torstai 22. helmikuuta 2018

Torstain lyhyet

Mielessä paljon ja ei mitään. Vähän sellaista, että melkein tulee jokin ajatus, mutta ei sitten kumminkaan. Näillä pakkasilla hyytyy vähemmästäkin, ainakin tällainan synty-hämäläinen, joka oikeasti haluaisi olla vähän eteläisempien leveysasteiden edustaja.

Jo riittää kylmyys. Voisiko se kesä jo tulla? On ihan kiva, että talvi on ollut kaunis ja luminen. Mutta hei, 21 astetta on jo vähän liikaa! Lumisen talven ainoa oikea hyöty on ollut hiihtäminen, mutta kuka muka lähtee hiihtämään, kun nenäkarvat jäätyvät jo pelkästä ajatuksesta. Koko ensi viikoksi on luvattu 10-20 astetta pakkasta, ja minä sanon, että voihan pöh.

Onko pakko olla jonkun joku? Tuli mieleen ohimennen ja kautta maiden ja mantujen, että kannattaako määritellä itsensä jonkun muun kautta. Mitä jos se joku muu lähtee, niin kuka sitä sitten on? Paljon kätevämpää olla alunperinkin ihan vaan Minä, koska se nyt sentään kaiketi on ja pysyy - paitsi pms:n aikoihin ainakin minun tilallani on joku ilmestyskirjan peto. Toki ihminen määrittelee sosiaalista statustaan perheen, työn ja  ystävien mukaan. Mutta jos perustaa koko identiteettinsä sille, että on jollekin joku, niin se on aina vähän heiluva perusta.

Stressi. Sillä lienee jotain tekemistä evoluution ja sen hitauden kanssa. Ihminen on edelleen aikalailla sama kuin joskus luola-aikoina. Silloin oli aiheellistakin pelätä ja jännittää kaikenlaista, kuten että hyökkääkö ensi yönä sapelihammastiikeri ja miten pitäisi siltä suojautua. Nykyään ei liiemmin ole petoja väijymässä sängyn liepeillä, mutta silti stressaamme ja säpsymme hereille, kuten vaikka miettimään, että tulikohan siihen eilen lähettämääni sähköpostiin oikea sanamuoto ja voi härregyyd jos ei...
 
Aiempina vuosina olin ihan mahdoton stressaaja. Nykyään jo osaan viitata kintaalla monelle jutulle. Stressatkoon ne, joille siitä maksetaan. Mutta silti kyllä sykkeet ja verenpaineet kohoavat aika tehokkaasti toisinaan. Etenkin nykytilanteessani, kun työnantaja on uusi, huomaan vetäväni ihan kierroksille, jos edes kuvittelen tehneeni virheen. Sitä jo sirottelee tuhkaa ylleen, kunnes huomaa, ettei se mikään virhe oikeastaan ollutkaan. Mutta silti sitä on ihan varma, että pitävät tietenkin ihan tyhmänä... 

Huh, ei se ollutkaan luolapeto,
vaan oma kotoisa fotobombaaja :D

Näillä lyhykäisillä kohti loppuviikkoa ja nurkan takana odottavaa hiihtolomaa. Adjö!  
  

15 kommenttia

  1. Kylmyys todellakin riittää!!! Siitäkin huolimatta, että ulkona on äärettömän kaunista.

    Tuota toisen kautta itsensä määrittelemistä olen itsekin tuumaillut. Onhan se tietty hienompaa olla Lentäjän morsmaikki tms. kuin Siivooja-Sirkka. Mutta jos vaihtoehtona onkin Roskakuskin vaimo tms., täytyy määritellä itsensä jotenkin ylemmäksi. Miksei voi vaan olla niinkuin esim. Tuula tai Tuija??

    Ihanaa pakkaspäivää ❤️☀️❄️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, juuri noin :D Parempi olla ihan vaan tälleen Tuula ja Tuija. Moni asia on sillä tavalla paljon helpompaa. Ja kai mussa on sen verran feministiä, että en vaan ymmärrä miksi se XXX:n vaimo on jotenkin parempi kuin ihan vaan Meikänainen? 50-luku on kuitenkin jo takanapäin... Mutta onneksi ei tällaisen pienen ihmisen tarvitse ihan kaikkea ymmärtääkään :D

      Kaunista pakkaspäivää sinne myös! <3 Minä taidan tyytyä ihastelemaan sitä ikkunan läpi...

