maanantai 4. marraskuuta 2019

Se on vain itsestä kiinni?

Parin viime vuoden aikana olen päämäärätietoisesti lakannut lukemasta ja seuraamasta somessa juttuja oman onnensa sepistä ja unelmantavoittelijoista. Olen tullut suorastaan allergiseksi sellaiselle hehkutukselle, että sen kuin alkaa seurata unelmiaan ja kaikki muu ihanuus seuraa perässä.


Don't get me wrong. Suurin osa voi vaikuttaa omaan elämäänsä ainakin jollain mittakaavalla. Mutta valintoja ei voi tehdä rajattomasti, eikä kaikissa elämäntilanteissa juuri lainkaan. Meillä voi olla taidollisia, terveydellisiä, rahallisia ja sosiaalisia rajoitteita. Perheellisen on mietittävä muidenkin kuin omaa hyvinvointiaan, ja joillakin voi olla mietittävänä ydinperheen lisäksi esim. omien ikääntyvien vanhempien hoivaaminen. Siksi näen punaista, jos joku väittää, että kuka tahansa voi vain hokkuspokkus päättää alkaa seurata unelmiaan, koska se on vain itsestä kiinni!

En tarkoita, että nyt jokaisen unelmoijan pitäisi antaa periksi ja todeta, että paskaakos tässä sitten mitään yrittämään. Osalle isotkin elämänmuutokset ja unelmien perässä kulkeminen voivat olla mahdollisia. Meille muille on tarjolla todennäköisesti ainakin pieniä parannuksia. Elämäntilanteet voivat muuttua ja ajan kanssa voi tulla uusia mahdollisuuksia, joihin tarttua. Vähintäänkin voi yrittää pelata saamillaan korteilla mahdollisimman hyvän pelin.


Itse olen ollut nuorena todella epävarma ja epätietoinen elämän suhteen. En juurikaan luottanut omiin kykyihini, enkä oikein tiennyt mitä lähtisin tavoittelemaan. Suoraan sanoen taisin olla ihan hiton pihalla lähemmäs 30-vuotiaaksi asti ja luultavasti edelleenkin, heh. Teini-iässä saamani nivelreumakin asetti omat reunaehtonsa. Tavallaan onnekkaasti ajauduin alalleni, olen saanut sille koulutuksen ja ollut täyspäiväisesti töissä lähes tauotta vuodesta 1996. Olen ollut pois työelämästä vain vanhempainvapaiden ajan ja heti sen jälkeen muutaman kuukauden työttömyysjakson. Ei siis ihan huonosti, ottaen huomioon etten ikinä ole tiennyt, miksi olisin halunnut tulla.

Nyt tietäisin parikin alaa, joita kohtaan tunnen suurta mielenkiintoa. Senkin tiedän, mitä en ainakaan haluaisi tehdä tai miten en haluaisi elää. Jotkut oivallukset ovat tulleet vain elämänkokemuksen ja itsetuntemuksen kautta, jotkut täysin sattumankauppana. Voi toki kysyä, miksi ne tietyt asiat eivät sattuneet kohdalle jo aiemmin, kun elämä olisi voinut muokkautua ihan erilaiseksi. Mutta sellaista elämä vain on.


Jos olisi itsestä kiinni, tekisin työkseni jotain ihan muuta, asuisin toisella tavalla ja elämäni olisi ehkä hyvinkin eri näköistä. Jos saisin itsekkäästi päättää, saattaisin alkaa opiskella jotain täysin uutta ja rahoittaa elämääni hetken aikaa vaikka kaupan kassalla osa-aikatöissä.

MUTTA tässä vaiheessa onkin perhe, lapset (ja hyvä niin!), tsiljoonat laskut ja lasten tärkeät harrastukset rahoitettavana. On työn ja arjen velvollisuudet, lasten läksyt, kokeisiin luvut, loputon arjen metatyö, kuskaukset ja lukuisat muut puuhat. Suurin osa teistä tietää kyllä, mitä perhearjen pyörittäminen on ja mitä velvollisuuksia se tuo mukanaan.

