tiistai 12. kesäkuuta 2018

Kohti henkistä kesäkuntoa: Epämukavuusalueesta ja hyvinvoinnista

Onko pakko mennä epämukavuusaluelle kehittyäkseen ja ollakseen kunnollinen työntekijä ja ihminen? Vai onko parempi pysytellä oman mukavuusrajan sisäpuolella ja ottaa uusia asioita haltuun pienin ja omannäköisin askelin? 

Törmäsin mielenkiintoiseen kirjoitukseen Väestöliiton blogissa: Ei ole pakko mennä epämukavuusalueelle (Anna Salmi). Jo otsikon nähtyäni nyökyttelin, sillä olen aina inhonnut sitä ajatusta, että olisi nykyihmisen perusvelvollisuus mennä jatkuvasti päin pelkojaan tai epämukavuuksiaan ja suorittaa extreme-juttuja.

Herkkä mieli ei kaipaa extremeä

 
Olen aina ollut vähän arkajalka introvertti. Ominta mukavuusaluettani ovat koti, tutut ympyrät ja omat lempipuuhat. En saa erityistä mielihyvää jännittävistä, uusista ja erikoisista jutuista - päin vastoin ne saavat kropan ja mielen ylikierroksille, minkä jälkeen palautuminen on vaikeaa. Tämä liittyy itselläni vahvasti erityisherkkyyteen: Kun muutenkin nappaan ympäristöstä liian paljon kuormittavia ärsykkeitä, en kaipaa niitä enää yhtään enempää väkisin suoritettuina haasteina.



Töissä saan eniten tyydytystä niistä tehtävistä, jotka hallitsen melko sujuvasti. Pienimuotoinen älynystyröiden kaivelu on toki mukavaa, mutta jos työtehtävien suorittaminen vaatii alituista omien rajojen ylittämistä tai jatkuvaa itselle tuntemattomien aihepiirien haltuunottoa, lähinnä ahdistun ja menen lukkoon. Onnistumisen tunteet tulevat siitä, että tietää tehneensä oikein ja saa siitä joskus palautettakin. Oman asiantuntemuksen ja mukavuusalueen ulkopuolella huseeraaminen sen sijaan herättää minussa paremminkin tietoisuuden siitä, että en todellakaan osaa mitään ja olen riittämätön.

Vain epämukavuuden kautta voi kehittyä?

 
Nyky-yhteiskunnassa kuitenkin tunnutaan painottavan sitä, miten pitäisi mennä rohkeasti kohti pelkoja, haasteita ja tietenkin sinne omien mukavuusrajojen ulkopuolelle. Väitetään, että kehitystä voi tapahtua vain epämukavuusalueella ja että on suurin piirtein jokaisen velvollisuus on venyä koko ajan ja yli omien rajojen ihan tuosta vaan.

Media ja yleinen keskustelu nostaa esiin sitä, miten jokaisen ihmisen on hyvä työskennellä omien puutteiden kanssa ja mennä epämukavuusalueelle. Jopa itsen huoltaminen tuntuu olevan velvollisuus, jolla voidaan taata jaksaminen yhä kiihtyvässä työelämän tahdissa. Välillä tuntuu siltä, että omien rajoitteiden yli kasvaminen on lähes jokaisen ihmisen kansalaisvelvollisuus. (Anna Salmi)

Itse en koskaan ole kovin hanakasti lähtenyt omien mukavuusrajojeni ulkopuolelle. Joskus sinne toki on mentävä, sillä väkisinkin sekä yksityiselämässä että töissä tulee eteen tilanteita, jotka eivät tunnu lainkaan omilta ja joita jännittää tai suorastaan pelkää kuollakseen.

Itselleni tällaisia pelkoa herättäviä tapahtumia ovat esim. kaikenlaiset esiintymiset. Jos töiden puolesta pitää kohdata luokallinen ihmisiä, tunnen olevani kuin miinakentällä. Ajan kanssa tällaisiin tilanteisiin ehkä tottuu - joku paremmin, toinen huonommin, ja minä en ehkä täysin totu koskaan.

