tiistai 22. elokuuta 2017

Taakse jäänyttä

Havahdun ajoittain siihen, miten paljon helpompaa on nykyään. Verrattuna vaikkapa niihin aikoihin, kun kummassakin puntissa roikkui vaippaikäinen, unihäiriöinen ja räkänokkainen vaikkakin suloinen pikkurääpäle. Nykyään nuo osaavat jo vaikka mitä, pystyvät hetkittäin keskustelemaan suht fiksusti ja toimimaan monessa asiassa melko itsenäisesti.

Kun lapset kasvavat, jää moni asia vain muistoksi. Montaakaan asiaa en kaipaa, sillä nautin siitä, että olen saanut yhä enemmän itseäni omaan käyttööni ja käsivarsilla tarvitsee roikottaa korkeintaan kauppakasseja.
 
Kakkavaipat. Vain kaukainen muisto, jota en ikävöi. En varsinkaan ikävöi niitä hetkiä, kun kakkaa tursusi bodyn kaula-aukosta ja lahkeista ja tietenkin sitä oli ympäri sohvaa...
 
Pyllyjen pyyhintä. Sitä tapahtuu enää hetkittäin, kun kuopus huutelee vessanpöntöltä, että tuu pyyhkimään - on ihan ällökakkaa enkä todellakaan pyyhi itse. Yleensä tämä tapahtuu, kun olen syömässä.

Syöttäminen. Jäljellä on kylläkin vielä hoputtaminen. Empiirisen ja pitkällisen tutkimukseni perusteella yhden aterian aikana hoputtamista ja ruotuun palauttamista tapahtuu noin 50 kertaa.

Itkupotkuraivareitakaan ei ole ikävä.
Nykyään raivarit ovat tosin erilaisia.

Yöheräily. Jo monta vuotta olemme saaneet nukkua autuaasti. Paitsi jos jompi kumpi näkee painajaista ja pitää vakuutella klo 03, että kaikki on ihan hyvin eikä huoneessa ole hirviötä. Oli sekin aikakausi, jolloin ei tullut nukuttua moneen vuoteen juuri ollenkaan. Ilmankos "pikkaisen" masensi...

Puklut ja puklurätit.

Rintakumit ja -pumput (hyi s##¤%&). Tähän kategoriaan kuuluu myös rintatulehdukset ja paidannapit auki kulkeminen. En kaipaa...
 
Sylissä kiemurtelevat lötköspagettilapset. Nykyään ne kiemurtelevat lähinnä sohvalla, varsinkin jos pitäisi tehdä jotain kotitöihin vivahtavaa.

Leikkipuistot. Niissä käydään enää aniharvoin ja nykyään saatan itse äityä kuntoilemaan siellä. Lasten ollessa pienempiä olin liian väsynyt. Silloin lähinnä nuokuin puoliunessa ja räpläsin Facebookia.
 
Perhekerhot ja muskarit. Viimeksi mainittu oli lähinnä sitä, että lapsi sai raivarin, jos oli pakko istua heiluttelemassa tyhmiä marakasseja. Ovenkahvat ja valonkatkaisimet olivat paljon kivempia.

Päiväunet. Jos lapsi nykyään haluaa nukkua keskellä päivää, tietää sen olevan oikeasti aika kipeä.

Varmaan moni muukin asia on historian havinaan jäänyttä enemmän tai vähemmän kultaista muistoa vain... Ehkä postaan erikseen vielä niistä taakse jääneistä ajoista, joita jollain lailla kaipaan.
 
Mitä sinä et kaipaa pikkulapsiajoista? :)

25 kommenttia

  1. Mä menen samalla listalla sun kanssa tuohon lötköspagettilapsiin saakka. Enkä todellakaan kaipaa itkupotku-raivareita. Hämmästyttävää, kuinka hyvin kaikki tulee mieleen, vaikka lapset ovat jo aikuisia. :)
    Mukavaa viikkoa! Kyllä meillä on jo helppoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Silloin lasten ollessa pienempiä ei yhtään helpottanut, jos joku sanoi, että kyllä se vielä helpottaa. Jotenkin sitä oli edes vaikea uskoa :D Mutta totta tosiaan, kyllä tää se vaan helpotti. On paljon helpompaa operoida lasten kanssa, joiden kanssa pystyy kommunikoimaan paremmin kuin pikkukääryleiden kanssa :)

      Poista
  2. Hahhah, meillä näitä joitakin vielä esiintyy... tällä hetkellä jotenkin pinnalla nämä itkupotkuraivarit. Nimim. Taloudessa yksi 3,5-vuotias, jolla menee kuppi välittömästi nurin, jos kaikki ei mene hänen mielensä mukaan. Olen kuullut sanonnan "terrible two, f*cking four", mutta en käsitä kuka 3-vuotiaan on listasta unohtanut?!

