perjantai 6. lokakuuta 2017

Mahtumisongelma

Välillä arki soljuu omalla painollaan. Sitä herää, suorittaa aamurutiinit, menee töihin ja ahkeroi, kurvaa kotiin ja suorittaa jälleen monenmoisia rutiineja, kunnes joskus kymmenen maissa toteaa, että kas, aika mennä iltapesuille ja nukkumaan. Siinä se päivä menikin, ilman isompia ongelmia ja kriisejä. (Toim. huom. paino sanalla isompia.)

Sitten on niitä päiviä ja kausia, kun kaikki tuntuu tahmaiselta väkisinsuorittamiselta, ja elämä on vain uuvuttava velvollisuuksien putki. Pyykkikasojen setviminen tai kauppakassien raahaaminen ei todellakaan kuulu intohimoihini, eikä mikään muukaan arkinen kotipuurtaminen saa aivoissani heläjämään mielihyvän kelloja.

Sen sijaan olisi isostikin merkitystä sillä, että olisi väljyyttä ja mahdollisuuksia valita omien tekemistensä tai tekemättä jättämistensä välillä. Olisi hauska, jos useammin olisi mahdollisuus valita vaikkapa rauhallinen lukuhetki omassa hiljaisuudessa. Tai ex-tempore tapaaminen kaverin kanssa, leffassa käynti tai kahvilassa istuksiminen. Mutta kun ei ole, ja se on se, mikä saa aikaiseksi kuristavan tunteen siitä, ettei itse mahdu omaan elämäänsä.

Meillä kyllä jaetaan kotitöitä, eikä puunata nurkkia turhantarkkaan tai mielestäni muutenkaan kuluteta aikaa (meille) epärelevantteihin asioihin. Silti törmään jatkuvasti siihen, että omalle itselle ja (suht vaatimattomille, ilmaisille ja helpohkoille) omille tekemisille ei jää aikaa.

Elämäänsä mahtumattomuutta
miettivä bloggaaja.

Eilen päätin jo aamulla, että illalla en tee mitään muuta kuin luen kirjaa. Vaan kuinkas kävikään - oli "yllättäen" kaikenlaista... Luokkakuvatilaus, jonka deadline oli parin tunnin päästä. Esikoisen hukkunut avain, jota yritettiin etsiä kodin seinien sisäpuolelta iltamyöhällä. Hamsteri, joka ei taaskaan halunnut herätä, jotta olisi päässyt vaihtamaan sen pesäpurut. Pyykkikoneeseen unohtuneet pyykit. Parit Wilma-viestit. Oma aika typistyi varttiin ja sekin nukkumisajan kustannuksella.
 
Välillä iskee hyperventilaatiofiilis ja sitä tuntee olevansa vain tyhjä kuori, joka suorittaa arkea läpi. On kyllä ne rakkaat oman perheen ihmiset ja kaikki on tavallaan tarkoituksenmukaista ja hyvää. Mutta kun omat tarpeet eivät mahdu mukaan arkeen, niin tunnun hukkaavan itseni tyystin. Välillä kadehdin kovapintaisempia teflon-naisia, jotka hoitelevat arjen muitta mutkitta ja potematta tällaisia mahtumisongelmia.
 
Minä saan mielihyvän ja merkityksen kokemuksia paitsi rauhallisista hetkistä perheen kanssa (ja herra paratkoon, että ne rauhalliset hetket ovat sukupuuttoon kuolemassa oleva elämänmuoto) myös ja ennen kaikkea omista lempipuuhistani - lukemisesta, hiljaisuudesta, valokuvaamisesta ja väljällä ajalla suoritetusta kuntoilusta. Erityisherkkä introvertti näivettyy elävältä, kun ei saa tarpeeksi sitä omaa vapaamuotoista nyhjäämisaikaa.
 
Ja kyllä. Tiedän, että tätähän tämä on ja näillä pelimerkeillä menee moni muukin. Kunhan märisin ja jaoin tuskan noin niinkuin vertaistuen nimissä ;)

Ps. Saman tyyppistä probleemaa pohdiskeli tahollaan myös Marika.

