tiistai 16. toukokuuta 2017

Aurinkoa, ja mörkö menneisyydestä

Viikonloppu oli ihanan aurinkoinen ja sunnuntai jopa lämmin, ja pelailimme futista paitahihasillaan. Sama aurinko jatkuu edelleen tällä viikolla, vaikka hitusen viileämpänä. Vihdoinkin sitä kaivattua vihreyttäkin alkaa siintää puissa. Jo on aikakin.
  
Äitienpäivän muistamiset olivat ihania. Lapset intopiukkine onnitteluineen ja kortteineen - voi sitä rakkautta ♥  Sain myös aamiaisen sänkyyn, ruusuja ja suklaata. Kakun olin Tee se (melkein) itse -naisena ostanut kaupan pakastealtaasta. Oikein hyvä äitienpäivä oli.


Muuten jouduin viikonloppuna jonkin omituisen aikasilmukan, infernaalisen tunnemyrskyn ja menneisyyden mörköjen haaviin. Kaikki alkoi yhdestä satunnaisesta puolitutusta ihmisestä, joka jostain syystä on ärsyttänyt minua kovasti. Ko. ihminen ei ole ikinä millään lailla loukannut minua tai aiheuttanut mitään harmia, joten olen itsekin ihmetellyt omaa mielipahaani ja kiukutteluani. Mutta tällä kertaa kiukku nousi sellaisiin sfääreihin, että oksat pois... Kotona olin kuin mikäkin drama queen ja vedin hernettä nenään siihen tahtiin, että kumma kun en jo tukehtunut kiukkuuni ja omituiseen kostonhimooni. Raivostutti, itketti ja teki mieli mennä kuristamaan se viaton ihmispolo, josta olin niin kovin kiukustunut.
 
Lopulta pysähdyin vetämään henkeä ja tajusin, että tuo minua ärsyttänyt ihminen jollain ulkoisella piirteellään muistutti eräästä teinivuosien tytöstä. Ja tuo tyttö puolestaan oli osaltaan mukana kuviossa, joka satutti minua aika kovastikin. Sattuneeseen kuvioon liittyi niin suurta häpeän tunnetta, noloutta, pettymystä ja särkynyt sydän, etteivät ne tunteet oikein tahtoneet edes mahtua silloisen teinin päähän. Hirveää oli joutua tilanteeseen, jossa tuli syrjäytetyksi ja nolatuksi julkisesti. Tuo toinen tyttö täysin coolisti ja säälimättä syrjäytti minut ja sai jälleen kerran näytetyksi "paremmuutensa" muiden silmissä. Minä puolestani tunsin olevani muiden silmissä itse mitättömyys ja tuo toinen tyttö oli kuin tyytyväinen suupieliään nuoleva kissa, joka oli onnistutut viemään kermakupin toiselta.
  
Olin jo ennen tuota episodiakin jostain syystä varma, että olen huono, en kelpaa, en osaa ja olen jotenkin vääränlainen. Kun vielä tulin syrjäytetyksi tärkeässä asiassa, se alleviivasi tuota kaikkea huonommuuden tunnetta. Siitä tuli ikään kuin pysyvä maamerkki omalle kelpaamattomuudelleni.
  
Itse tapahtuma oli jo pyyhkiytynyt jonnekin muistin syviin unohtuneisiin kerroksiin, mutta valtaisa häpeän ja huonommuuden tunne tuli pintaan sen myötä, kun tuo puolituttu ihminen ulkoisilta ominaisuuksiltaan toi mieleeni häivähdyksiä menneisyydestä. Hyvää on se, että nyt ei enää tarvitse potea ikäviä tunteita ketään viatonta puolituttua kohtaan, vaan voin kohdistaa kiukkuni siihen oikeasti tapahtuneeseen episodiin.
 
