keskiviikko 26. elokuuta 2015

Äideistä ja syyllisyydestä

Äitiys ja syyllisyys - siinäpä mainiosti yhdessä viihtyvä parivaljakko. Jos kysyisin kuinka moni ei ole tuntenut syyllisyyttä äitiyteen liittyvistä asioista, voisin veikata ettei yksikään käsi nousisi. Kuinka moni onkaan mollannut itseään siitä, ettei ole (muka) riittävän hyvä. Ja kuinka vähän sitä muistaa ajatella kaikkia niitä asioita, joista voisi kehua ja taputtaa olkapäälle itseään.

Oheisen Helsingin Sanomien artikkelin lopussa on testi, jolla voi verrata tunteeko syyllisyyttä enemmän vai vähemmän kuin äidit keskimäärin. Oma tulokseni oli, että tunnen lähes joka kohdassa huomattavasti enemmän syyllisyyttä kuin muut. Lienee erityisherkkyyden lisämausteita tämä tällainen itsensä syyllistäminen ja tunne huonommuudesta.

Olen ollut aina mestari nappaamaan kaikenlaisia odotuksia, toiveita ja mielipiteiden tuomia paineita sieltä sun täältä: yhteiskunnan yleisestä ilmapiiristä, leikkipuistojen äitirinkien puheenaiheista, sukulaisten ja tuttujen asenteista jne... Osa noista on ääneenlausuttuja - "Hyvä äiti on kotona pitkään" tai sitten se vastakohtainen "Hyvä äiti tajuaa mennä töihin". Osa on sellaisia ilmassa leijuvia, ihmisten kulmakarvojen asennosta pääteltävissä olevia asenteita. Jos satuin lämmittämään lapselle Piltti-purkillisen enkä itse kasvatetuista porkkanoista soosattua luomusosetta, niin kyllä vaan hoksasin sen pikkiriikkisen mikroilmeen, joka kertoi toisen ääneenlausumattoman mielipiteen: laiska äiti...

Voisikohan sitä syyllisyyttä hieman hätistellä kauemmaksi, kun usein sille ei ole mitään syytä eikä sen potemisesta hyödy millään lailla. Kun tietää tekevänsä asiat riittävän hyvin, voi antaa itselleen armahduksen. Täydellinen ei ole kukaan, eikä tarvitsekaan olla. Silti juuri oikeanlainen äiti omille lapsilleen. Itse olen onneksi päässyt jo pahimmista syyllisyysansoista yli. Edelleen aion jatkaa preppaamista tällä saralla. Opettelen eroon siitä, että antaisin itseni tai muiden syyllistää itseäni.

By the way... Hulluimpia seikkoja, joista olen tuntenut syyllisyyttä on mm. se, että joskus kaduin sitä, etten ollut antanut poikien unipupuille riittävästi yösuukkoja. Jep... Jos jossain jaetaan syyllistymisen maailmanmestaruusmitaleita, olen vahva ehdokas top-3:een :D  (Mutta en enää kauaa, hah!)

5 kommenttia:

  1. Minä en ole kovin herkkä tuntemaan syyllisyyttä, mutta kyllä äitiys on sellainen alue, jolla paksumpinahkainenkin on haavoittuvainen. Paineita tulee niin paljon ulkoapäin sen lisäksi, että omakuva äitiydestä voi ainakin alkuvaiheessa olla turhan ruusuinen. Tällä hetkellä on alakoululaisten kanssa mukava suvantovaihe käynnissä, jossa ei tarvitse itseään koko ajan syyllistää. Odotan lähes kauhulla, että miten menee murrosiässä...

    VastaaPoista
  2. :) Tunnistanpa itseäni hyvinkin paljon :)

    VastaaPoista
  3. Syyllisyys on tunnollisten ja vastuuntuntoisten ihmisten kumppani koko elämän ajan, ja varmasti myös meidän herkkien. Tunnistan hyvin paljon samoja tunteita kuin sulla....
    Tsemppiä, me ollaan hyviä just näin!

    VastaaPoista
  4. Yhdyn Rouva Kepposen kommenttiin ihan täysillä. Pikkulapsivaihe meni meillä vielä jotenkuten kun olin pitkään kotona ja sain olla poikien kanssa, mutta kaksosten koulunaloitus oli sellaista helvettiä, että kun siitä äiti selvisi suurin piirtein selväjärkisenä (tosin terapiaa tarvittiin, mutta syitä oli muitakin) niin hyvä on. Nyt kun ovat armeijassa niin taas tuntuu, etten osaa olla riittävän hyvä äiti enkä ymmärrä millaista heillä siellä on. Enhän voikaan ymmärtää. Ei ole veljiä ja mies oli jo armeijan käynyt kun aloimme seurustella. Sitä tuskaa on tässä nyt eletty 8 kk toisen kanssa ja pari kk toisen kanssa. Ja taas alkaa tuntua, että terapialle olisi pian tarvetta. Ei ole helppoa olla nuori mies tämän päivän yhteiskunnassa.
    Tsemppiä kuitenkin kaikille äideille! Olemme omille lapsillemme ne kaikkein tärkeimmät.

    VastaaPoista
  5. En siis ole ainoa... :) Mitäs jos nyt otetaan ja ruvetaan puhumaan sille olkapäälle istuvalle syyllistäjälle lujan lempeästi. Sanotaan sille, että 'Nyt hiljaa, sinua ei tarvita ja olen ihan just passeli äiti ja nainen!". Alkaiskohan se pikku hiljaa uskoa, kun tarpeeksi monta kertaa sille tuolla tavalla juttelisi :)
    Tsemppiä kaikille meille!

    VastaaPoista

Ilahdun kaikista ystävällisistä viesteistä ja pikku moikkauksista :)