27 kommenttia:

  1. <3!
    luokkakuvat, hamsterit, kadonneet avaimet ja wilma ovat sellaisia asioita, joita ei voi hyvällä(kään) suunnittelulla kovin pitkälle ennakoida.
    Ja juuri ne asiat syövät sitä tuikitärkeää omaa aikaa ja tilaa.

    En tiedä, onko tällaisiin yllättäviin aikasyöppöihin mitään ratkaisua.
    Minä ainakaan en ole sellaista vielä löytänyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkään en ole löytänyt ratkaisua... Joskus olen kyllä miettinyt menolentoa Bahamalle, mutta se on toistaiseksi jäänyt suunnitteluasteelle ;)

      Kivaa uutta viikkoa!

      Poista
  2. Allekirjoitan! Minusta kanssa välillä tuntuu juuri tuolta, etten mahdu omaan elämääni, vaateita tulee muilta tahoilta niin kovasti, että omat jäävät. Minäkin tykkään lukemisesta, mutta olen tullut siihen tulokseen, että oma aika täytyy ottaa kodin ulkopuolella, esim. salilla, koska jos istun kotona lukemassa niin sehän on ihan sama kuin käytettävissä oleminen, eli aina voi kysyä, keskeyttää tai pyytää jotain...

    Hyvää, rauhallista viikonloppua ystäväni!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on kyllä niin totta, että heti kun kotona yrittää lukea - tai ylipäänsä istahtaa hetkeksi - niin heti tulee tulva kaikenlaisia vaatimuksia tai pyyntöjä. Tai ainakin sitten joku naapurin kakara on soittelemassa ovikelloa... Helpompi sikäli lähteä pois kotoa, jos mahdollista.

      Mukavaa alkanutta viikkoa!

      Poista
  3. Kyllä, tämä kuulostaa ajoittain hyvinkin tutulta. Tänäänkin saan kuskata poikaa harrastukseen lähikaupunkiin ja hengailla 1,5h kiukkuavan 4veen kanssa kaupoilla sen aikaa. Ei kuule ole mahtumista omaan kivaan sinä kohtaa.
    Mut hei, tätähän me tullaa kaipaamaan. Sitä et elämällä on tarkoitus ja meillä TEHTÄVÄ!. Eiks näin kuulu aina todeta :D :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, totta. Näinhän meidän tulisi koko ajan muistaa :D Että mitäs sitä valittamaan, vaikka oma minuus hukkuu kaiken alle. Tätä häsläystä ja masisfiilistähän me todellakin tullaan kaipaamaan :D

      Tsemppiä uuteen viikkoon!

      Poista
  4. Itse en koe olevani mahtumatta elämääni, sillä tätähän tämä elämä äitinä pitkälti on. Toki myönnän todellakin kaipaavani omaa aikaa (ja usein vieläpä silloin, kun se ei ole mahdollista) ja vapautusta velvollisuuksista. Mutta toisaalta olen saanut myös paljon omaa aikaa, jolloin en välttämättä siitä osaa nauttia. Ei kohden koskaan :)

    Muksaa viikkistä muru, toivottavasti saat sitä oma elämää edes muutaman kirjan sivun verran <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätähän tämä on... Joskus vaan toivoisi, että itselle jäisi pikkaisen enemmän itsestään ja elämästä. Ettei kaikki olisi kotihommien ja kanssaihmisten asioiden hoitamista. Mutta tää on vissiin näitä itsekseen viihtyvän introvertin ikuisuusongelmia perhe-elämässä :) Helpottaa ehkä sitten, kun mukelot ottavat enemmän ilmaa siipien alle.

      Mukavaa uutta viikkoa!

      Poista
  5. Vaikka se äitinä oleminen on ainakin mun mielestä suurin mahdollinen kunniatehtävä ja onni, niin muistan kyllä elämästä sellaisen vaiheen, kun toivoi, ettei vähään aikaan kuulisikaan koko "äiti"-sanaa. Silloin, kun tuntui, ettei enää ollut ihminen ollenkaan, vaan pelkästään äiti, jota tarvittiin liki taukoamatta milloin mihinkin. Ja jos ei niin tarvittukaan, niin ainakin pyydettiin katsomaan tai kuuntelemaan milloin mitäkin. Introvertti kun olen itsekin, niin ymmärän sun tän hetkisiä tuntemuksia hyvin, mutta voin myös vakuuttaa, että tulee sekin elämänvaihe (mulla on se nyt meneillään), että on suoranainen juhlapäivä, jos äitiä pyydetään auttamaan jossain asiassa. (Mun pojat on 21 ja 23 ja asuvat omillaan). Voi taas tuntea olevansa tarpeellinen. Nykyään kun ei ole enää periaatteessa muuta kuin sitä omaa aikaa, jonka olisi välillä valmis vaihtamaan siihen, että saisi taas pestä isoja määriä pyykkiä tai parsia housunpolvia tai myydä jäähallilla talkoilla makkaraa :D. Hassua, mutta totta.