      Poista
  2. Piti oikein miettiä, kuinka kauan itse olen ollut "jonkun joku" :). Niin kauan vissiin, etten muuta muista. Ei tosin päde kaikissa piireissä tai tilanteissa, mutta noin niinkuin yleisesti ottaen tässä kaupungissa, jossa kaikki tuntee ukkelin urheiluajoiltaan, mutta minua ei kukaan (mikä on ihan hyväkin asia, koska naisena ei ole välttämättä aina meriitti olla se, jonka kaikki tuntee...).

    Tätä on vähän vaikea selittää ilman todellisia nimiä, mutta jokatapauksessa, ukkeli muutti tänne 10-vuotiaana ja sai silloin lempinimen päällään olleiden vanhan urheiluseuransa verkkareiden selässä lukeneesta seuran lyhenteestä. Olkoot se nyt vaikka KiPa :D.

    Varmaankin silloin, kun mentiin naimisiin eli jotain sata vuotta sitten, musta tuli Kipan vaimo. Ja silloin, kun meidän pojat syntyi, ensimmäinen oli kouluikään saakka pikku-Kipa ja pikkuveljensä mini-Kipa. Mutta sittemmin esikoinen saikin koulussa oman lempinimen, joka tässä tarinassa olkoot nyt vaikkapa Reka (oikeasti häiritsee, kun ei ole sinne päinkään :D), jonka jälkeen miehestä tulikin isä-Reka, musta äiti-Reka ja kuopuksesta pikku-Reka tai vaihtoehtoisesti reka. Ja niillä on siitä asti menty, mutta jotenkin ihan hirveästi tykkäänkin olla äiti-Reka. Taidan olla siitä jopa hieman ylpeäkin :).

    Sensijaan esim. golfkentällä olen ihan vaan oma itseni Antero, joka on mun miespuolisten pelikavereiden mulle antama nimi :).

    Mutta siis juu. Yö on just mitä parhainta aikaa kuunnella ja mietiskellä kaikenlaista. Ja näin erityisherkän kuulon omaavana olen saanut myös vainoharhaisen maineen, koska esim. mies ei voi oikeasti uskoa, että kuulen ulkoseinän läpi, koska ajastimeen kytketty auton periaatteessa äänetön lohkolämmitin hyppää päälle. Ja mun korviin se on kumminkin ennemminkin häiritsevää "meteliä".

    Että sillai. Loistavaa lomaa teille <3.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuohan on varsin luonteva tarina sille, että susta on tullut 'Kipan vaimo' :) Näinhän se helposti käy sosiaalisissa piireissä. Minäkin olen varmaan mieheni kavereille lähinnä P:n vaimoke, kaikki ei varmaan edes muista mun nimeä :D Ja hyvä niinkin.

      Mutta lähinnä ehkä hain takaa sitä, että miksi ihmeessä nainen ihan itse oma-aloitteisesti määrittelee itsensä (vaikkapa täällä blogistaniassa, tai sitten tosielämässä) "Jonkun Joksikin".

      Vähän vaikea selittää, enkä tiedä onnistuinko ihan :) Aina toki olemme sosiaalisten ympyröidemme kautta jollekin jotain. Jonkun tyttäriä, jonkun kumppaneita, jonkun äitejä/isejä. Kunhan itse kuitenkin muistaisimme elää itsemme emmekä jonkun toisen kautta. Ettei käy niin, että miellämme itsemme Mattimeikäläisen Vaimoksi, ja sitten jos matti häipyykin kuvioista niin iskeekin kokonaisvaltainen kriisi, kun matto menee alta paitsi elämältä, myös koko identiteetiltä. Jos ei ole tottunut olemaan Minä, niin se voi olla vaikeaa opetella yhtäkkiä.

      (Vaikka tää ajatus tavallaan lähtikin yhdestä some-jutusta, niin tää pätee oikeastaan paremminkin oikeaan elämään ja niihin ihmisiin, joilla ei oikein ole ikäänkuin omaa identiteettiä, vaan on aina eletty jonkun toisen kautta ja elämäntavat muuttuu sen mukaan, kuka sattuu olemaan kuvioissa.)