    Onneksi sentään meilläkin nukutaan, eikä kakkavaippoja (tai vaippoja ylipäätään) ole näkynyt enää vuoteen.

    Ihan kivalta kuulostaa oman ajan lisääntyminen, sitä odotellessa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle se oman ajan olemassaolo oli ihan utopiaa vielä vuosi-pari sitten. Mutta pikkuhiljaa niitä omia hetkiä kumma kyllä löytyi. Ja tänä vuonna oon huomannut, että saattaa mennä parikin tuntia siten, että kumpikin poika on omissa menoissaan ulkona tai kavereilla. Ihan kummallista (ja ihanaa). Että kyllä se sieltä vielä tulee! Tsemppiä siihen asti <3

      Poista
  3. Mä oon sellaisesta kroonisesta vauvakuumeesta kärsinyt (tai en varsinaisesti oo edes kärsinyt) etten ole kauheasti vauva-aikoja muistellut pahalla. Niiden aika vain kuuluu elämään. Tai sitten mulla on vaan helppoja lapsia :D

    Mutta nyt kun tuo nuorimmainen on ihan pian 12 v ja omaan mittariin kilahtaa pikapuoliin maaginen 5 ja 0, olen päässyt irti tuosta vauvakuumeesta. Toki tykkään vauvoista vielä, mutta luojan kiitos niistä ei tarvitse enää huolehtia itse. Kyllä meidän elämä vaan on nykyään niin helppoa, vaikka ei se esi-murkun kanssa mitään unelmaa ole.

    Edesmennyt ex-anoppini sanoi joskus: Ihmisellä on uhmaikä kehdosta hautaan! Tätä olen mielessäni hokenut ja saanut voimia kestää lasten kiukkuja. Sillä valitettava tosiasia on, ettei se lapsi ole ainoa meidän perheessä, jolla niitä kiukkukohtauksia on.

    Nautinnollista tiistai-iltaa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla taisi olla vauvakuume ainoastaan ennen esikoista :D Kuopusta ennen en edes ehtinyt, saati unipuutteen takia jaksanut, potea vauvakuumetta. Eikä ole kuumeita sen jälkeenkään näkynyt. Äitiys ylipäänsä alkoi tuntua luontevammalta siinä lasten ollessa n. 4-vuotiaita. Oli vaan niin paljon helpompaa :) Oonkin monta kertaa todennut, etten taida yhtään olla vauva-aikojen haikailija. Vaikka olihan siinäkin ajassa ihaniakin puolia. Esim. se vauvantuoksu... <3

      Tuo on kyllä niin totta, että uhmaikä kestää kehdosta hautaan :D Uhman muodot ja aiheet vaan hieman muuttuu. Nimim. äitikiukkupotkuilija...

      Poista
  4. Minulle kyllä joskus iskee sellainen pienen palleron haikeus. Olisipa kiva nukutella pullero-palleroa sänkyyn ja istua yhdessä katsomassa Pikku Kakkosta. Ehkä tässä voin turvallisesti haaveilla, kun iltatähti ei ole mitenkään mahdollinen enää :D :D

    Kyllä isojen lasten kanssa elämä on vähemmän työlästä. Toisaalta nyt kun pitäisi saada esiteini innostumaan koulunkäynnistä ja kasvamaan yhteiskuntakelpoiseksi, olen aivan eri mittaluokan haasteiden edessä kuin saada uhmaikäiselle kurahousut jalkaan.

    Kyllä äitiydessä näyttää olevan ainakin minulle haastetta vielä seuraavaksi 15 vuodeksi *huoh*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toisaalta voin samaistua tähänkin - joskus sellainen sylissä pyöriskelevä ja piereskelevä pikku pulleropallero olisi niin ihana :D Ja tosiaan murkkujen kanssa sitten omat vaiheensa...

      Poista
    2. Haasteet muuttuu kyllä ajan kanssa. Meillä ne nukuttamiset ja yöheräilyt oli tosin sitä luokkaa, että mieluummin painin näiden pikkujässiköiden nurkumisten, uhmien ja läksyongelmien kanssa kuin olen kävelevä zombie :D

      Mutta on tässä kyllä hermot vaarassa vääntyä pahemman kerran solmuun, kun tämän ikäiset lapset osaavat suoraan sanoen jo vi####illa... Ei ole aina helppoa ottaa vastaan sitä uhmaa ja silti yrittää tolkuttaa asiaansa läpi korville, jotka eivät haluaisi kuulla. Uhhuh.