    Täytyy kyllä antaa miehelle täysi kunnia siitä, että hällä on ollut hyvä pelisilmä kaiken suhteen. On ottanut pojat vauvasta asti mukaansa mihin ikinä on mennytkin, lenkille tai jäähallille tai uimaan tai mitä nyt vaan. Siitä huolimatta että toppuuttelin (koska varmaan itsekkäästi ajattelin, ettei pärjää). Sanoi vaan, että "nää on kuule yhtä paljon mun poikia ja mullakin on oikeus olla näiden kanssa ihan keskenään". Ja vaikka tiesinki, että se oli miehen käänteispsykologinen tapa pakottaa mut ottamaan itselleni omaa aikaa, niin otin sen kyllä kiitollisena vastaan.
    (Muistan mm. kuinka mies aina kävi poikien kanssa ruokakaupassa ja siellä yksi naispuolisista myyjistä oli kysynyt, että "Oletko yksinhuoltaja, kun aina olet poikien kanssa kolmisin?" :D. Melkein nolottaa).

    Ja kyllä mies sitten kerran mulle toisaalta sanoi niinkin päin (kun taas varmaan valitin, etten saa nukuttua tai olen niin poikki tai jotain), että "tää on nyt kuule tää elämänvaihe ja paljon helpommalla pääsee, kun ei koko ajan kiinnitä huomiota siihen mitä puuttuu tai ei saa". Oli hyvä ohje mulle.

    Ja vaikkei se nyt tässä kohtaa auta, niin jonain päivänä siinä omassa elämässä onkin moninkertaisesti itsen mentävä aukko. Trust me <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just tuo oli niin hyvin sanottu: "Silloin, kun tuntui, ettei enää ollut ihminen ollenkaan, vaan pelkästään äiti". Kun edelleen sisimmässään sitä on ihan sama tyttönen kuin ennen lapsiakin, mutta siihen päälle on vaan kasattu joukko vaatimuksia ja venymisiä, niin se tyttönen kyllä hukkuu kaiken alle...

      Meilläkin onneksi kotihommat jaetaan ja mies ymmärtää hyvin tätä mun introvertin herkkiksen luonteenlaatua - muuten ei varmaan yhteiselo onnistuisikaan. Pisteet siis miehille, joilla on pelisilmää :)

      Mukavaa syysviikkoa - sateista huolimatta!

      Poista
  6. Nämä on näitä ruuhkavuosia ja onneksi on ne sinkkuvuodet ja vapaus ennen kaikkea tätä. Suuri haikeuskin kaiken tämän jälkeen, kun kohta pyykkään kenties vain kahden ja lopulta yhden pyykkejä. Nämä ajatukset plumpsahti mieleen, kun omalle 96v mummmille on tulossa uusi pyykkikone, että se saa olla pienen pieni, koska pesee enää vain suuperheellisen, mutta nyt yksin asuvan mummini pyykit.

    Ehkä parasta tässä hetkessä on se, että kun sitä vapaata sitten on, siitä osaa nauttia kybällä.

    Meidän Nipsu hamsteri nukkui tänään ikiuneen, ihan kohta on hautajaiset, kun mies tulee kotiin. Elämän suuria hetkiä ja uskon, että tytär muistaa tämän päivän loppuelämänsä ajan, siinä ne on, arjen surut ja ilot ja elämä tässä ja nyt.