Epämukavuusalueella oleminen on ihmiselle kuitenkin hyvin stressaava kokemus. Jos siellä joutuu olemaan liian usein, ihminen väsyy ja uupuu. Vaarana on, että pian meillä on ympärillä ihmisiä, jotka yrittävät puskea itseään lähes mahdottomiin odotuksiin ja uupuvat. (Anna Salmi)

Mitä rajojen ylittäminen tekee keholle ja mielelle?


Ajoittainen hallittu poistuminen omalta mukavuusalueelta voi olla sysäys uuden opettelulle tai uusille oivalluksille omasta kapasiteetistaan. Vaikkapa sen etukäteen pelätyn esiintymisen jälkeen voi todeta, että oho, ei se ehkä täydellisesti mennyt, mutta selvisin kuitenkin.

Onnistuneista omien rajojen ylittämisistä voi saada itseluottamusta, mutta väitän, että se ei tapahdu ilmaiseksi. Jokainen venyminen yli omien kykyjen ja rajojen vaatii ponnistelua ja silloin keho käy ylikierroksilla. Jos venymisiä on paljon tai jostain syystä kokee epäonnistuneensa, jää kehon stressitila päälle, eikä tapahtuneesta rajojen ylityksestä synnykään mitään avartavaa ahaa-elämystä, vaan lähinnä sydäntä puristava stressi ja ahdistus.

Liiallinen suorittaminen johtaa stressiin


Asetelma on paljon lempeämpi, jos saa suorittaa arkea/työtä, joka ei jatkuvasti vie yli omien mukavuusrajojen, jonka kokee hallitsevansa riittävän hyvin ja josta pystyy palautumaan vapaa-ajalla ja lomalla. Ainakin meille introverteille erityisherkille on hyötyä siitä, että saamme edetä asioissa omaan tahtiimme ja ottaa asioita haltuun ilman alituista extreme-suorittamisen pakkoa. Omaan tahtiin ja omia rajoja kunnioittaen kehitystä voi tapahtua, toisin kuin elimistön ollessa jatkuvassa hälytystilassa. 

Ihminen voi myös päättää tutustua siihen, millainen on ihmisenä ja toteuttaa asioita, jotka tuntuvat itsestä luontevilta. Jokainen voi kuunnella, mikä on oman kehon kulkemisen tahti ja mistä asioista syntyy nautintoa. Kun ihminen alkaa tunnistaa omaa ominaislaatuaan, hän usein herää eloon. (Anna Salmi)

Ennen lomille lähtöä toivon jokaiselle, myös itselleni, pientä pohdiskelua sen suhteen, missä kohtaa stressijanaa ja (epä)mukavuusaluetta on parhaillaan menossa. Olisiko aika kokeilla sopivan kokoisin askelin jotain uutta ja hieman epämukavalta tuntuvaa? Vai onko jo mittari punaisella ja pitäisi ehdottomasti päästä takaisin mukavuusalueelle turvaan, jotta pysyisi palautumaan kunnolla? Onnistuuko se?


Paikallaan on hyvä olla


Aina ei ole pakko kehittyä, olla elämän aktiivimatkailija ja tarttua joka ikiseen hetkeen (mitä näitä kaikkia viisauksia nyt onkaan). Joskus on hyvä olla paikallaan ja antaa itsensä vain olla.

Varsinkin näin kesällä on ihan ok, jos päivän isoin haaste on herätä, syödä aamupala ja keittää kupillinen kahvia. Ja hei - sen kahvinjuomisen ei ole pakko olla suoritus, jonka aikana tulee aistia joka ikinen kahvin molekyyli ja ilmassa väreilevien sekuntien ainutlaatuinen taianomaisuus. Kahvi on kahvia ja sen voi hörpätä ilman stressiäkin, antaen kropan ja mielen levätä liialliselta aistimiselta ;)  

Lainaukset ovat Anna Salmen tekstistä Väestöliiton blogista.
 