      Tsemppiä meille! <3

      Poista
  5. Monta tuttua juttua - vauvakuumeeni on hiljentynyt, kohtu ei enää huuda asukkia :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama täällä. Ei tunnu tyhjältä eikä haikealta (paitsi hetkittäin vauvakuvia katsoessa, ennen kuin muistan, että meillä oli aika haasteelliset vauvat monessa suhteessa). Nyt on hyvä näin :)

      Poista
  6. juuei, ei pieniä ihmisiä enää - teinit ovat paljonpaljon kivampia!

    Erityisesti en kaipaa lauantai- ja sunnuntaiaamujen lastenohjelmamaratoneja.
    Enkä myöskään kaipaa arki-iltojen iltabalettia (iltapala-iltapesu-iltasatu-iltasänkyhuutelu-yötön yö...repeat)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ne iltahulinat olivat kyllä oma episodinsa. Vuositolkulla repeatilla sitä samaa sirkusta. Eivätkä ne mukeloiset todellakaan halunneet nukahtaa, vaikka minä en koko päivän aikana muuta toivonutkaan, että tulisi pian ilta ja ne menisivät nukkumaan :D

      Poista
  7. Mä olen alkanut jo (hullulla tavalla) odotella lapsenlapsia :) Iik, kertooko tää siitä, että olen hirmuisen vanha?

    Toisaalta olen saanut nauttia siskon nyt 5 v muksusta viime vuodet, ja olen käyttänyt häntä tähän "pikku lapsi"- tarpeeseen. Ja onhan mulla nyt uusi vauva, eli koira.

    Muiskuja loppuviikkon <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Et oo yhtikäs vanha, ehkä vaan tykkäät vauvoista? :D
      Multa varmaan puuttuu sellainen geeni ja hoivavietti, joka saisi hurjasti tykkäämään vauvoista tai pikkulapsista. Toki ne on suloisia, mutta en kaipaa sitä, että koko ajan joku on kiinni iholla tai puntissa. Mut on kyllä joitain asioita, joita kaipaan vauva-ajoista ja taaperoajoilta. Ehkä postaan niistä vauvantuoksuista yms. erikseen :)

      Muiskuja <3

      Poista
  8. Jos nyt rehellisiä ollaan niin en kaipaa tuota pikkulapsia aikaa yhtään. Ainoa mikä siinä oli ihanaa oli se itse pikkulapsi mutta en kaipaa mitään puistoissa seisoskenteluja, päiväkotisäätöjä enkä varsinkaan niitä yöheräämisiä. Puhumattakaan päiväkodista jatkuvasti tulevia lappusia "täitä liikkeellä".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täistä tulikin mieleen, että meiltä singahti kotiin täivaroitus jo ekalla kouluviikolla! Hrr ja Brrr. Pelkkä ajatus puistattaa... Kävin ostamassa täinestosuihketta, jolla oon kyllästänyt lapset joka aamu.

      Minäkään en niitä leikkipuistossa seiskeluja kaipaa enkä muitakaan pikkulapsiajan rutiineja. Päiväunetkin oli aika puuduttava juttu, kun niiden mukaan piti säätää kaikki muut tekemiset. Tuntui, että oli pelkkää pakottamista ja nukuttamista n. 6 vuotta elämästä :D (No nyt on enää sitä pakottamista, heh.)

      Poista
  9. Meillä on vielä yksi päiväkoti-ikäinen, joten jonkinlaista pikkulapsiaikaa yhä eletään. Mutta kuopus on kyllä ah-niin-omatoiminen, reipas ja hyväuninen, että voiton puolella ollaan.

    Juniorin vauva- ja taaperoajasta osasin oikeasti nauttia, kun ei ollut aiemmilta vuosilta tuttua univelkahorroria juurikaan. Ja muutenkin. Ehkä siinä 30+-ikäisenä oli oma olo ja elämäntilannekin vähän stabiilimpi kuin aikoinaan parikymppisenä kahden ekan lapsen kanssa...

    Mutta en todellakaan kaipaa enkä haikaile enää mitään vauvoja, hyvänen aika! Kolme lasta on ylenpalttisen riittävä määrä, nyt haluan jo suunnata kohti uutta elämänvaihetta!

    Vaikka tosi on: teini ja alakoululainen muistuttavat kyllä vähintään viikoittain siitä, että isompien lasten kanssa saattaa helposti olla vähän monimutkaisemmat haasteet.

