keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Rajat kiinni // erityisherkkyydestä


Kamala otsikko, mutta niin on aihekin herkkiksen näkökulmasta. Ei ole ihan kerta tai kaksi, kun olen jonkinlaisessa konfliktitilanteessa tullut yli jyrätyksi. Joku muu on mielestään jossain tilanteessa absoluuttisen oikeassa ja sitä myöten minä väärässä. Kun toinen esittää asiansa riittävällä aggressiivisuudella ja joustamatta milliäkään, niin minä menen lukkoon, vetäydyn suojakuoreen (anteeksipyytävän hymyn taakse) ja yritän lähinnä luikkia tilanteesta karkuun pikimmiten. Kotona sitten hakkaan päätä seinään, että miksen nyt taaskaan osannut puolustautua. Että olisiko se niin vaarallista vaikka vähän ärähtää toiselle, että nyt riittää.

Olen kaiketi aina ollut sellainen, että ylitseni on helppo kävellä. Erityisherkille ihmisille on varsin tyypillistä, että kaikenlaisia ristiriitatilanteita on vaikea sietää. Mieluummin jopa tulee vaikeassa tilanteessa ylijyrätyksi kuin ärähtää toiselle osapuolelle ja pitää jämäkästi kiinni omista mielipiteistä tai oikeuksista.
 
Ei-herkkä mieheni osaa ihailtavasti viitata kintaalla kaikenlaisille 'hourupäille' ja riidanhaastajille. Minä taas olen se, joka kantaa sisällään murhemöykkyä sen takia, että joku sanoi pahasti, väitti jotain valheellista tai muuten vain purki aggressioitaan minuun. Mietin syitä sen toisen käytökselle ja kaivelen esiin keittiöpsykologisia näkökulmia - ehkäpä se toinen on kokenut kovia ja sen takia nyt sitten käyttäytyy tuolla tavalla...    

Elämässä törmää väistämättä ristiriita- ja konfliktitilanteisiin toisinaan. Mutta miksi ihmeessä niiden kanssa toimeen tuleminen on niin vaikeaa? Kukaan ei varmaankaan nauti hankalista tilanteista, mutta etenkin erityisherkille konfliktien kohtaaminen on vaikeaa. 

kuva: society6.com

Viime aikoina on taas osunut eteen tilanteita, joita olen sitten murehtinut ja märehtinyt kotona päiväkausia. Nyt olen siinä pisteessä, että olen ihan pirun kiukkuinen itselleni! Jos joku kävisi kimppuuni fyysisesti, pistäisin takuulla kampoihin ja tietäisin mitä tehdä. Miksi ihmeessä sitten en osaa henkisen puolustautumisen taitoa? Miksi menen lukkoon ja muutun lampaaksi sen sijaan, että osaisin olla vähän susi ja puolustaisin reviiriäni.

Ei ole yhtään mukava tunne huomata, että jälleen kerran antoi toisen mellastaa ja purkaa omia aggressioitaan, traumojaan tai päähänpistosta syntynyttä kiukkuaan minun kustannuksellani. Sellaisesta jää hyväksikäytetty ja paha olo, jonka työstämiseen kuluu järjetön määrä aikaa ja energiaa.

Juuri sopivasti näitä ajatuksia pyöritellessä törmäsin tekstiin siitä, miten erityisherkkä kokee konfliktitilanteet. Näinhän se juuri menee - erityisherkkä kokee ristiriitatilanteessa todella vahvan tunnelatauksen (vastapuolen tunteisiin reagoiminen vahvasti ja niiden peilaaminen itseen) ja se saattaa olla niin vahva, että keho ja mieli menevät hetkellisesti lukkoon. Jälkeenpäin voi tulla  jopa jonkin asteinen shokkireaktio vapinan tai itkun muodossa, ja siitä alkaakin sitten asian pitkällinen murehtiminen...  

Voisikohan henkistä itsepuolustusta oppia samalla tavalla kuin fyysistäkin? Jos osaan vetää tanakan oikean suoran tai kiertopotkun, niin luulisi, että opin torjumaan ristiriitatilanteissa lentelevät sanansäilätkin?

Mitä mieltä te olette - saako aikuinen ihminen käydä toisen kimppuun sanallisesti sivaltaen, vai onko oletus, että asiat pitäisi pystyä käsittelemään sivistyneesti ja rauhallisesti? Jos joku haastaa riitaa, osaatteko puolustautua napakasti vai menettekö lukkoon kuten minä? Tai oletteko oppineet henkisen itsepuolustuksen taitoa aikuisiällä? Oletteko herkästi haavoittuvia vai omaatteko teflon-pinnan?
  