Vaikka sanotaan, että menneisyyden vääryydet on hyvä antaa anteeksi, niin olen eri mieltä. Kaikkia vääryyksiä ei mielestäni tarvitse antaa anteeksi, jos aidosti ei tunnu siltä. Pakotettu anteeksianto ei ole aito, eikä siten vapauta. Jos väkisin yrittää antaa anteeksi siinä uskossa, että voi sitten päästää irti, tekee itseään kohtaan väärin. Mutta voin kylläkin antaa itse itselleni anteeksi, ettei minulla silloin ollut parempia taitoja käsitellä tilannetta tai lohduttaa itseäni riittävästi. Itsemyötätunnon avulla voin kohdistaa omiin ikäviin muistoihini myönteistä valoa ja lohtua, ja siten ajan kanssa tehdä sovinnon tapahtuneen kanssa.
  
Isompi juttu onkin sitten käsitellä sitä alituista huonommuuden ja alemmuuden tunnetta, joka on ollut elämässäni läsnä aina... Mahtaako sen käsittelyyn riittää edes koko elämä? Ehkä kerron sen teille sitten aikanaan, kun bloggaan - tai vloggaan tai kertoilen jollain tulevaisuuden formaatilla tai härpäkkeellä - rollaattorin ja raksuttavan seinäkellon ääreltä ;) 





18 kommenttia:

  1. Sinulla oli ihan mukava äitienpäivä, vaikka ehkä tuo tunnemyrsky toi siihen vähän ikävääkin. Minusta on kuitenkin hienoa, että viimein löysit syyn tähän, miksi se ihminen tuntui sinusta ikävältä. Tuollaiset teini-iässä tapahtuneet vääryydet, eivät unohdu koskaan ja vaivaavat omaa mieltä alituiseen. Olisi ihanaa, kun välillä voisi unohtaa jotain menneisyydestä. Mutta ne unohtuvat asiat, tuppaavat olevat niitä mukavia muistoja ja nämä inhottavat jutut pyörivät aina päässä. Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että väkisin ei voi anteeksi antaa eikä se aina ole edes tarpeen.
    Mukavaa viikkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se useammin taitaa olla, että ne kivoimmat jutut unohtuvat ja palaavat mieleen ehkä valokuvien kautta tai jonkin muun muiston sivussa. Mutta ne ikävät jutut ja traumat sitten pyörivät jossain mielen kulmalla enemmänkin. Tavallaan tuokin juttu oli yksittäisenä tapauksena melko pieni, mutta liittyneenä siihen kaikenkattavaan huonommuuden tunteeseen se onkin jo sitten iso juttu, jota täytyy näköjään murehtia ja käsitellä oikein pitkän kaavan kautta.

      Mukavaa keväistä viikkoa Sarille! ♥

      Poista
  2. Alkuun hihittelin sun tee se (melkein) itse-hainpas sen kaupasta kakkujutulle. Ihanaa kun joku muukin on rohkea ja ostaa joskus valmista. Ärsyttää kun tuntuu että toiset on superäitejä ja ihmisiä jotka jaksaa ja ehtii jatkuvasti loihtia pöydät täyteen notkuvia herkkuja samalla tehden toisella kädellä jotain muuta tarpeellista. Itse olen nykyään niin superihminen että makaan sohvalla kun siltä tuntuu tai lähden lenkille jos on uoea ilma. Keipokoot kakkuja kuka haluaa ja ehtii.
    Mutta tuo lopputeksti. Kylmätväreet aikaansaava, surua ja tiedänniinmistäsinäpuhut fiilis. Lapsuuden ja nuoruuden aiheuttamasta mielipahasta on haastavaa päästä irti. Ei varmaan auta vaikka sanonkin että olet upea ja olet vain ylpeä itsestäsi ❤
    Halauksia aurinkoiseen päivääsi ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ne on kyllä ihan toiset äidit, jotka leipoo toisella kädellä hienoja kakkuja ja toisella kädellä entisöi antiikkisohvaa. Minä nappaan kakun valmiina ja sitten vaan makaan sillä (ei antiikki) sohvalla :D Helpompaa niin. Itse en ainakaan saa erityisiä kiksejä keittiössä puurtamisesta, vaan muista jutuista. Eli ollaan vaan rauhassa niitä fiksulla tavalla laiskoja äitejä :)

      Kiitos hirmuisesti sanoistasi ♥ Kyllä se tiedätkö tietyllä tavalla auttaa tähän hetkeen, että saa kauniita sanoja ja empatiaa. Menneisyyden mörköjä ei tosin kenenkään sanat vie mennessään, vaan niiden kanssa pitää itse painia niin kauan, että saa niistä niskalenkin ja voi pistää asian käsiteltyjen juttujen joukkoon. Kiitos tsempeistä ja tuesta!