Tiedän, että joidenkin onnistuu kaikesta arkisälästä huolimatta lähteä opiskelemaan jotain uutta, tehdä osa-aikatyötä tai alkaa valmistaa himmeleitä. Omalla kohdalla en ole löytänyt oman näköistä ja mahdollisuuksien rajoissa olevaa tarttumapintaa toistaiseksi. Toki mietin hetkittäin erilaisia vaihtoehtoja. Mutta realiteetit tyssäävät siihen, ettei niillä vaihtoehdoilla voisi kattaa perheen tämän hetkisiä kuluja edes puoleksi kuukaudeksi.

Omat unelmani ovat tässä vaiheessa aika pieniä. Pistäytyminen viinilasillisille ystävän kanssa (tehty viimeksi viikonloppuna!), paremman kunnon saavuttaminen, oikein hyvän kirjan löytäminen tai että pääsisi karkaamaan yksin hotelliin viikonlopuksi. Siinäpä niitä.

En kuitenkaan sano, että lopettakaa nyt hyvät ihmiset kaikenlainen haihattelu ja isojen juttujen haaveilu. ÄLKÄÄ lopettako. Mutta pliis, älkää sanoko kenellekään tietämättä sen enempää taustoista tai elämäntilanteesta, että kaikkien pitää vain rohkeasti alkaa seurata unelmiaan, niin siitä se onni löytyy.

Ai niin, on minulla muutama hassu isokin unelma! Kun pojat ovat isoja ja maailmalla, haluaisin muuttaa semisti maalle pikkuruiseen taloon lähelle pellonreunaa ja järvenrantaa. Työkseni haluaisin tehdä jotain mielekästä, jossa ei mielenterveys murene joka ikinen viikko sen takia, ettei yksinkertaisesti vain jaksaisi (mutta silti yrittää toki jaksaa, koska sitä vaihtoehtoakaan ei näy). Mutta en pistä elämääni sen varaan, koska unelmien suhteen täytyy olla realisti. Taloja ei ostella vain mielihaluilla, eikä unelmien työpaikkoja ole joka oksalla.

Olenko ihan tappotylsä ja pessimistinen nyhverö? Ajatteletko itse, että kuka tahansa voi saada mitä vain, jos oikein haluaa? Mistä sinä unelmoit? :)

15 kommenttia

  1. Et todellakaan ole nyhverö, noin mäkin ajattelen. Itse olen myös miettinyt opintoja ja uutta ammattia (joka ei olisi kaupallisella puolella), mutta olen poikien äiti ja heidän huoltajansa. Opinnot eivät vaan ole taloudellisesti mahdollisia, nyt....

    Sitten toisaalta mietin, että jos mulla olisi JOKIN OIKEA INTOHIMO ja ehdoton varmuus siihen ja omiin kykyihini (epävarma olen taidoistani vaikka ikää 46 v), ehkä olisin keksinyt jonkun ratkaisun....Ehkä. Ehkä olen itse nössö ja nyhverö...ehkä pitäisi olla enemmän rohekutta ja kekseliäisyyttä :D

    Kuitenkin ajattelen, että elän ihan hyvää elämää. En ole mitenkään super onnellinen joka päivä, mutta tietty tyytyväisyys on. On lapset perhe ystäviä, ok työ, koti...Keyword on kai kiitollisuus.

    Muiskuja muru, hyvin me vedetään just näin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä laahaan nyt todella pahasti jäljellä kommentteihin vastaamisen kanssa...