22 kommenttia

  1. Minä keksin sopivat sanat puolustukseksi vasta jälkeenpäin, kun tilanne on ohi. Yleensä vastapuoli on jo koko jutun unohtanut, kun minä sitä vielä märehdin. En omaa teflonpintaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama täällä. Oikeat sanat tulevat vasta jälkikäteen, kun on jo auttamatta myöhäistä ja se harmittaa. Teflonpinta olisi kiva (vaikka olisikin herkkä sisus), sillä se suojaisi kovilta ihmisiltä... Mutta ehkä sitäkin sopivassa määrin vielä oppii - olemaan lujasti pehmeä :)

      Poista
  2. Mä puolustaudun ehkä 50-50 tilanteista, joissakin tilanteissa sitä vaan menee sormi suuhun ja vasta jälkikäteen keksii ne oikeat napakat sanat.

    Mutta opettelua se oikeasti on, eikä ollenkaan yksinkertaista tai helppoa....

    Tsempppiä muru!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Opettelua se varmaan vaatii. Mistä ihmeestä löytäisi kurssin, jossa voisi harjoitella sanallisiin hyökkäyksiin vastaamista - menisin heti. Kaikenlaiset konfliktit kun saa mut lähinnä miettimään karkuun juoksemista ja hautautumista peittokasan alle ikuisiksi ajoiksi...

      Kiitos tsempeistä <3 Sinne erityistsempit uuden elämäntilanteen kynnyksellä!

      Poista
  3. Mä opettelin silloin terapian aikana sanomaan ei ja puolustamaan reviiriäni, mutta huono olen siinä vieläkin. Annan myös toisten helposti jyrätä ylitseni ja sitten se on täyttä tuskaa kotona, kun murehdin niitä asioita viikko tolkulla. Enkä muuten unohda koskaan! Tosi vaikeaa välillä, mutta tähän asti on jo sentään selvitty.
    Kyllä sanansäilällä saa sivaltaa kun on sen paikka, mutta tietysti ensin kuuluisi edetä asioissa neuvottelemalla ja fiksusti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin ajattelen niin, että ensin pitäisi yrittää sivistyneesti, rauhallisesti ja neuvotellen yrittää ratkaista asia. Sanansäilä ja aggressiviisuus vasta sitten, jos toinen kertakaikkiaan käy silmille. Terapia varmaan auttaa hahmottamaan paremmin omia rajoja ja omanarvontuntoa. Vaikka monissa tilanteissa minäkin osaan sanoa ei, niin nuo riitatilanteet ja toisen ihmisen aggressiivisuus saavat kerta kaikkiaan lukkoon ja tekevät kamalan olon... Oon tässä vissiin jo kolme viikkoa murehtinut yhtä ikävää tilannetta, kun toinen osapuoli ei osaa keskustella, vaan tulee päälle kuin yleinen syyttäjä. Äääk... Mutta sinänsä helpottavaa kuulla, etten ole ainoa, joka reagoi näin. Kiitos vertaistuesta <3

      Poista
  4. Tutulta tuntuu tuo siun kirjoittamas, minäkin keksin kotona ne parhaat "heitot takas mitä ois PITÄNY " sanoa takasin riita pukarille, mutta kyl osittain pidän päänikin tilanteissa varsinkin joissa tiedän että toisen näkökanta on suppea . Mut oon tuohtunu ja sekasin murheellinen ahdistunut kotona koko tilanteesta, koska en missään tapaukses tahtois olla riidoissa ja riidelläkään , ahdistaa sitten osin nekin mitä on heittäny omast mielest ilkeesti vastustajalle . Yritän kovasti sanoo loukkaamatta asioita takasin vaikka toinen loukkaiskin ja tunnen lopulta huonoo omaa tuntoo jopa siitäkin että pitikin vastata, ois pitäny kävellä vaan koko tilanteesta ulos . Inhoon yli kaiken kaikenlaist vihapuhetta ja rasistisuutta ja ne on ne jotka eniten ahdistaa, tai jos mennään loukkauksissa henkilökohtaisuuksiin ulkonäköö haukkuen tms . ehkä juuri siks että oma ex narsku mies teki tota ja loukkas nii syvästi nimenomaan iskemällä niihin henkilökohtaisiin kipukohtiin mitkä eniten satutti mua ...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla niin samat fiilikset. Inhoan yli kaiken riitatilanteita ja kaikenlaisia välienselvittelyjä. Itse ajattelen, että ihmiset eläkööt niin kuin elävät ja sillä sipuli. Ja jos jotain oikeasti tärkeää selviteltävää tulee, niin sen voi tehdä nätisti puhumallakin (ainakin alkuun), eikä sillä lailla, että käydään heti riitelemään nyrkit pystyssä. Jonkinlainen teflon-pinta näissä tällaisissa tilanteissa olisi hyvä suoja. Että osaisi blokata ainakin ne toisen ihmisen synkät tunnelataukset pois itsestään...
      Kiitos vertaistuesta <3

