torstai 13. joulukuuta 2012

Tonttujuttuja ja väsymyksestä


Terveisiä kävelevän väsymystutkimuslaboratorion aivosokkeloista. Alkaa vähän ottaa voimille tämä lasten flunssa ja sen tuomat levottomat yöt. Samaan hengenvetoon voin todeta, että väsymys ei todellakaan sovi minulle - kenellepä sopisi - ja tämä 4,5 vuoden väsymysputki alkaa hieman ottaa aivoon. Välillä mietin mahtavatko lapset isompina muistaa äidistä mitään muuta kuin että se oli aina ihan sikaväsyksissä ja kiukkuinen. Tai aina ja aina. Onhan niitä pirteitäkin kausia varmaan ollut, mikäli sumeat aivoni oikein muistavat. Joka tapauksessa olen nykyään todella allerginen huonoille unille. Jo muutama yö riittää saamaan aivot ihan desperate houswife -olotilaan.

Jos voittaisin ökylottopotin, niin perustaisin säätiön, joka pyrkisi helpottamaan väsyneiden ja/tai synnytyksenjälkeisestä masennuksesta kärsivien äitien taakkaa. Ehdottomasti pitäisi lisätä tietoisuutta sjm:sta  ja satsata enemmän sen ennaltaehkäisyyn. Yhtään ei haittaisi sekään, että saataisi junailtua lisäapua niille äideille/perheille, joilta puuttuu tukiverkostot omasta takaa. Koliikkivauvojen ja huonosti nukkuvien lasten äidit tarvitsisivat rutkasti apua.

Kokemuksesta tiedän, että keskusteluapu jo helpottaa, mutta myös ihan konkreettista arjessa auttamista tarvittaisiin ehdottomasti. On helpompi olla (riittävän) hyvä vanhempi, jos koko ajan ei tarvitse rämpiä eteenpäin viimeisillä voimanrippeillä - tai jo pahasti pakkasen puolella. Ei ole kenenkään, ei varsinkaan lasten etu, että äiti on koko ajan loppuun asti väsyksissä tai masennuksen syövereissä. Jotain tarttis jonkun tehdä, että saataisiin enemmän apua sinne missä sitä tarvitaan. Kaikilla ei ole mummojen, tätien, siskojen tai muiden innokkaiden sukulaisten armeijaa tukenaan.

Minulla ei sitä ökylottopottia tai edes ylimääräistä käsiparia tähän hätään ole, mutta kunhan lapset tästä vähän kasvavat, niin toivon, että voisin jollain lailla ihan konkreettisesti antaa apuani pienten lasten väsyneille äideille. Tiedän niin hyvin, miten lohduttomalta se tuntuu. Tiedän senkin, että pelkkä tietoisuus avun saatavilla olemisesta helpottaisi. Jos sitä ei ole, niin on vain jaksettava, vaikkei oikeasti todellakaan jaksaisi. Enkä nyt tarkoita sellaista satunnaista pikku väsymystä, joka toisinaan vaivaa meistä jokaista. Tarkoitan jotain aivan muuta. Sellaista mustaa, kaikennielevää, kuolettavaa ja totaalisen ilotonta väsymystä, josta ei omin avuin ja pelkän suklaalevyn voimalla pääse pois. Sellaista en toivo kenellekään.

* * *

No niin, oikeasti minun piti vain mainita, että kääk - alkaa olla joulu melkein kohta käsillä ja minä olen ihan jäljessä kaikesta. Nyt pitäisi löytää sellainen tehotonttuvaihe, jotta saisi lahjat ostettua, ruuat mietittyä, siivottua, leivottua ja vaikka sun mitä. Vaikka toisaalta, tuleehan se joulu joka tapauksessa. Kaapit nyt joka tapauksessa jätän oman onnensa nojaan, sillä onneksi - vanha vitsi ehheh - ei tarvitse kaapin piilossa joulua viettää ;)




© Oman katon alla
Maira Gall