      Voi olla, että jos tosiaan ois joku ihan MUST juttu, jonka tietäis olevan 110% oikea valinta ja jonka pystyisi suvereenisti ottamaan haltuun vuoden-parin opiskelulla, niin ehkä siihen oikein kovasti halutessaan pystyisi löytämään keinot. (Tai sit ei...) Vaikka meitä on taloudessa kaksi aikuista, niin silti mä en pysty irtautumaan töistä ja se ottaa päähän. Ehkä sit joskus, kun pojat isoja. Paitsi että mietin aina, ett onko silloin sitten jo liian myöhäistä.

      Se on pääasia, jos elämä tuntuu riittävän hyvältä ja pystyy olemaan tyytyväinen ja kiitollinen. Mun mielestä silloin ei tarvitsekaan hötkyillä mihinkään tai tavoitella jotain, jos se riittävä tasapaino on jo läsnä :)

      Ihanaa viikkistä muru! <3

      Poista
  2. <3!
    Kuin mun kynästä.

    Olin jo ilmoittautunut pääsykokeeseen tänä syksynä.
    Sitten otin kalkulaattorin käteen. Vaikka pyörittelin lukuja kuinka, en keksinyt miten yhtälö olisi toteutettavissa. Jos teen töitä, miten hoituvat viikon mittaiset lähijaksot toisessa kaupungissa? Jos olen opintovapaalla, miten hoituu mikään?
    Ehkä hetkellisesti, kuukauden-pari. Mutta kolme vuotta? Tai neljä?
    Ja jos lykkään koko perheen opintohullunmyllyyn, pitäisi olla jokin varmuus siitä, että tämä on juuri sitä mitä haluan tehdä. Ja varmuus siitä, että se myös työllistää.
    ei mitään mieltä hakeutua epävarmalle matalapalkka-alalle siinä vaiheessa kun taloudessa on vielä useampia elättejä.
    Ehkä muutaman vuoden päästä sitten. Kun menot ovat pienempiä.

    Isot muutokset ja isot unelmat pitäisi kai toteuttaa pieni pala kerrallaan.

    Mä haaveilen muuten myös pienestä kodista. En tosin maalla :)
    Olis ihanaa asua pienessä minimalistisessa kodissa.
    Mut mihin mä sijoitan kaikki mun lapset ja niiden seuralaiset ja lemmikit ja jälkikasvun jos ne joskus erehtyvät kylään?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just tuo palapelin palasten yhteensovittelun mahdottomuus harmittaa. Vaikka miten päin yrittäisi asiaa sumplia, niin se vaan ei onnistu. Pitäisi olla pieni lottovoitto takataskussa (tai siippa joka tienaa riittävän monia tonneja, jos kumppanin varaan nyt ylipäänsä olisi reilua laskea omia opintojaan).

      Tuota muuten minäkin olen miettinyt, että vaika muuten haluaisin pienen talon (sellaisen tupa+kamari tyylisen mummonmökin), niin mihin siellä sitten majoittaa pojat ja niiden tulevat kumppanit ja jälkikasvun... :D Siskonpeti ja kaikki vierekkäin lattialle? Ehkä tätä kuviota pitää vielä hieman kehittää...

      Poista
  3. Voi että. Ihan mahtavan hyvä kirjoitus, josta mulla olis niiiiin paljon omakohtaista sanottavaa, jos vaan osaisin ajatukseni jotenkin purkaa tekstiksi.

    Mua on myös alkanut tökkiä kaikenlaiset "hyvinvointivalmentajat" ja voimalauseet ja just kaikki se, että koko ajan pitäisi tavoitella jotain enemmän ja rikkoa omia rajojaan ja plaaplaa. Onko pakko? Ja just kaikki se "If you can dream it, you can do it". Kun ei se vaan aina mene niin ja komppaan sua tässä(kin): "pliis, älkää sanoko kenellekään tietämättä sen enempää taustoista tai elämäntilanteesta, että kaikkien pitää vain rohkeasti alkaa seurata unelmiaan, niin siitä se onni löytyy."