    Ennemmin otan silti ne kuin vauvan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teillä on ihanan laaja skaala lapsia, eikä varmasti pääse unohtumaan ne eri ikäkausien haasteet :) Itsekin olen törmännyt tuohon, että koululaisen kanssa jo on vähän erilaiset väännöt kuin pikkutaaperon kanssa. Oli helpompaa perustella talvirukkasten pukemisen tarve kuin se, miksi joillain lapsilla on iPhoneja ja monta ulkomaanreissua ja meillä ei... :D

      Poista
  10. Ihana kun aika kulkee eteenpäin, voisi tässä kohtaa sanoa kyllä näin. Ja vaikka miten tulee olla elämästä ja kaikesta kiitollinen, niin silti huokaan nyt helpotuksesta kun ei ole:

    -niitä zombieolotiloja kymmenien yöheräämisien vuoksi

    -se äidissä hirmuinen roikkuminen (=eroahdistusaika) ja äidissä muuten vaan tarrautuminen ja hirmuinen roikkuminen (=erityisherkkyys)

    -syömisharjoituksia (kun ruokaa on enemmän pöydällä kuin mahassa, maidot pitkin lattiaa)

    -imetysharjoitteluja

    -neuvolakäyntejä, vaikka erittäin hyvä järjestelmä onkin

    -rääkyhuutomaratoneja, kun pikkuinen vauva vaan huutaa eikä tiedä mikä on ja miten voisi "auttaa"

    -uhmakohtauksia

    -lelukaaosta olkkarin lattialla

    Onneksi on muistoissa niin paljon ihanaa ja hyvää, sellaista jotain niin ainutlaatuista <3 <3

    Mukavaa viikon jatkoa Tuulalle <3


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuossa tuli taas monta juttua, joita myöskään en kaipaa. Ne syömisharjoittelut esim. olivat yhtä horroria. Ruokaa tuntui olevan joka paikassa, paitsi lapsen suussa :D Ja se jatkuvasti varattuna oleminen - ei ollut mun juttu se (nimim. erakkosusi).

      Ihanaa, että lapset kasvavat ja oppivat pala kerrallaan omana itsenään toimimista :) Ja ihanaa sekin, että vielä ne irtautumiset eivät ole kuin parin kilometrin pituisia ja lennähtävät aina takaisin äidin kainaloon <3

      Ihanaa viikonloppua!

      Poista
  11. Vielä ei pysty katselemaan tätä elämänvaihetta jälkiviisaudella, mutta odotan kyllä kovasti, että pienempi tulisi siihen 2-3-vuoden ikään. Ainakin vanhemman kohdalla silloin helpottui niin moni asia. Tuon listan lisäksi en tule kaipaamaan sitä tunnetta, kun on saanut molemmat päiväunille ja juuri teen keitettyä ja kirjan tms. esille, ja sitten alkaakin kuulua heräilyn ääniä makuuhuoneesta. Silloin kyllä ihmistä koetellaan ��.
    Jäsen J ��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan niin hyvin tuon fiiliksen, kun vihdoin sai kupillisen kahvia/teetä eteensä, ja saman tien pötkylät heräsivät. Ihan kuin niillä olisi sisäänrakennettu mekanismi, joka hälyttää ne hereille, kakkimaan tai muuten vaan hepuloimaan juuri silloin, kun äiti tarvitsisi oman hetken...
      Tsemppiä arkeen! <3

      Poista
  12. Minulla on suunnilleen samanikäiset pojat kuin sinulla ja samoja tuntemuksia. Kyllä nuo pikkulapsivuodet ovat monella tavalla niin rankkoja että mitään muuta isompaa ei niihin kannata yhdistää. Myöhemminkin ehtii ostaa tai remontoida talon, tehdä jatko-opintoja tai päästä elämänsä kuntoon (tai sitten ehtii viisastua ja todeta että näinkin on hyvä).

    Katja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totta turiset :) Me taisimme tehdä juuri sen virheen, että ahnehdimme pikkulapsivuosiin liikaakin ja siinähän ei käynyt hyvin (tosin tilanne korjattiin myöhemmin). Näin jälkiviisaudella vähempikin olisi riittänyt ja olisi voinut olla armollisempi itseään kohtaan :)

      Mutta nyt on hyvä näin ja on ihanaa, kun lapset ovat jo tuossa vaiheessa <3

      Poista

Ilahdun kaikista ystävällisistä viesteistä ja pikku moikkauksista :)

© Oman katon alla
Maira Gall