      Aurinkoista viikkoa! ♥

      Poista
  3. Noita päiviä tulee Tuula, kun sitä tuntee olevansa maan matonen, ihan alhaisin ja heikoin, olen itsekin itkenyt itsesääliä/yksinäisyyttä/heikkoutta niin monta kertaa. Joskus sen reaktion on saanut aikaan toinen ihminen joskus joku tilanne tai sanat.

    Mä tosin luulen, että ko. hetkiä kokee aika moni (muttei ehkä tunnusta), ainakin niitä on ollut monta mulla viime vuosina vaikka tämä vuosi on ollut ehkä hiukan helpompi kun muut, koska työttömänä ja arki "löysempää".

    Mä toivon, että näet itsesi upeana naisena ja nouset sieltä multaisista ympyröistä. Jostain sitä aina saa voimaa...en ees tiedä mistä....kai se on vaan jo siksi, koska ei ole vaihtoehtoa...

    Tuula muru, sä oot vahva, ihana, herkkä, kaunis ja suloinen. Ja sä nouset ja säihkyt. Muista se! Rutistus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sanoistasi muru ♥ Toivon todella, että oppisin näkemään itseni ihanana ja upeana. Ehkä senkin aika vielä tulee, sitten kun on rypenyt kaikki pohjamudat pois alta (ehkä vuonna 2070?). En edes tiedä mistä tämä ainainen huonommuuden tunne kumpuaa. Ei mua kukaan lapsena edes latistanut tms. Oon ilmeisesti itse latistanut itseni, kun oon vaistonnut (silloisesta) yhteiskunnasta, että kaikenlainen itsensä esiintuominen ja itsensä hyvänä pitäminen nyt vaan ei kuulu kuvioon... Ja että turhat ihmiset ne meteliä itsestään pitää tai koreilee. Onneksi nykyään on vähän eri meininki lasten ja nuorten kasvatuksessa (toivottavasti).

      Isoja muiskuja ja kiitos kannustuksesta ja rohkaisusta ♥

      Poista
  4. Harmi, että moiset menneisyyden möröt tulivat ihanana äitienpäivänä sua kiusaamaan :( Mutta ymmärrän kyllä, miten nuoruudessa koetut vääryydet jäävät mielen sopukoihin kummittelemaan, sillä itsellänikin niitä on. Tosin aikuisiälläkin on tullut koettua paljon samankaltaisia kipeitä juttuja, joita vain on vaikea antaa anteeksi. Yhden tällaisen tapauksen annoin viime kesänä anteeksi, mutta jotenkin välit eivät ole korjaantuneet entisenlaisiksi ja ainakin omassa päässä muistan jatkuvasti nuo loukkaavat sanat ja tunnen itseni maan matoseksi.

    Mutta Taru tuossa edellä sanoin ihanasti: olet vahva, ihana, herkkä, kaunis ja suloinen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on niin ikävä tunne, että vaikka yrittää antaa anteeksi, niin eihän ne välit silti entisenlaisiksi korjaannu. Mullakin on tuollaisia kipeitä juttuja ja on kestänyt vuosikausia, että se pahin loukatuksi tulemisen tunne on mennyt ohi. Ja vaikka kanssakäyminen sujuisikin myöhemmin suht normaalisti, niin eihän ne loukkaukset ikinä unohdu :( Voi kun me ihmiset osattaisi olla tölvimättä toisiamme, kun niistä sanoista ja teoista voi tulla vuosikausiksi turhaa painolastia. Tai kun edes oppisi olemaan välittämättä ja ottamatta itseensä niitä toisten tyhmiä sanoja...

      Kiitos ihan hurjasti kauniista sanoistasi ja tsempeistä! Olet ihana ♥

      Poista
  5. Suloisia pikkuisia sielläkin ollut. <3 Äitienpäivä on sellainen tunteiden päivä...