    Ja Taru kirjoittaa myös hyvin tässä "jos mulla olisi JOKIN OIKEA INTOHIMO ja ehdoton varmuus siihen ja omiin kykyihini (epävarma olen taidoistani vaikka ikää 46 v), ehkä olisin keksinyt jonkun ratkaisun....".
    Sepä se. Jos edes tietäisi, mitä tarkkaan ottaen haluaa, voisi ehkä tehdä jonkunlaisen suunnitelman tavoitteeseensa pääsemiseksi, mutta kun ei vaan vieläkään tiedä (jos yhtään lohduttaa Taru, niin täytän kohta 55 ja aina vaan mietin, mikä musta tulee isona :)).

    Minähän siis olin joitakin vuosia sitten varma, että haluan vaihtaa sisustusalalle ja sitä varten opiskelin työn ohessa ensin Turussa Sisustusakatemiassa ja koska ei riittänyt sen koulutuksen jälkeen vielä kantti ilmoittautua sisustussuunnittelijaksi niinkuin rohkeimmat teki, suoritin vielä 1.5 vuotta kestäneen Sisustusalan ammattitutkinnon siihen perään. Ja perustin sivutoimisen toiminimen, vuokrasin itselleni pienen toimistotilan ja liimasin sen seinälle mun mielestä edelleen toimivan lauseen "Kun on tahtoa, on keinoja".
    Mulla vaan ei ilmeisesti sittenkään tahto riittänyt, kun kapuloita rattaisiin samaan aikaan heitti meillä kotona tuhoja tehnyt tulipalo ja itsellä 2,5 vuotta kestäneeksi kokovartalokipuhelvetiksi äitynyt jäätynyt olkapää, joka kirjaimellisesti "jäädytti" käden paikalleen, niin ettei sitä voinut liikuttaa edes pukeakseen vaatteita itse päälle. Että se siitä unelmasta ja menestystarinasta. Joskus oli tarkoitus kirjoitellakin mun epäonnistuneesta yrityksestä, mutta ei mahda olla kuvia enää niiltä ajoilta olemassa ja ilman niitä en pysty kirjoittamaan.

    Kiitos tästä tekstistä Tuula ja halit <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyy nyt sen verran tarkentaa tota mun aikanaan seinälle liimaamaani lausetta, että tavallaan kuuluu just siihen sarjaan, joka on sittemmin alkanut vaan ärsyttää, mutta silloin aikanaan ihan oikeasti uskoin siihen, kun olin päässyt jo niinkin "pitkälle". Mutta niin vaan loppui tahto kesken (ja tilalle tuli luovuttamisesta aiheutuneen luuseriuden tunteen jälkeen mielenrauha).

      Poista
    2. Ihan ekana täytyy sanoa, että oot ollut hurjan sitkeä sissi, kun oot opiskellut aikuisena työn ohessa tuon kaiken ja uskaltanut pistää toiminimen pystyyn ja kaikkea <3 Sille ei vaan voi mitään, että tuli sitten kaikki nuo kamalat vastoinkäymiset mukaan. Ajattelen niin, että viisautta ei ole aina se, että yrittää väkisin painaa tahtonsa läpi. Joskus on viisautta jossain kohtaa luovuttaa ja (kriiseilyn jälkeen) tuntea mielenrauhaa.

      Joku voisi sanoa, että ehkä tuolle kaikelle oli jokin tarkoitus. Mä en välttämättä usko, että joka asian takana on joku suuri opetus tai elämänkohtalon ohjaama suuri merkitys. Elämä vain on. (Ja siis toki jokainen varmasti oppii vastoinkäymisistäkin jotain, mutta en itse ole mikään kohtalonuskoinen tai ajattele, että elämä olisi jokin opettajapersoona, joka meitä täällä vartavasten kouluttaa. Ajattelen, että elämä vain menee kuten menee ja me poukkoilemme mukana vähän sattumanvaraisestikin...) Sulla oli vain paska tuuri, vaikka teit parhaasi <3

      Just pahimpia ovat nuo terveydelliset jutut, jotka pistävät stopin unelmille. Jäätyneellä olkapäällä ei sisustella, eikä nivelreumaatikko voi tehdä ihan mitä lystää. Ei paljon päättäväisyys ja unelmatehtailu auta, kun fysiikan lait pistävät stopin...