    Muiskuja, oli taas ihana kirjoitus, nautinnolla luin joka sanan <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi teidän Nipsua... Nuo on kyllä niin haikeita hetkiä. Itsekin muistan ikuisesti sen hetken, kun mun lapsuuden Nöpö-hamsteri kuoli. Olin ihan surun murtama viikkokaupalla. Se taisi olla elämäni ensimmäinen iso kipeä luopuminen. Mutta kun sitä edelsi monta tosi kivaa hetkeä hamsun kanssa, niin siinä oli myös rakkaudellista ja hyvää haikeutta.

      Tsemppiä ja valoa alkaneeseen viikkoon!

      Poista
  7. Ymmärrän niin hyvin. Olen itsekin erityisherkkä introvertti ja tuntuu, että "kaikki muut" jaksavat mennä ja tehdä, kun itse haluaisin vain olla ja lukea. Yritän rauhoittaa arkea tekemällä kaiken mahdollisen rauhallisessa tahdissa, mutta eihän se aina onnistu. Töissä kohtasin sen tilanteen, että on pakko vaihtaa alaa ennen kuin on myöhäistä, koska pää ei vain kestä menossa mukana. Uutta alaakin täytyisi siis ehtiä miettimään jossain välissä. Olisikohan jossain vapaana sellaisia lukijan ja rauhallisen oleskelijan virkoja?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, lukijan ja rauhallisen oleskelijan virka olisi just passeli. Jos sellainen jostain löytyisi, niin voi onnea :)
      Hurjasti tsemppiä sinne alanvaihtomietintöihin. Hyvä, että oot havahtunut, koska se varmaan on eka askel kohti parempaa hyvinvointia! Toivottavasti tulee se hetki, että oot sellaisessa työssä, jossa tahti ja tekeminen sopii sulle paremmin.

      Mukavaa syysviikkoa!

      Poista
    2. Kiitos! Palaan kertomaan, jos mainitunlainen virka löytyy ;)

      Poista
  8. Luin kirjoitustasi ja nyökyttelin. T: tällä viikolla kolmessa parin tunnin vanhempainillassa istunut + pari muuta "pikkujuttua"
    Mukavaa viikonloppua!

    VastaaPoista
  9. Luin kirjoitustasi ja nyökyttelin. T: tällä viikolla kolmessa parin tunnin vanhempainillassa istunut + pari muuta "pikkujuttua"
    Mukavaa viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, kolme vanhempainiltaa yhdessä viikossa on kyllä jo sankarisuoritus! Huh. Musta tuntuu, että jo pelkät wilma-viestitkin on joskus liikaa, saati jos siihen päälle on noita "edustustilaisuuksia"...

      Mukavaa uutta viikkoa!

      Poista
  10. Mä niin muistan noi kiire -aj mahtumattomuusajat, silloin kun oli töissä. Nyt mahdun hyvinkin arkeeni, mutta mä olenkin työtön. :)

    Voimia ja tsemppiä muru!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää mahtumattomuus taitaa jossain määrin hallita meitä kaikkia tässä vaiheessa eläviä. Tosin tunnen muutaman sellaisenkin, jotka tuntuvat saavan elämänsä tarkoituksen just siitä, että saavat koko ajan pyörittää muiden elämää eivätkä kaipaa lainkaan omia hetkiä. Ehkä sekään ei ole hyvä, enkä kadehdi, vaikka tuollainen varmaan autttaakin rämpimään läpi nämä lapsivaiheet.

      Iloa uuteen viikkoon! :)

      Poista
  11. Vastaukset
    1. Niin minunkin mielestäni :)
      Hyvää viikkoa Katjalle!

      Poista
  12. Välillä pitää märistä ;) ja kunnolla ;)

    Tuttuja tunteita varmasti jokaiselle äidille. Välillä vaan arki on niin täynnä kaikkea, että ne omat jutut jäävät jalkoihin ja tuntuu, että kaikki ovat vaan vaatimassa jotain. Siinä ei auta muu kuin yrittää vaan taaplata läpi ja hakea uusia ratkaisuja, joilla saisi jonkun ajanmurusen irrotettua itselleenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kunnon märinä silloin tällöin puhdistaa ja tekee hyvää - sekä lykkää psykiatrille menoa eteenpäin :D Vaikka olenkin ihan hutilus ja kodin järjestys ja siisteys on välillä melko luokatonta, niin miten tää silti voi olla niin täyttä? Mitähän sitten, jos vielä olisin siivousaddikti kaiken lisäksi... :D

      Mukavaa viikkoa ja paranemista!

