai järjestää täydellisiä lasten synttärijuhlia. Enkä paljon muutakaan. 
 
Meillä on omasta elämästämme vastuu ja velvollisuus, mutta meillä on myös oikeus nauttia siitä (tai olla nauttimatta). 
 
Rakkautta ja lempeyttä, naiset ♥ 

maanantai 12. marraskuuta 2012

Ei edes tarvinnut vääntää rautalangasta

Kyllästyin siihen, että vuosikausien ystävällisestä ohjeistuksesta, tiukasta saarnaamisesta ja muutamasta megalomaanisesta raivarihepulista huolimatta ei mennyt perille perheen miespuoliselle aikuiselle jäsenelle, ettei niitä valkoisia ja punaisia voi pestä yhdessä. Puhumattakaan kaikista muista mahdollisista variaatioista. 
  
Onhan tämäkin ohje hieman vajavainen, sillä jos eteen tulee vaikkapa violetti vaatekappale, niin miesparka hämmentyy, ja taas on valkoisten pyykkien kohtalo vaakalaudalla... 

Vielä kun osaisi kehittää yksiselitteisen ohjeen tai kommunikoinnin välineen, jotta ei syntyisi aina niitä legendaarisia väärinkäsityksiä miehen ja naisen välille. 
Naisen ei = Miehen kyllä
Naisen ehkä = Miehen tottakai 
Naisen vietetään rauhallinen kotiviikonloppu = Miehen lähdetään reissuun jne... 

Kuvakortit? Viittomakieli? 

Mikä on teidän suhteenne hyvän kommunikoinnin salaisuus?

Nimim. vaikeaselkoinen(ko?)





maanantai 5. marraskuuta 2012

Hyvät treffit

Minulla oli eilen treffit! 

Tapasin naisen, jota nykyään saan harvemmin treffata omassa seurassaan. Oli kivaa ja leppoisaa kävellä hänen kanssaan puistossa, räpsiä kuvia ja olla vaan. Yritin puhua hänelle kauniisti (kuten pari postausta sitten mainitussa runossa kehotetaan) ja suhtautua lempeästi. Ihan nasta tyyppi se on, jos vaan sattuu olemaan hyvällä tuulella ;)  

Lopuksi keitin kotona sille naiselle pullakahvit. 

Treffatkaa tekin joskus ihan vain itseänne - se tekee hyvää. 










maanantai 29. lokakuuta 2012

Ajatuksenpätkiä



Kirjastosta tarttui mukaan Lassi Kämärin kirja Hullun paperit. Se sisältää toinen toistaan todempia aforismintapaisia ajatuksia. Jännästi koukuttavia ja vähän monitulkintaisia. 

Kuten nyt vaikkapa nämä: 

"Nainen ja mies, maailman pienin ja vaikein palapeli."

"Harvempi meistä ylettää lapsen tasolle."

"Moni unelmoi palasta maata. Se unelma kyllä toteutuu." 

"Menneisyys ratkaisee liian monen tulevaisuuden." 

"Vaikka olen sinulle pelkää ilmaa, hengität minua." 


Ihania, ajatteluttavia, monitahoisia ajatuksia. 
Suosittelen seikkailua kirjaston hyllyjen väliin - sieltä voi löytää aarteita! 

Hyvää alkanutta viikkoa ja muistakaa unelmoida!