      Ihanaa viikkistä ja halaukset sinne! <3

      Poista
  4. Minulla ei ainakaan ole mitään niin vahvaa unelmaa, että jaksaisin mullistaa arkeni tavoitellakseni sitä. Ehkä aiemmin ajoittainen tyytymättömyys tai halu kokea jotain uutta, ajoi miettimään kaikenlaisia vaihtoehtoja, mitä muuta voisin tehdä ja miten muuten voisin elää. Kulunut vuosi on ollut menetyksissään niin raskas, että haaveet kohdistuvat ihan tavallisiin juttuihin, kuten leppoisaan kesäpäivään, hyvään ruokaan, ulkona uimiseen, lepoon ja kiireettömyyteen.

    Tuosta median luomasta kuvasta sen verran, että jutuissa käsitellään niin onnistujia. Ei niitä, joiden elämänmuutos ei kantanutkaan pitkälle. Veikkaan, että isolla osalla elämänmuutos ei johda toivottuun lopputulokseen. Toisaalta tuohan muutokset lisää tietoa, ymmärrystä ja kokemusta, vaikka eivät menestystarinoiksi yletykkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se minuakin häiritsee, ettei kerrota niistä epäonnistuneista unelmien tavoitteluista. Niistä, jotka päätyivät konkurssiin, avioeroon, masennukseen tai muuten vaan siihen, ettei hommasta tullutkaan mitään. Aika vähän puhutaan siitäkään, että on valtava määrä pienyrittäjiä, jotka ovat hyvin pienituloisia ja kitkuttavat lähellä köyhyysrajaa. Media haluaa kertoa ja tehdä isot jutut vain menestyjästooreista.

      Ymmärrän hyvin tuon, että kun arki on ollut raskasta ja on käynyt läpi isoja menetyksiä, niin eipä sitä paljon muuta toivo kuin arjen tasaisuutta, kiireettömyyttä ja lepoa. Toivotaan, että sitä olisi paljon! <3