      Poista
  13. Miksi tän arjen pitääkin olla juuri tuollaista, jokainen sekuntti pitää olla täyteen tupattu tekemistä eikä se suinkaan ole mitään siis sellaista tekemistä mitä pitäisi kalenterista lukea vaan tosiaan töiden jälkeen huomaat että se säälittävä pari tuntinen mitä aikaa jää töiden jälkeen viettää kotona kuluu juuri noihin mainitsemiisi asioihin.
    Kun yhtenä päivänä sain lapset kiinni laiskottelusta, he eivät kumpikaan olleet aamulla pesseet hampaitaan ja oli jo siis ilta, menetin malttini tyystin. Kysyin mieheltäni jonka työ painottuu iltaan, että pitääkö mun jäädä töistä pois että ehtisin huolehtia vielä senkin asian että lapset saa aamuisin tehtyä perus asiat. Että välillä korpeaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, tuota mäkin oon joskus märissyt. Että pitääkö mun lopettaa työt, jotta muiden rutiinit pyörisi siten kuin pitääkin?! Kun nyt tuntuu, että edes maailma ei pyöri ympäri, jos en sitä ole pyörittämässä. Argh!

      Tsemppiä uuteen viikkoon!

      Poista
  14. Mä uskon, että tuo on lähes meidän jokaisen perheellisen naisen ongelma ruuhkavuosien aikana. Ei niinkään silloin, kun lapset ovat ihan pieniä, vaikka moni uskoo näin. Silloin minä ainakin olin vielä kotona ja arki oli helppoa, kun päivässä riitti tunteja. Kun lapset sitten aloittivat koulun ja minä työt, niin ne todelliset ruuhkavuodet alkoivat. Lasten harrastukset, koti, läksyt etc. vie niin paljon aikaa, että silloin se oma aika häviää tyystin. Muistan miten taistelin sitä vastaan ja riideltiin kotona välillä rankastikin. Mies luuli, että haluan erota, jota en todellakaan halunnut. Yhtään täydempää elämää en olisi jaksanut. Mutta kilttinä ja täydellisyyttä tavoittelevana minä suoritin ja suoritin, kunnes väsyin. No 8 kk:n sairasloma masentuneena, ei edes tuntunut auttavan ja pelkäsin töihin paluuta. Onneksi pääsin sitten pian vaihtamaan työpaikkaa ja siitä se nousu sitten pikku hiljaa alkoi. Myös lasten elämä alkoi rauhoittua samoihin aikoihin. Olenkin todennut, että yksi lapsistani tunsi minut niin hyvin, että oireili itse, jotta minä ymmärsin tarvitsevani lepoa. Edelleen olemme hyvin läheiset. Mutta kun lapset kasvavat ja tulevat omatoimisiksi niin hetkessä ne sitten jo muuttavat kotoa ja sitä omaa aikaa on vaikka muille jakaa, niin välillä niitä ruuhkavuosia myös kaipaa. (en tosin usein). Nyt on mies metsällä kaksi viikkoa ja minä ajattelin rauhallisia iltoja. Näin on mennyt: perjantaina Lakimiespäivä Helsingissä, nukkumaan 1.00, lauantaina pojan luona siivoamassa ja sen jälkeen äidin kanssa illanviettoa, nukkumaan 1.30, sunnuntaina toinen kaksonen kotona saunomassa kun yöpyi porukan kanssa täällä, nukkumaan 23.00, maanantaina toinen poika täysin ahdistunut kun oli unohtanut lääkkeet muutamana päivänä ja terapiapuhelu kotimatkan aikana, nukkumaan 02.30, tiistaina rauhallinen oma ilta, nukkumaan 22.00, keskiviikko Helsingissä, herätys 4.30 ja illalla koira yökylään pojan luokse, pyykin pesua vielä illalla, nukkumaan 23.00, tänään koiran haku, joten ilta on taas pitkällä ennen kotona oloa. Toivottavasti nyt sitten rauhoittuu! Ja ensi viikolle en halua mitään ylimääräistä! Joten ei se aina mene kuin Strömssössä!

    VastaaPoista

Ilahdun kaikista ystävällisistä viesteistä ja pikku moikkauksista :)