maanantai 19. lokakuuta 2015

Äitiys ja loputon riittämättömyys

Mikä muu asia maailmassa aiheuttaisi niin suurta riittämättömyyden tunnetta kuin äitiys - tai isyys ja vanhemmuus ylipäänsä. Puhun nyt kuitenkin äidin näkökulmasta, koska sattuneesta syystä se on minulle luontevinta.

Kuinka monet kerrat sitä onkaan vajonnut loputtoman avuttomuuden, riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteeseen. Kuinka vajavaiseksi sitä voikaan tuntea itsensä pienen ihmisen edessä. Ja kuinka syvä kuilu onkaan sen aikoinaan luodun ihanneäidin mielikuvan ja todellisuuden välillä.

Ennen lasten saamista ajattelin, että minusta ei sitten tule mitään mäkättävää ja motkottavaa äitiä. Minusta tulee reilu, ihana, leikkisä ja osallistuva onnellinen äiti. Sellainen, joka makaa lapsen kanssa lattialla ja kokoaa legoja kaiket päivät. Joka jaksaa aina ja mitä vaan, eikä koskaan suutu. Sellainen kertakaikkisen ihana ja valovoimainen superäiti.

Mistäpä olisinkaan silloin voinut tietää, miten kaikkivoipaista voi olla äidin väsymys tai miten syvä voi olla unettomuuden musta kuilu. En voinut tietää, että pieni kahvihetki ja ilmaisjakelulehden ilmestyminen voisi olla päivän ainoa ilopilkku, ja että lapsen päiväunien katkonaisuus voisi olla pahin painajaiseni ja hermoni totaalisesti katkaiseva tekijä. Tai miten syvää pettymystä voisi aiheuttaa imetyksen vaikeus, oma vajavaisuus ja avuttomuuden tunne kaiken edessä. Ja miten kotipäivien samana toistuva rutiini voisi tuntua pahimmalta vankilalta maailmassa. Puhumattakaan siitä, miten mustia tunteita toisinaan saattoi tuntea pientä lasta kohtaan.

Syyllisyys oli - ja on - armoton kumppani. Se etsii jokaisen pienen erheen ja osoittaa sormella. Saati isommat virheet, niistä se vasta nostaakin metelin. "Miten saatoit karjua niin rumasti lapsellesi, olet huono ja kamala äiti. Ei kukaan äiti ota lastaan tuolla lailla ranteesta kiinni, häpeä! Mikset edes saa lastasi nukkumaan, sinä senkin kelvoton nainen!" Oman syyllisyyden ääni on säästelemätön ja katala. Mutta silti tarpeellinen, sillä se kertoo, että omatunto ja oikeudentaju ovat yhä olemassa, eivätkä ne ole hautautuneet unettomien kuukausien, pyykkikasojen ja tyhjien suklaalevykääreiden alle. Syyllisyyden ääni kertoo milloin on toimittu omia arvoja vastaan. Silti pidemmän päälle se voi aiheuttaa liiallista huonommuuden tunnetta - varsinkin jos sattuu olemaan hyvin herkkä syyllistymään ihan ilman aihettakin...

Vielä pahempaa voi silti olla, jos syyttävä ääni tulee oman itsen ulkopuolelta. Sukulaisten, appivanhempien, sisarusten tai leikkipuistokavereiden ajattelemattomat kommentit voivat upota hyvin syvälle ja aiheuttaa kipeää häpeäntunnetta. Tunnetta siitä, että on huonompi, kelpaamaton ja vääränlainen. Että ei osannut sitten vauvaansa edes syöttää, nukuttaa tai imettää oikein...

Itsekin olen saanut osani muiden äitien kipeää tekevistä kommenteista. Jälkeenpäin olen kuitenkin tajunnut, että todennäköisesti he tunsivat itse huonommuutta jossain asiassa ja käyttivät minua astinlautanaan, jotta pääsivät kohottautumaan vähän ylemmäs. Silti sillä hetkellä se sattui, sillä äitys on herkkä laji ja kaikenlainen aiheetonkin kritiikki uppoaa syvälle.

Enimmäkseen olen kuitenkin kohdannut niitä, joiden kanssa on voinut yhdessä nuolla haavojaan ja tsempata toinen toistaan eteenpäin. Niitä, jotka myös ovat tunteneet pikimustia tunteita vauva sylissään, halunneet karata niin pitkälle kuin pippuri kasvaa - ja siitä huolimatta jatkaneet lapsiarjen taapertamista eteenpäin. Yhdessä on voinut tsempata toinen toistaan silloin, kun vauva on puklannut olohuoneen matolle, taapero piti taas kantaa kainalossa sisälle tai esikouluikäinen sai kiukkuhepulin, kun kirjain meni väärinpäin. Kun muistamme armollisuuden itseämme ja muita kohtaan, ja tsemppaamme toisiamme, on elämä paljon kivempaa.