18 kommenttia

  1. Ihan helkkarin hyvä teksti Tuula! . Allekirjoitan ihan kaiken.

    Itse kuulun sun kanssa samaan ihmislajiin, vaikkei sitä moni uskokaan, vaan kuvittelee, että olen luontaisesti sosiaalinen, jonka on helppo tosta vaan nousta johonkin Hyde Parkin puhujanpönttöön pitämään esitelmää suurelle yleisölle aiheesta kuin aiheesta. Totuus on kuitenkin se, että jopa niinkin harmittomalta kuulostava juttu kuin se perinteinen ringissä tanssiminen, jossa jokainen vuorollaan tökätään sinne ringin keskelle esittämään omia muuvejansa, on mulle ihan painajaismainen kokemus.

    En osaa nyt mitään järkevää tähän edes kirjoittaa, kun kirjoitit jo kaiken. Tarttee käydä lukemassa myös tuo Annan blogiteksti.

    Mukavan helppoa kesäoloa Samis <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Annukka-samis <3
      Oijoi, tuollainen ringissä tanssiminen olisi tosiaan aika painajaista (jopa monen sidukan jälkeen) ja ihan karmein painajainen olisi joku julkinen puhuminen. Mutta onneksi nämä ominaisuudet tietää, samoin kuin senkin, ettei kaikkien tarvitse olla yltiörohkeita ex-tempore ihmisiä, vaan on ihan okei olla tällainen omanlaisensa :) Ehkä mekin tullaan vielä joskus muotiin? :D

      Ihanaa kesäfiilistä sinne kanssasisarelle <3

      Poista
  2. Ei ole mustakaan puhujaksi 😊 Enkä kaipaa koko ajan uuden oppimista, siksi kai en ole mitenkään urasuuntautunut. Toki työssään pitää pysyä ajan hermolla, mutta että koko ajan haluaisin laajentaa kenttääni, niin noup noup!

    Kävin viime viikolla yhdellä kurssilla ja siellä luennoitsija puhui mieluummin oman mukavuusalueen laajentamisesta kuin siltä pois siirtymisestä. Mun mielestä se oli hyvin ajateltu. Ja kun sitä omaa mukavuusaluettaan saa laajentaa omaan tahtiin ja omia mielenkiinnon kohteita seurayen, se voisi jopa onnistuakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo oli viisaasti ajateltu, että omaa mukavuusaluetta voi pikkuhiljaa laajentaa omatahtisesti. Sillä lailla se voi oikeasti onnistuakin, mutta ei niin, että väkisin rimpuilee sinne jonkun muun ehdoilla. Oli varmaan antoisa kurssi :)

      Mukavaa ja omannäköistä kesäviikkoa! <3

      Poista
  3. Ajatuksia herättävä teksti. Helposti kuvittelee olevansa jotenkin epäonnistunut tapaus, jos ei halua jatkuvasti elää reunalla tai hypätä siitä reunalta tuntemattomaan. Mitä järkeä kahmia käsiinsä kaikkia kortteja, kun voi pärjätä sillä tarkoin valitulla vahvalla kädellä.

    https://aatenarikka.blogspot.com/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin sanottu :) Omasta kädestä en tiedä, onko tarkoin valittu tai vahva - ehkä paremminkin satunnaisesti valikoitunut - mutta mieluummin pärjään sillä kohtalaisesti kuin yritän jatkuvasti olla superihminen ja kahmia lisästressiä epämukavuuden kautta.

      Ihana blogi sulla <3 Aurinkoa viikkoon!

      Poista
  4. Tosi hyvä kirjoitus ja Anna Salmen kirjoitus myöskin. Muistan jostain lauseen "Vain epämukavavuus alueella kehittyy ja kasvaa" aaaarghh sisäinen teiniangsti nostaa karvat pystyyn.