      Heh, voin hyvin kuvitella, että ulkoseinän läpi kuulee vaikka mitä :D Minä taas haistan välillä seinän läpi, kun viereisellä tiellä kävelee joku tupakoitsija ja se haju tulee jostain ihme huokosista lävitse. Muut ihmettelee, ettei täällä mikään haise... Ja välillä mies tulee hulluksi, kun olen kuulevinani milloin mitäkin "outoa" autossa :D

      Ihania talvipäiviä! <3

      Poista
    2. Lisäselvitys auttoi ymmärtämään sun pointtia :). Ymmärrän nyt paremmin, mitä ajoit takaa. On eri asia kuin tää mun oma keissi, koska olen kyllä ihan oma itseni aina ja kaikkialla, mutta poikien kaveripiirissä sitten se äiti-Reka :). (Tekis niin mieli käyttää oikeita nimiä).

      Ja juu. Tupakan haistaa vaikka harmaan kiven läpi. Se on niin kamalaa. Justiin olin liikennevaloissa omalla autolla ja mun vieressä olevassa autossa kuski poltti tupakkaa (yäk) ja vaikka molemmilla oli ikkunat kiinni, tuntui, että tekis mieli ajaa vaikka päin punaisia, että pääsis siitä hajusta eroon.

      Mutta nyt en häiriköi enempää. Heippa ja kuulumisiin!

      Poista
  3. Tuo on totta että onko pakko olla jotain muuta kuin oma itsensä.... miksi verrata kun voi olla oma upea minä.
    Mitä tulee menkkaoireisiin niin voin sanoa että Terve, tässä tätä on kolme päivää vedetty hirttosilmukkaa kattoon kun niin masentaa tai jos ei masenna niin sit vähintäänkin vituttaa ja vois vaikka syödä kaikki ääliöt ihmiset jotka ei ole silloin ääliöitä kun mulla ei ole menkkoja :/
    Murinaaa....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti hirttosilmukkafiilikset alkaa helpottaa, kun viikonloppu on jo ovella :) Tiedän niin tuon tunteen... Jos ei muuten muista, että mikä aika on kuusta, niin ainakin ne omat mielialat sen viimeistään kertoo. Nimim. hirviö.

      Lempeää ja rentoa viikonloppua sinne! <3

      Poista
  4. Ihana talvi, sanon minä :) Minä jotenkin nautin näistä napakoista pakkasista, mutta kyllä tämä jo riittää, ei tarvita enempää pakkasta! Vielä saisi ensi viikolla olla kunnon talvikelit ja sitten kevät kiitos!

    Olen samaa mieltä kanssasi tuosta, että miksi olla jonkun joku, entäs jos sitä jokua ei olekaan, kukas minä sitten olenkaan? Olen aina ollut "vain" minä, varmaan joo jossain kaveripiireissä J:n vaimo ja lapsien harrastuspiireissä jonkun äiti, mutta noin pääsääntöisesti olen Minä, isolla ämmällä (vai iso ämmä???) tällainen, tallaaja, mutta omana itsenäni tallailen...

    Ja stressi, siitä olen huono sanomaan mitään, minä kun en oikein tunnu osaavan stressata, pitäisi ehkä välillä...

    Ihanaa viikon viimeistä työpäivää ja alkavaa lomaviikkoa (onko sulla ensi viikolla loma?), ainakin mulla alkaa loma :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä! Hiihtoloma on ovella täälläkin! Ollaan koko perhe lomalla ensi viikko, ja se on suorastaan ihmeellistä :)

      Kelit ainakin on hiihtolomaan sopivat, paitsi että niitä yli 10 asteen pakkasia en hiihtämisen kannalta toivoisi. Mulla menee keuhkoputket ihan tilttiin kovilla pakkasilla ja hiihtäminenkin on sitten ihan mahdotonta. Mutta eiköhän niitä sopiviakin kelejä tule :) Ja tosiaan, ensi viikon jälkeen sopisi kevään jo tulla! Ei sillä, on tämä pakkastalvi ollut mukavampi kuin loskainen ja märkä talvi. Ihanaa, kun on ollut kunnolla lunta.