    Voi Tuula <3 Pystyisitköhän käymään läpi tuota ikävää tilannetta esim valokuvaamisen ja valokuvien kautta? Kuvalle voi purkaa juuri ne tunteet ja ajatukset, teemat, pahat olot joita siinä tilanteessakin oli. Itse olen käyttänyt joskus töissä ja itsekin tätä menetelmää. Asioita saa ulos ja mahdollisesti vapautettua ainakin itsestä "pois".

    Seuraavan kerran jos joudut samankaltaiseen tilanteeseen, tunnistat elementit. Rutistat itseäsi ja voit sanoa: Olen ihana, olen arvokas juuri tällaisena, olen juuri minä, juuri minuksi luotu, tärkeässä tehtävässä täällä maailmassa. <3

    Haleja ihana Tuula <3 <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos lohdun sanoista Soili ♥ Itse asiassa jännä, että mainitsit tuon valokuvauksen. Viime aikoina se on nimittäin ollut vahvasti läsnä, kun tunnevalokuvaukseen painottuvan nettikurssin kautta olen joiltain osin alkanut nähdä ja katsoa kuvia eri lailla - ja samalla myös omaa sisintä. On tullut mietittyä paljon sekä konkretian että sisäisen sielunelämän kautta rajausta, fokusta, valotusta yms... Ja kun jotain sisällä olevaa alkaa vähän pöyhiä, niin sieltä saattaa nousta esiin kaikenlaista odottamatontakin. Luulen, että tuo viikonlopun tunne-episodikin oli jonkinlainen syy-seuraus -suhde sille, että viime aikoina olen tosiaan sisikuntaa pöyhinyt vähän sieltä ja täältä. Ja ehkä hyvä niin, sillä kun asiat tulevat päivänvaloon, niin niitä voi tarkastella ja tehdä niille jotain.

      Painan mieleeni nuo sanasi ja lohdutan itseäni niillä, kun seuraavan kerran tulee jokin iso alemmuuskompleksi ja ikävien tunteiden pyörremyrsky.

      Halauksia sinne, ihana Soili! ♥

      Poista
  6. Olen samaa mieltä, että kaikkea ei tarvitse antaa anteeksi, mutta yli kannattaa yrittää päästä. Ettei antaisi kenenkään keskenkasvuisuuden tai ilkeyden määritellä omaa itseään ja voisi kulkea pystypäin omana itsenään.

    Toivon, että löydät helpotusta tuohon alemmuuden tunteesi ja osaat nähdä itsesi hyvät puolet ja kukoistaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kepponen ♥ En tosiaan tiedä mistä tämä syvä alemmuuden- ja huonommuudentunne oikein kumpuaa. Sen kanssa saa painia tämän tästä ja se on vaikuttanut elämääni varsin paljon. Ja kun joku onnistuu pahasti sohaisemaan siihen huonommuudentunteeseen, niin jäljet näköjään säilyvät todella pitkään...

      Sikäli kaiketi hyvä, että noita inhottavia muistoja joskus tulee pintaan, niin niitä voi yrittää nähdä eri valossa kuin silloin nuorena. Olla vähän niin kuin lohduttava aikuinen silloiselle teinille ja selittää asiat eri tavalla kuin ne itse silloin näki.

      Kiitos tsempeistä! ♥ Siihen pyritään, että vielä jonain päivänä voin rehellisesti tuntea olevani ihana, osaan ottaa tilani ja kukoistaa :)

      Poista
  7. Olipa hieno postaus ja juuri tuo syväluotaava pohtiminen, miksi joku ärsyttää, mitä traumoja nousee pintaan ja ärsyttääkö toisessa seikat, jonkalainen haluaisi vaikka itse olla. <3

    Olet ihana ja sulla on kyllä niin huikean hieno blogi ja ajatuksia. Muiskuja <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ihana Tiia ♥ Tää on niin huippua, että kun itse märehtii omien kipujensa ja haamujensa kanssa, niin saa täältä blogimaailmasta huikean tsemppaavaa vastakaikua, kannustusta ja lohduttavia sanoja. Se on arvokasta se :)