Maaret Kallio kirjoitti jälleen osuvasti äitiydestä ja sen kipukohdista: Äiti ei saa olla äidille susi. Ei saisikaan, vaan meidän pitäisi olla toisillemme tukipilareita. Siinä missä miehillä on hyvä veli -kerhonsa, meillä voisi olla hyvä sisko -henkisyyttä ja tsemppihenkeä.

"Lapsi kaipaa vanhempiensa rakkautta eniten juuri silloin, kun on vähiten sitä ansainnut. Ihan sama koskee joka ikistä äitiä." 

Kyllä ♥  

6 kommenttia:

  1. Olen varmaan monta syyllisyyden tuskaa potenut minäkin :( mutta usein olen ajatellut, että olen yrittänyt hyvällä, viekkaudella ja neuvottelulla tuloksetta ja ollut pakko yrittää jotain muuta. Sitten ei ole käteen jäänyt muita työkaluja kuin karjuminen, uhkailu ja pienemmillä lapsilla fyysisellä pakolla teettäminen. Olen noita itkupotkuraivarisankareita kantanut kainalossa, kiskonut jopa jalasta lumeen heittäytyneet kotiin ja istuttanut alakoululaisia jäähyllä. Jos minulla olisi kolme yhtä sopuisaa lasta kuin kuopus olisi konfliktit vähäisiä ja voisin ihmetellä, että miksi toiset huutavat, kiristävät ja uhkailevat. Noiden kahden muun temperamentilla konfliktit ovat väistämättömiä. Ihminen minäkin olen ja jos koko ajan ärsytetään, niin reaktio tulee varmasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kyllä niin totta, että lapsen temperamentti vaikuttaa tosi paljon kaikkeen. Ns. helpon lapsen kanssa on sopuisampaa, ja vahvatahtoisen kanssa todennäköisesti poltetaan päreitä.
      Minä olen tainnut hepuloida enemmän kuopuksen kanssa. Totta sekin, että vanhemmalla väkisin jossain vaiheessa loppuu keinot kesken, koska lapsilla on taipumus testata meitä kaikin mahdollisin keinoin... Ja joskus vanhemman ainoaksi keinoksi jää se karjuminen (tai mitä se kenelläkin on... minä tunnustan heitelleeni joskus tavaroita ja olenpa tainnut esitellä maailmankaikkeuden kirosanavarastonkin varsin kattavasti)

      Eiköhän noista natiaisista silti kasva ihan mallikelpoisia, vaikka äidit joskus menettävätkin hermonsa. Hope so :)

      Poista
  2. Niin niin tuttua. Mä muistan kuinka ajattelin, etten ikinä huuda lapsille. Buahhahah! Välillä tuntuu etten muuta teekään. Ei se totta ole, mutta...
    Mä olen onnellinen kun mulla on ihanat lapset. Tunnen huonoa omaatuntoa siitä, et musta on ihanaa kun ne on omissa puuhissaan ja saan olla rauhassa :D
    Mä puhun rakkaudesta joka päivä ja pyydän anteeksi jos olen ikävä. Sen osaan.
    Läsnäolossa olen huono.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on hyvä, että osaa pyytää anteeksi. Sen mäkin osaan.
      Ja samanlainen olen minäkin - läsnäolossa huono, enkä ole missään vaiheessa mitenkään rakastanut leikkiä lasten kanssa tms. Usein vajoan omiin mietteisiin, luen kirjaa tai olen muuten vaan vähän poissaoleva. Toisaalta epäilen, että jos lapsi oppisi siihen, että äiti/isä on AINA käytettävissä ja lapsi saa koko ajan kaiken kärttämänsä huomion, niin olisiko tuloksena jonkinlainen egohirviö...?

      Poista
  3. Varmasti meistä jokainen äiti on paininut aikoinaan samojen asioiden kanssa. Aina on huono omatunto, miten tahansa toimiikin lasten kanssa. Minä lupasin yhdessä vaiheessa vaihtaa lapset sisäsiistiin koiraan....onneksi eivät muista moista letkautusta. Toivon kuitenkin, että ovat kotona jotain oppineet ja osaavat sitten itse aikoinaan olla parempia vanhempia. Eivät tee samoja virheitä, vaikka oikeasti ne tulee kuitenkin tehtyä. Eikä se lapsi äänestä säikähdä. Kyllä se kuitenkin tietää, että äiti on se, joka tiukan paikan tullen auttaa ja rakastaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, ja minä olen joskus uhannut viedä lapset kirpputorille myytäväksi...
      Eräs psykologi joskus lohdutti, että lapsille joka tapauksessa tulee kaikenlaisia traumoja ja ikäviä kokemuksia, tekivätpä vanhemmat miten tahansa. Niin kai se on.
      Pitänee uskoa, että se riittää, kun parhaansa yrittää ja pyytää anteeksi omia epäonnistumisiaan ja karjumisiaan.

      Poista

Ilahdun kaikista ystävällisistä viesteistä ja pikku moikkauksista :)