      Poista
  5. Ensinnäkin vastaus kysymykseesi; EI SAA hyökätä, mutta kun kaikilla ei ole käsitystä asiasta. Nykyään ajatellaan että on oikeus kertoa mielipiteensä kaikesta ja kaikille suoraan ja mielellään agressiivisesti. Todella lapsellista ja tyhmää! Itse olen nykyään aika napakka sanomaan heti vastaan, jos joku meinaa kävellä yli, aina ei ole ollut näin. Pidän kyllä puoleni ja nousen hetimmiten takajaloilleni puolustamaan itseäni ja lähimpiäni, mutta ei minullakaan ole kuitenkaan lupaa mennä toisen yli talloen...jos konfliktia meinaa tulla pyrin torppaamaan sen heti,varsinkin jos toinen osapuoli ei edes yritä keskustella asiasta normisti ja järkevästi. Minusta ei saa 'leikkikaveria' tyhmään riitaan, mutta en myöskään ole ovimatto :) Mutta kyllä ne tilanteet silti jää mieleen vaivaksi asti. ERään terapeutin mukaan olen erityisherkkä, mutta oppinut kasvattamaan itselleni osittaisen suojan....mitä sitten tarkoittaneenkin?
    Tsemppiä ihanuus...en tiedä pystyykö asiaan 'kouluttautumaan', mutta itse olen iän myötä ( ja ehkä muutaman terapiatunnin ) saanut itsevarmuutta omille jutuilleni ja monelle on tullut yllätyksenä, ettei ylitseni enään kävellä. Mieti miksi sinun pitää aina antaa periksi?
    Jokatapauksessa nautinnollista loppuviikkoa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihailen tuota, että osaat pitää puoliasi ja tehdä lopun muiden tallomisyrityksistä. Sitä taitoa tosiaan nykymaailmassa tuntuu tarvittavan, kun näitä riidanhaastajia ja päänaukojia on ihan liikaa. Välillä tulee mieleen, että katsooko porukka niin paljon tosi-teeveetä, että sieltä apinoidaan kaikki dramaattiset käyttäytymismallit kissatappeluineen? :D
      Minä aina kotosalla pihisen ja puhisen, että näytän kyllä vielä ja täältä pesee. Mutta kissanviikset - kun tulee tositilanne, niin muutun lähes aina ylivarovaiseksi diplomaatiksi, vaikka joskus tarvittaisiin paremminkin kunnon jyrähdystä, joka pistäisi stopin turhalle suunkoputtamiselle. Mutta hitsi vie, aion vielä tämänkin taidon oppia!

      Kiitos tsempistä ja inspiraatiosta! <3 Auttaa tosi paljon, kun kuulee muiden kokemuksia ja ajatuksia näistä samoista asioista.

      Ihanaa viikonloppua!

      Poista
  6. Mulla on useinmiten päinvastainen ongelma, vaikka oonkin myös erityisherkkä. Tilanteen niin vaatiessa annan nimittäin välittömästi takaisin, luut kurkkuun ja sitä rataa... Luultavasti (?) mulla isoin tekijä saattaa olla traumat (turvattomuus pienestä pitäen, on ollut aina vain pidettävä itse omia puoliaan), joiden vuoksi luontaisesti ensimmäinen vaihtoehtoni on hyökkäys ja taistelu. Kakkoseksi jään tosi harvoin, mutta justiinsa tuo että _ihan _kamalasti niihin tilanteisiin menee energiaa. Huuh! Ja saatan kyllä haavoittua hyvinkin syvästi, vaikka ns. voittaisinkin. Opettelemista ja harjaantumista on riittänyt (ja riittää edelleen), että saan itseni olemaan reagoimatta ollenkaan, koska se on ainakin mulle paras vaihtoehto. Joskus onnistuu, joskus ei. Ja kun ei onnistu, siitä ei parane liikaa ruoskia itseään, koska se(kin) vain pahentaa asiaa ❤️❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa niin tutulta, paitsi tuota luun kurkkuun pistämistä en tosiaan osaa - ja sillekin olisi joskus paikkansa, jos päälle käydään ihan syyttä. Taitaa olla niin, että ylipäänsä meillä erityisherkillä reaktiot ovat isoja, olipa sitten kyseessä kuoreen meneminen tai "yli"puolustautuminen.
      Turha itsensä ruoskiminen tosiaan on turhaa ja vain pahentaa asiaa. Paremminkin lempeys ja ymmärrys itseä kohtaan on parempi. Sitä reagoi, koska lähtökohdat ja kokemukset ovat mitkä ovat. Ja kun sen tietää, niin voi oppia jotain parempiakin konsteja :)
      Minä voisin kyllä pikkuisen ottaa sinulta sitä takaisin antamisen taitoa - tekisi hyvää minulle :D