    En muista olenko joskus itsekin kirjoittanut aiheesta. Minulla on ollut vähän (tai aika paljon) ymmärryskyvyn puutetta tätä epämukavuusalueideologiaa kohtaan. Varsinkin introverteille ja erityisherkille (ja introverttien ja erityisherkkien sekoituksille) tulisi ihan oikeasti painottaa että ei tähän mukaan. Ne herkät vaistot eivät ole huvin vuoksi luotuja ja olemassa, vaan niillä nimenomaan mennään sinne minne tarkoituskin on mennä. ...Eivät eläimetkään hyppele miten sattuu. :D


    Kauniita kesäpäiviä ihana Tuula <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osuvasti sanottu, että ei ne eläimetkään hyppele miten sattuu. On jotenkin ihan ristiriitaista, että ihmisen pitäisi aina venyä johonkin sellaiseen, johon ei luontaisesti jaksa/pysty. Ihan vaan siksi, kun joku on keksinyt, että vain epämukavuuden kautta voi kehittyä. Huoh...

      Mennään ainakin me herkkävaistoiset introvertit suosiolla sen ehdoilla, mikä oikeasti itsestä tuntuu riittävän mukavalta. Uskon, että niin voi kehittyä pitkäjänteisesti ja ilman stressiä :)

      Aurinkoa ja ihanaa kesäfiilistä! <3

      Poista
  5. Hyvä kirjoitus!

    Minulla työelämä on usein epämukavuusalueella kauhomista. Tällä hetkellä saan palkkani muutosprojektien määrittelystä ja vetämisestä. Olen tottunut jatkuvaan epävarmuuteen ja olen tosi hyvä kauhomaan uusista jutuista ne ensimmäiseksi tehtävät asiat esille ja osaan vielä kommunikoidakin niistä. Silti se on todella kuormittavaa. Koska faktahan on, että useinmiten en tiedä, mitä olen tekemässä. Silloin kun käsissä on joku tosi sekava vyyhti, vapaalla ei meinaisi enää jaksaa tehdä mitään päätöksiä ja haluaisi olla hiljaisuudessa tai ainakin omassa rauhassa (onnistuu hyvin lapsiperheessä). Jos homma jatkuu pitkään, niin voimat alkavat väittämättä ehtymään. Pelkkä lepo ei riitä vaan jotenkin mieli pitää pystyä irroittamaan sen hetkisestä kontekstista. Minulle siihen sopii parhaiten paikan vaihto. Toisaalta kontekstista irrottautuminen on hankalaa, koska ajatusprosessit katkeavat ja on vaikea päästä irroittautumisen jälkeen takaisin kiinni ajatuksiin ja käyntiin.

    Yleensä noihin epämukavuusalueen hommiin liittyy minulla vielä aikataulupaineet. Kun projekti vihdoin päättyy iskee väsyneelle mielelle vielä ihan hirveä tyhjyys, että mitä seuraavaksi. Minun on pitänyt jopa opetella projektin päättymistyhjyysahdistuksen tunnistamista ja siitä selviytymistä.

    Minuahan eniten sapettaa, että omalla toimialallani näitä epämukavuusalueen hommia ei keskijohto tue mitenkään. Työntekijä heitetään veneestä veteen ja käsketään uida rantaan. Yleensä keskijohdon osoittama rannan suunta on virheellinen. Tästä epämukavuusalueesta on tullut huonon johtamisen slogan. On helpompi tunkaista työntekijöitä epämukavuusalueelle kuin järjestelmällisesti tutkia alue itse ja avata sitä työnkitekijöille.