      Ihan loistavaa hiihtolomaa sinne! <3

      Poista
  5. Ulkona on nyt niin kaunista, että henki salpautuu! Ja nenäkarvat jäätyy... Silmät tykkää mutta kroppa ei, hrr....
    Samaa mä olen monesti miettinyt, miksi pitää olla jonkun joku. Tuleeko se entisajoista, jolloin nainen/naiset oli miehensä omaisuutta? En kyllä haluaisi että mua määriteltäisiin edes Makkosen rouvaksi. Mieluummin olisin vaan se Makkosen Martta itse!
    Taas tuota kuvaa katsoessa ihastelen, miten k-a-u-n-i-s olet!!!!!!
    Ihanaa lomaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kyllä mielettömän kaunista <3 Varsinkin näin ikkunan takaa katseltuna :D Mä olen armoton vilukissa ja olen ollut jo viikkotolkulla ihan jääpuikkona, hrrr.

      Ja voi hitsi sua ja sun ihania kehuja. Kiitos miljoonasti Helmis <3

      Poista
  6. Ihan vaan pikaisesti käyn moikkaamassa, kun en ole pitkään aikaan ehtinyt! Onnistuin järkkäämään itselleni niin ylikiireellisen hiihtoloman, että kuten blogin puolella kirjoitinkin, odottelen jo sitä, että pääsen takaisin töihin lepäämään :D

    Stressi, mörköjen mörkö!! Mä olen aina mielestäni ollut sellainen, etten stressaa, mutta vasta lähiaikoina olen tajunnut, että höpöhöpö, iskeehän se muhunkin. Mä osaan yleensä olla stressaamatta niistä asioista, mistä moni muu eli esim. työasiat eivät juurikaan (ainkaan pitkäaikaisesti) vaivaa mua. Mutta mä onnistun stressaamaan sitten lähes kaikesta muusta, mutta aina niin, etten itse tajua stressaavani. Sitten ihmettelen, että mikä mua oikein vaivaa, kun kaikki kiristää ja ahistaa, vaikka mitään syytä ei pitäisi olla.

    Huh ja nyt rupesi stressaamaan, että miten sekavan tästä kommentista oikein voikaan saada aikaiseksi :D Ei pitäisi kiireessä tulla kirjoittamaan... no, toivottavasti sait edes jostain kiinni. Hei, ihana kuva susta ja ihanaa hiihtolomaa!! Toivottavasti saat rentouduttua <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan oli tolkun kommentti, joten ei hätää ja kiva kun kävit moikkaamassa :)

      Täällä tosiaan hiihtoloma ovella ja toisaalta odotan innolla, toisaalta kauhulla. Koko viikko perheen ja lasten kanssa on ihanaa, mutta toisaalta kyllä hieman hermoja repivääkin :D Täytyy vaan ottaa niitä omiakin hetkiä, että pysyy pää kasassa.

      Tuo on mullakin se varma stressin merkki, että kaikki ahdistaa ja päätä kiristää. Aina ei edes tiedosta sitä stressin lähdettä, mutta sen sijaan tuskailee ärsyyntyneenä...

      Kivaa viikonloppua sinne ja toivottavasti kiireet helpottaa! <3

      Poista
  7. Kyllä tää jonkun joku on juuri vaikea asia, kun itse täällä kriisittelen, kun aivan yhtäkkiä nuo lapset vetäytyy omiin huoneisiin, eikä äidin seura enää kelpaa. Kyllä tässä täytyy miettiä itsensä ihan uusiksi. Jotenkin kun tähän vielä mahtuu oma 50vee vuosi, niin jotenkin tuntuu, että pienoista kelailukriisiä on ilmoilla, mutta ei mitään sellaista, jota ei peitottaisi.

    Uuh nämä kylmyydet, en tykkää!

    Kivaa viikkistä teille <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kelailukriisi on ymmärrettävä, kun lapset kasvaa ja huoltosuhde muuttuu. Täällä vielä sen verran untuvaisia nuo poikaset, ettei ole ihan vielä pelkoa irrottautumisesta. Vanhempi tosin jo sulkeutuu aika ajoin omiin oloihinsa, liekö ekoja merkkejä tulevista vuosista..? Susta ei kyllä uskoisi, että 50 vee vuosi meneillän?! Oot ikinuori! :)

      Nää kylmyydet on kyllä ihan liikaa! Sellainen -5 astetta ja aurikoinen talvikeli olisi jees, mutta kun jatkuvasti paukkuu yli kymmenen asteen, niin hyi hiivatti... Koitetaan pysyä lämpöisinä.

      Kivaa viikkoa! <3

      Poista

Ilahdun kaikista ystävällisistä viesteistä ja pikku moikkauksista :)

© Oman katon alla
Maira Gall