      Lempeää viikonloppua! <3

      Poista
  7. Tosi ikäviä ja raskaita nuo ristiriitatilanteet, on niin tuttua niiden kamaluus.

    Monesti mulla on liian pitkä pinna ja sitten kun alan hermostumaan ja antamaan takaisin: a) on joko tilanne jo ohi b) sanon tylysti takaisin, ja sitten jälkikäteen alkaa se itsensä piiskaaminen ja ruotiminen että sanoinko liian pahasti, olisiko tilanteen voinut jotenkin muulla tavalla hoitaa jne. Ja jos olen vaikka väsynyt eikä ole pinnaa, alkaa se sama itsen syyllistäminen kun sanoin pahasti vaikka se toinen olisikin sanonut vielä pahemmin. Huoh.

    Haleja Tuulalle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa tasapainoilua täälläkin. Yleensä olen niin hidas ja arka, että tilanteet menevät ohi ennen kuin löydän oikeat sanat tai tavan reagoida. Siinä sitten itsekseni juputan ja marmatan, kun muut jo porskuttavat eteenpäin... Ja jos joskus kerran vuosituhannessa sanonkin takaisin, niin sitä sitten kelailen ja mietin, että tulikohan sille toiselle nyt paha mieli ja voivoi sentään. Mikä on ihan turhaa, jos se toinen osapuoli on yhtälailla satuttanut minua.

      Voi meitä herkkiksiä. Tarvittaisiin joku suojaava teflonkuori tai teräsvaippa ympärille :)

      Haleja ja ihanaa viikonloppua Soili! <3

      Poista
  8. Nyökyttelen täällä päätäni mielessäni hokien "kyllä" "näinhän se menee". Ihan kuin olisin tuon itse kirjoittanut. Hitto kun alkoi pistämään vihaksi taas meidän erityisherkkien puolesta. Saakeli viekööt (anteeksi) kun toiset katsoo oikeudeksi talloa muita kanssaeläjiä jalkoihinsa ja sitten vain röyhistellä ylpeänä rintakarvojansa. Tällä viikolla minulle kävi taas näin kun eräs erittäin kärkäs ja pahantuulinen ihminen tuli paikalle, puhdisti pöytänsä alta sekuntin omalla agressiivisella käytöksellään ja sai minut ihan itkunpartaalle. Ei tosiaan mennyt montaa hetkeä että tilanne oli se että olin kuin koiranpentu häntö koipien välissä :( Hitto että tosiaan raivostuttaa sellaiset ihmiset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä puolestani nyökyttelen sun kommentille, että just noin. Ja just tuommoiset kärkkäät pahantuulen ihmiset ovat kamalia, kun kaatavat omat roskakasansa toisten niskaan. Kunpa joskus oppisi antamaan sillä tavalla takaisin, että ei ottaisi sitä vastapuolen sontaa niskaansa, vaan ohjaisi sen jämäkän lujasti takaisin sinne minne se kuuluukin.