      Poista
  5. Et tietenkään ole nyhverö etkä tappotylsä. Sä olet tavallinen ruuhkavuosissa oleva Supernainen, joka hoitaa työt, kodin, läjän miehiä, omat ja heidän harrastukset, juhlapyhät, myyjäiset, wilmat, kuskaukset ja kaikkea mahdollista siinä välissä! Sä olet Supernainen, koska tuo kaikki on aivan hemmetin arvokasta!
    Mä luulen, että ne median julkituomat oravanpyörähyppelijät onkin niitä, joilla on lapset jo vähän isompia, säästöjä sukanvarressa tai muita asioita, jotka mahdollistaa hyppäämisen. Tuossa kohtaa kuin sinä, ollaan vielä aikamoisessa umpikujassa. Mutta kun aikaa kuluu ja tilanteet vaihtuu, johonkin sellaiseen voi vielä olla mahdollisuus...sen aika ei vaan ole vielä.
    Mä lähtisin (ja aikanaan lähdinkin) miettimään asiaa siltä kantilta, että mä en ollut perheessä se ainoa aikuinen. Jotenkin asiat oli vaan valuneet siihen, että minä tein asioita, minä osasin ja minä pystyin. Ja loppujenlopuksi se olin minä itse, joka halusi että on siistiä, on oikeaa kotiruokaa ja ja ja ja.. Kun se mies teki niin paljon töitäkin... Mutta hitto vie, tein minäkin töitä! Miksi hitossa mun piti sitten jaksaa se kaikki? Koska mä oikeastaan loppujenlopuksi itse vaadin sitä itseltäni!! Ei meillä olisi kukaan kuollut, jos olisin ollut siivoamatta, pyykkäämättä. Eikä kukaan kuollut, vaikka velvoitinkin (sitten loppujenlopuksi) tekemään kotihommia ja pyykkäämään itse. Jossain kohtaa lakkasin myös tarkastamasta läksyjä ja kantapään kautta sekin aikanaan sitten opittiin, että ne kannattaa tehdä. En tiedä, oliko julmaa vai ei, mutta oppivat. (kamalaahan sitä on äitinä seurata, mutta..)
    Pointtina mulla oli kai se, että mä en vaan yksinkertaisesti VOI olla jokapaikassa ja tehdä kaikkea. Ja mitä tapahtuisi, jos mua ei yhtäkkiä enää olisi?
    Toinen pointti oli kai se, että meidän tapauksessa perheessä oli ne kaksi vanhempaa. Jos toinen reissaa työn puolesta ja toinen tekee töitä ja lisäksi hoitaa kodin kaiken shown, miksi ajatellaan, että se reissaava tarvitsee enemmän lepoa? Tai miksi ajatellaan, että se mies "ei osaa"? Onko nämä jotain 1200-luvun käsityksiä?
    Ja tosiaan, tilanteet ja perheet on erilaisia, enkä kaikkea tietenkään tiedä teidän kuvoista, joten en voi neuvoa, enkä haluakaan, koska kaikilla on omat juttunsa. Toisilla on perheessä toinen vanhempi, toisilla ei. Tosilla tukiverkkoa, toisilla ei.
    Nyt mulla alkoi rönsyillä päässä jo asiat niin pahasti, että on kai pakko lopettaa :-D Mikäköhän tässä oli kaiken sanoma? No ainakin se, että 1. armoa itselle. Ja se, että ei 2. kukaan voi olla korvaamaton. Ja se, että 3. äitikin tarvitsee välillä lomaa, enemmän kuin sen yhden viini-illan ja ehkä sekin, että 4. isät on ihan yhtä pystyviä kuin äiditkin.
    Älä pahastu, jos mun sanat kuulostaa jotenkin kovilta. Ihan lämmöllä mä näitä... <3
    Iso hali ja voimia kaunotar <3
    Helmi(s)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvää asiaa Helmis! <3
      Mä tavallaan tiedän tuon kaiken, mutta hitto kun sille on vaikeaa tehdä mitään... Monessa kohtaahan mä siis löysäilenkin (en esim. hirveästi siivoa, koska en jaksa/ehdi eikä kiinnosta). Mutta paljon on sellaista, mitä vain minä teen. Just lasten läksyt on yksi iso juttu. Tai lähinnä kuopuksen, kun hänellä on tiettyjä oppimisvaikeuksia ja yksin hän ei vaan pääse eteenpäin. Vaikka koulun puolesta tuleekin tehostettua tukea, niin koen, että äitinä on mun velvollisuus olla mukana auttamassa lasta, ettei hän jää liikaa jälkeen. En kestäisi sitä tuskaa, että pikkutyyppi olisi koulussa totaalinen epäonnistuja, joka ei pärjäisi muiden mukana. Jos tietäisin, että olisin voinut tehdä jotain asian eteen, mutta en tehnyt, niin mun sydän menisi palasiksi... (Ja joo, ottaa päähän olla se ainoa, joka tämän kaiken tekee, mutta elämä on.)
      Esikoisen kanssa onneksi ei tarvitse olla huolissaan ja hänen läksyihinsä en juurikaan puutu.

      Paljon näistä kuvioista perheissä juontaa kaiketi siitä, että hoitovapaalla äiti luontevasti ottaa haltuunsa ne lasten ja kodin asiat. Ja vaikka äiti palaakin töihin, niin ne asiat jäävät silti äidin harteille. Hohhoijaa... Vaikka suhtaudunkin penseästi siihen, että perhevapaat sanellaan lakipykälien mukaan, niin onhan siinä sekin hyvä puoli, että usutetaan myös isät jäämään kotiin. Silloin myös ehkä ne vastuut jatkossa jakautuisivat tasaisemmin.