    Vapaalla minusta on kiva mennä hallitusti epämukavuusalueelle ja kokea uusia juttuja, kun itse voin valita, että mitä ja milloin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa todellakin kuormittavalta tuo alituinen epämukavuusalueella kauhominen. Vaikka voinkin uskoa, että olet työssäsi todella hyvä, niin pidemmän päälle tuo syö kyllä naista. Ikävää sekin, jos johto ei osaa/pysty tukemaan, koska jokainen tarvitsisi joskus sitä ylhäältä päin tulevaa backupia asioissa.

      Vapaalla minustakin on (joskus hyvin harvoin) kiva, jos voi omaan tahtiin ja hallitusti joskus kokeilla jotain uutta ja vähän jänskää. Minulle tosin riittää jokin hyvin pienikin juttu "extremeksi", koska kuten sanottu - olen vähän sellainen hissuttelija :)

      Pääasia olisi, että töistä jäisi jokaiselle sen verran henkisiä ja fyysisiä resursseja, että vapaalla jaksaisi ja haluaisi toteutaa itseään ja tehdä mielihyvää tuovia juttuja.

      Toivotaan kesään ja tuleviin projekteihin hyvin sujuvia asioita ja että käteen jäisi enemmän jaksamista ♥

      Poista
  6. Olipa hyvä teksti. Minäkin olen herkkis, enkä ollenkaan urasuuntautnut. Tuntuu, että ihan jo tällainen normaali työ on mulle tarpeeksi, uratykiksi ei musta olisi.

    Minäkin uskon siihen, että epämukavuusaluelle kannattaa mennä omaan tahtiin ja omaan intuitioon luottaen. Less could be more.

    Iloa viikkoon <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan sama täällä, herkkis ja ei-urasuuntautunut. Tavis työ on ihan riittävästi. En luultavasti jaksaisi ehjin nahoin mitään uratykki-meininkiä tai jatkuvaa pommitusta epämukavuusalueella.

      Less is more ja parhaiten voi silloin, kun itsestään ei tarvitse repiä liikaa joka suuntaan. Uskon, että silloin myös työn jälki on parasta, kun henkinen kantti voi hyvin.

      Aurinkoa ja kesäfiilistä viikkoon! ♥

      Poista
  7. Olipa hyvin kirjoitettu! Mä en nauti ollenkaan, enkä koe edes tarvitsevani epämukavuusalueella rämpimistä. Joskus toki pieni adrenaliiniryöppy tekee ihan hyvää, mutta kyllä mun mielestä tavallisen tasainen arki tekee ihmiselle hyvää henkisesti. Ja toi, minkä lopuksi totesit, että "joskus on hyvä olla paikallaan ja antaa itsensä vain olla".

    Mulla ei oikeastaan ole mitään lisättävää sun kirjoittamaan, ihan voisi olla omasta kynästä olla. Kiva huomata, että on muitakin, jotka eivät koko ajan ole puskemassa itseään kohti uusia haasteita ja niin edelleen, välillä kun tuntuu siltä, että joka puolelta tulee painetta siihen. Ja usein hiljaa itsekseni mietin, että "emmää halua, mä haluan vaan tehdä tätä, missä olen hyvä ja nauttia siitä".

    Ihanaa viikon jatkoa sulle Tuula <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just näin :) Tiedän, että on niitäkin ihmisiä, jotka nauttivat siitä, kun saavat tehdä kaikenlaista jännittävää ja mennä sinne epämukavuuden puolelle. Itse en kyllä ole vähimmässäkään määrin sellainen, ja jo pienetkin jänskät jutut pistää kropan ihan sekaisin. Tyyliin, että pystyn kyllä ringissä esittelemään itseni ja sanomaan nimeni reippaasti, mutta kaikki sitä jännemmät jutut - ei kiitos :D

      Ja mitä siitäkin tulisi, jos kaikki olisi extreme-juttuja tekemässä koko ajan - kuka sitten tekisi ne normijutut ja pitäisi pyörät pyörimässä? ;)

      Aurinkoista kesäviikkoa Emmalle! <3

      Poista
  8. Loistava postaus ja aina oman epämukavuusalueen ulkopuolelle meneminen aiheuttaa etukäteisahdistusta ja jännittämistä. Olen omalla kohdalla huomannut kuitenkin, että kun olen vaan mennyt tilanteisiin, joita kammoankin, niin jälkikäteen olen huomannut saavani näistä tilanteista paljon, mutta mielestäni tämä karaistumishomma ei sovi kaikille, ei kaikkien tarvitse koko ajan seikkailla epämukavuusalueella.