      Tässä iässä kaikenlaisia säröjä ja kolhuja alkaa varmaan meillä kaikilla olla aikamoinen kokoelma. Vahvuus on siinä, että tiedämme mistä toinen puhuu rämpiessään pohjamudassa ja osaamme tsempata ja kannustaa. Meidän ikäisissä naisissa on vahvuutta :)

      Halauksia! ♥

      Poista
  8. Ihana äitienpäivä sulla on ollut! Nuo lasten tekemät kortit ja muistamiset on aina niin hellyttäviä ja ihania, täynnä rakkautta! Meillä nuorimmat leipoivat kaurahiutale-suklapalleroita, ihan itse olivat ohjeen löytäneet ja itse siivosivat myös jälkensä ja hyvältä maistui :) Ehkä enemmän leipoivat kuitenkin ihan itselleen, kun teki mieli herkkuja, mutta äidillekin jäi ihan riittävästi!

    Tuollaiset muistot ja muistoja nostattavat ihmiset, paikat ja asiat on ikäviä. Minusta olet hienosti miettinyt, mikä tuossa ihmisessä juuri ärsytti ja löysitkin syyn.

    Anteeksi annon pitää olla mielestäni aitoa, ei sillä ole muuten mitään merkitystä, jos joka kerta tavatessaan ajattelee mennyttä, jo muka anteeksi annettua asiaa, niin eihän sitä silloin ole anteeksi annettu. Minulle anteeksi antaminen tarkoittaa nimenomaan myös asian unohtamista.

    Ja voi noista huonommuuden tunteista ja mitättömyyden tunteista voisin kirjoittaa vaikka kuinka ja pitkään, niitä nimittäin riittää täälläkin... Mitenköhän sitä saisi omille lapsilleen riittävän hyvän itsetunnon ja ennen kaikkea itseluottamuksen ja mistä johtuu se, että se itsellä on niin heikko????

    Sinä olet ihana, tykkään täysillä tästä blogistasi ja tavastasi kirjoittaa, olisi ihana tavata ihan elävässäkin elämässä!

    Hyvää alkanutta viikkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanasti kirjoitettu ♥ Ja olen samaa mieltä - olisi ehdottomasti ihanaa ihan oikeastikin joskus tavata!

      Sitä huonommuuden tunnetta minäkin aina ihmettelen, että mistä se kumpuaa... Onko se iskostettu meidän ikäluokan tyttöihin jo koulussa, vai mistä se tulee? En muista, että ainakaan kotona minua olisi latistettu. Jossain vaiheessa ilmeisesti ihan oma-aloitteisesti tajusin latistua ja alentua jonnekin ruohonjuuritasolle, kuten tuolla ylempänä kommentissa kirjoitin. Oliko se jokin sodanjälkeiseltä sukupolvelta meille tarttunut ajatus, ettei pidä koreilla eikä näkyä, naisella on paikkansa, ja parasta olla näkymättömän tavallinen..? En tiedä, mutta tuo alemmuus on kyllä vaikuttanut koko elämääni todella paljon. Kun on jo valmiiksi sitä mieltä, että on huonompi kuin muut, niin siihen tunteeseen on niin helppo osua ilkeyden nuolilla. Ja ne voivat vaikuttaa vielä monien vuosien päästäkin, vaikka se nuolen ampuja ei enää koko tapahtumaa edes muistaisi.

      Minäkin toivon, että omille lapsille sitä osaisi antaa enemmän itseluottamusta ja vahvaa sisäistä tunnetta omasta riittävyydestään. Vaikka luulen/pelkään, että olen kyllä osan jo omasta huonommuudestani tartuttanut heihin jo varmaan äidinmaidossa... Mutta yritän kovasti tsempata ja ennenkaikkea näyttää, että rakastan ihan hurjan paljon ♥

      Ihanaa loppuviikkoa Anulle! ♥

      Poista
  9. Ihailen tuota kypsää ja järkevää päättelyä! Sitä toivoisin omaan elämäänikin lisää. Mukavaa viikonloppua!

    VastaaPoista
  10. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista

Ilahdun kaikista ystävällisistä viesteistä ja pikku moikkauksista :)