      Ehkä mun aika on tosiaan sitten, kun lapset on isoja ja voin päättää mihin aikani ja rahani kulutan. Toivottavasti silloin ei ole liian myöhäistä, koska oon siinä vaiheessa 55 v. :D

      Kiitos tsempeistä ja ihanaa viikkistä sinne! <3

      Poista
  6. Ihan huippuhyvä kirjoitus! Ja tosi hyviä pointteja myös kommenteissa, en viitsi ruveta toistamaan isoa osaa (varsinkin kun yritän just pitkästä aikaa saada aikaiseksi myös omaa postausta).

    Mä itse ajattelen tosi vahvasti niin, että ihmisellä pitää olla unelmia ja haaveita, jotka saa jäädäkin toteuttamatta. Jos olisikin mahdollisuus lähteä tekemään niitä kaikkia (ja todella harvalla on, kuten on tullut moneen kertaan todettua), niin mitä sitten? Mitä jos ne kaikki haaveet saisi toteutettua? Mistä sitä sitten unelmoisi? Mulle ainakin unelmat on semmoinen salainen paikka, johon sujahdan aina joskus illalla ennen nukkumaanmenoa tai kun ajan töistä kotiin tai vaikka opekokouksen aikana (okei, tätä en myönnä sanoneeni :D). On ihana miettiä kaikenlaisia "mitä jos" -juttuja ja sitten palata niihin. Harva unelma kuitenkaan toteutuisi niin 100% hienosti todellisuudessa, joten koko homma lässähtäisi pahasti. Mutta kun se on vain ja ainoastaan siellä mun pään sisällä, siihen ihanuuteen voi palata aina uudestaan ja uudestaan, parannella ja muokata sitä ja elää sen monta kertaa.

    Ihanaa viikonloppua Tuula, mä sukellan nyt oman blogin pariin pitkästä aikaa!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuokin on muuten totta, että saa olla sellaisiakin haaveita, joiden ei oikeastaan ole tarkoituskaan toteutua. Mullakin on sellaisia (kuten ryhtyä joogaopettajaksi (vaikka inhoan joogaa) ja muuttaa Italiaan jonnekin ihanaan villaan :D Not gonna happen. Se on kai jonkinlainen fantasiamaailma, johon voi paeta aina välillä. Niitäkin haavemaailmoita tarvitaan.

      Kivaa alkanutta viikkoa Emma! <3

      Poista
  7. Puhut niin asiaa!
    Jokaisen elämässä on paljon asioita joihin voi vaikuttaa, mutta paljon on myös sellaista joka on niin kuin on.
    Ja kuten sanoit, perheellisellä on muutakin kuin se minäminäminä, jota ajatella. Enkä tällä tarkoita, että se olisi huono asia, ei todellakaan.

    Jos me nyt mietittäis talon paikkaa, niin se tehtäis paljon syrjempään. Ehkä vielä joskus..mahdollisesti, tai sitten ei. Puolensa tässäkin.
    Mä haaveilen siitä että että olis enemmän aikaa, varsinkin kesällä ja syksyllä.
    Kiireellisemmin toivon pääseväni pian kipsistä eroon. Moni juttu jää toteuttamatta koska kipsi ja kipu estää, ihan sama mitä haluan. Tai mitä mainoslauseet väittää.

    Mua muuten ärsyttää kaikkein eniten se, kun niiden yliäklöpositiivisten väitteiden jälkeen on joku "tarjouskurssi". Vain 99€ niin opit elämään niin että kaikki ihana toteutuu. Tai yksisarvinen lähettää etäenergiaa ja säteilet ja kaikki muuttuu hattaraksi.

    VastaaPoista

Ilahdun kaikista ystävällisistä viesteistä ja pikku moikkauksista :)

© Oman katon alla
Maira Gall