    Ihanaa viikon jatkoa Tuula <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinussa taitaa olla pisara seikkailuverta :) Minä tykkään tehdä jotain jännittäviä juttuja vain hyvin rajatusti ja hillitysti. En ole kovin elämyshakuinen sillä tavalla, että kaipaisin sitä jännityksen/pelon voittamisen tunnetta. Mulla elimistö keikahtaa sellaisista jutuista aina niin ylikierroksille, että on vaikea rauhoittua ja sitten olen pitkään ihan väsypoikki.

      Luulen, että tuo epämukavuusalueella oleminen ja siihen karaistuminen sopii joillekin paremmin kuin toisille. Ja jos sinne epämukavuuden puolelle voi mennä omilla ehdoillaan (eikä esim. työnantajan sanelemalla pakolla), niin tilanne on helpompi selvittää kunnialla :)

      Ihanaa viikkoa ja kivoja seikkailuita Tiialle! <3

      Poista
  9. Hyvä kirjoitus!
    Pisti todella miettimään..
    Ujona ihmisenä olen hyötynyt siitä että aikoinaan pakotin itseni mukavuusalueeni ulkopuolelle. Tein työn saralla sijaisuuksia paikoissa joihin meno jännitti törkeästi. Opin huomaamaan että pärjään, ja varmistui myös tieto siitä mikä on se "mun juttuni" eli vanhustyö.
    Ujouskin on helpottanut. Kyllähän se elää ja voi hyvin perusluonteessa, mutta ei enää rajoita elämää.
    Mutta oon samaa mieltä jatkuvasti tapahtuvasta omien rajojen ylittämisestä.
    Ei pysty ei kykene.
    Monesti koen että olen nykymaailmassa jotenkin epäonnistunut yksilö, kun nautin kodista, omista puuhista siellä tai mummolassa, omasta perheestä ja ystävien tapaamisesta, luonnosta, tavallisista asioista.
    En kaipaa extremejuttuja tai ole liekehtivän innostunut milloin mistäkin.
    Mutta..tämä on mun tapani elää, nauttia ja olla onnellinen.

    Tässä maailmassa jossa usein painotetaan yksilön oineuksia, ei aina muisteta että on niin monta tapaa hyvään elämään..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä pointti tuo, että joskus se pakottaminen epämukavuusalueen puolelle voi olla sysäys juuri oikeaan suuntaan. Tiedän, että itsellekin se olisi joissain kohdin tehnyt hyvää, mutta mutta... ujohko introvertti ei vain aina ole saanut aikaiseksi.

      Ujoudesta tuli mieleen, että sekin tuntuu nykymaailmassa olevan ei niin ihailtava piirre. Tuntuu, että enemmän ihaillaan sellaisia avoimia hölöttäjiä, jotka ystävystyvät sekunnissa vaikka puunkantojen kanssa. Nuorempana itse ehkä vähän sureksin omaa ujouttani, mutta nykyään tunnen itseni paremmin ja tiedän, että näin on just hyvä

      Kuten sanoit, "tämä on mun tapani elää, nauttia ja olla onnellinen". Just niin :) Pääasia että itse tietää millainen on ja mistä asioista tulee onnelliseksi.

      Aurinkoa viikonloppuun! <3

      Poista

Ilahdun kaikista ystävällisistä viesteistä ja pikku moikkauksista :)

© Oman katon alla
Maira Gall