      Toivottavasti sun kurja tilanne on jo ohi, eikä enää ole paha mieli <3 Tsemppiä ja kiitokset vertaistuesta! :)

      Poista
  9. Mä olen oppinut aikuisiällä pitämään paremmin puoleni, kymmenen vuotta ilman varmaa diagnoosia tapahtunut sairasteleminen on saattanut mut tilanteeseen jossa olen koko ajan tilastani tavallaan "todistusvelvollinen" ja puolustuskannalla, osan lääkäreistäkin kanssa. On ollut pakko oppia menemään hankaliin tilanteisiin vahvana, kuulemaan mitä ihmeellisimpiä möläytyksiä ja reagoimaan niihin nopeasti. Tämän seurauksena huomaan meneväni tilanteisiin joskus vähän liiankin defenssit päällä, en tykkää tästä piirteestä itsessäni. Jälkikäteen murehdin konfliktitilanteista pitkäänkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on plussaa, että olet oppinut pitämään puolesi :) Mutta toki kurjaa, että se on tapahtunut sairastelun kautta ja että on pitänyt itse pitää puoliaan... Kokemuksesta tiedän, että sairastellessa voimavarat ei todellakaan ole parhaimmillaan ja puoliensa pitäminen vaatii aikamoisia ponnistuksia. Upeaa kuitenkin, että olet pystynyt siihen - isot peukut! Sikäli ei ole ihmekään, jos defenssit jäävät päälle ja menee tilanteisiin jo valmiiksi puolustusasemissa. Kiitos, että jaoit kokemuksesi <3

      Poista
  10. Mulla pelkästään voimakkaasti mielipiteensä ilmaisevat ihmiset saavat aikaan vastaavanlaisen olotilan: en uskalla esittää omaa mielipidettäni, ikään kuin se olisi väärä. Sitten itsekseni yritän toimia/ajatella toisten mielipiteiden mukaisesti huomatakseni, ettei se ole minua. Ja taas harmittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla vähän sama. Jos joku jyrähtelee mielipiteitään itsevarmasti ja kovaan ääneen, en minä uskalla sanoa omaa mielipidettäni välttämätät ollenkaan. Ja toisaalta olen tullut siihen ajatukseen, että tuskinpa nuo äkkiväärät jyrähtelijät edes muuttaisivat omia ajatuksiaan, vaikka minä toisinkin esiin omani. Aika usein totean vain, että samapa tuo ja antaa olla - pääsee helpommalla, vaikka joskus harmittaakin jäädä vähän varjoon...

      Poista
  11. Minulla on vähän päinvastainen ongelma: minua on helppo provosoida. Juurikin tuollaisten minä tiedän kaiken ja esitän sen agressiivisesti tyyppien. Minusta saattaa kärkkään väittelykumppanin.

    Olen kaksi vuotta töissä vetänyt muutoshanketta ja suorittanut päivittäisen hengitysharjoitukset "en provosoidu" :D Välillä on ollut homma sen verran raskasta, että kotona ei ole enää riittänyt hengitysharjoitukset siihen, kun joku vänkää, että miksi pitää ostaa 3 maitoa vai riittäisikö 2.

    Kirjoituksesi sai pienen piston sydämeeni. Omasta mielestä työprojektissa jaan hommia reilusti, mutta napakasti ja käynnistän asiat tehokkaasti. Aloin vähän miettimään, että olenko osan mielestä agressiivinen käskyttäjä. Toisaalta täytyy sanoa, että suurimman osan insinööreistä saa liikkeelle vain napakalla tehtävänannolla. Mutta pitänee tarkastaa omaa kommunikointiani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulenpa, että töissä jämäkkyys ja napakkuus on vain hyvästä. Ja mullakin on muuten töissä insinöörien kanssa sellainen fiilis, että pitää viestiä hyvin täsmällisesti ja jämäkästi, että saa haluamansa :D Jämäkkyys on kuitenkin eri asia kuin aggressiivisuus. Minä pidän aggresiivituutena sellaista käytöstä, joka on selvää riidanhaastamista - että tullaan väittämään ja vänkäämään jotain asiaa hampaat irvessä, kauheassa tunnekuohussa ja tarkoituksena vain ja ainoastaan saada toinen raiteiltaan. En kyllä yhtään osaa ajatella sinua sellaisena töissä, joten huoli pois :)

      Kotona mullakin kyllä tunteiden padot pettää ja olen melkoinen raivotar. Perheen parissa ei mene pupu pöksyyn, vaan puran kyllä kaikki tunteet vähän liiankin kanssa. Joskus voisi varmaan vähän hillitäkin...

      Eniten menen lukkoon puolituttujen kanssa, jos tilanne on ristiriitainen tai sisältää avointa tai piiloteltua aggressiivisuutta. Silloin en jotenkin osaa pysyä jämäkkänä ja pitää rajojani. Ihailen ihmisiä, jotka osaavat torjua toisten vihamieliset purkaukset napakan ystävällisesti ja nokkelasti.

      Poista

Ilahdun kaikista ystävällisistä viesteistä ja pikku moikkauksista :)

© Oman katon alla
Maira Gall