keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Siitä tietää, että on kevät

○ Kun herää vähän liian aikaisin, koska on liian valoisaa.
○ Hiuksia lähtee tupoittain ja voi todeta, että on taas vuotuinen karvanlähtöaika.
○ Peiliin katsoessa on nuhjuinen ja kalpean kulahtanut olo. Onneksi on poskipuna!
○ Vaatekaapin sisältö on vähintään yhtä nuhjaantuneen näköinen ja kaikki vaatteet tuntuvat tylsiltä.
 
 
○ Sadepäivät ovat kiva juttu ihan vain siksi, että silloin ilma ei ole sakeanaan katupölypilviä.
○ Sitä huomaa tekevänsä puutarhasuunnitelmia, vaikkei ole edes puutarhaa. Ehkä ne suunnitelmat voi kutistaa parvekkeen kokoisiksi?
○ Tekisi mieli mennä istumaan sinne parvekkeelle, vaikka ulkona on +1 ja sataa.
○ Eteinen on täynnä hiekkaa.
○ Välillä iskee lievä paniikki kalenteria plärätessä ja laskiessa, että lasten 10 kesälomaviikkoa ja meidän vanhempien lomaviikot eivät mitenkään mene yksiin.
 
 
○ Sitä odottaa malttamattomana lämpimämpiä päiviä , jotta voisi vetää ylleen jotain kevyempää.
○ Kuvittelee itsensä jo kesämekkoon ja kävelemään pitkin pellonlaitaa lämpimänä kesäiltana.
○ Alkaa tehdä mieli maalle!
○ Olo on kummallisen levoton ja sitä on kuin kissa pistoksissa. Miauu...!


 Siitä tietää, että on kevät :)


sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Ronaldo-hiuksia ja vaatemylläystä

Viikonlopun antia:
 
○ 1 iso kauppareissu ja ostetut viikonlopun sekä alkuviikon ruuat.


○ 600 grammaa silakkafileitä paistettuna.
 
○ 2 reissua facebook-kirppistavaroiden perässä. Saaliina priimat ja edulliset kevätlenkkarit esikoiselle sekä rahi olkkariin.
 
○ Monta samaiselle fb-kirppikselle tyrkylle laitettua lastenvaatetta ja -kenkää. 
 
○ 1 sangen nolo tilanne, kun avasin oven ventovieraalle kirppistavaroita hakeneelle ihmiselle - ylläni yöpaita, kasvonaamio ja kulmakarvavärjäykset. Säärikarvat rehottaen ja ties mitä. Oh dear... Kun vastassa oli tip top -kunnossa oleva nainen, niin nolouteni oli megalomaaninen :D 

 
○ Reilun tunnin huhkiminen kuntosalilla. Seuraavana päivänä kiristelevät lihakset, auts...
 
○ 82 imuroitua neliötä. Mies on meillä ahkerampi imuroija (vaatii kylläkin enemmän tai vähemmän ystävällisiä kehoituksia, krhm).
 
○ Talvi- ja välikausivaatteiden sortteerausta. Lapset ovat taas talven aikana kasvaneet ulos ulkovaatteista. Ja viime syksyn kengät ovat hajalla. Jännää sekin, että kengät voivat hajota niin monilla eri tavoilla :D  Onko tämä erityisesti poikalasten ominaisuus, että vaatteet ja kengät ovat aina rikki..? 
 
○ Kenkäostoksia kuopuksen kanssa.
 
○ Reipas kävelylenkki ystävän seurassa. Teki hyvää!
 
○ 1 tuhottu punaviinipullo.
 
○ Pellillinen kotipizzaa. Nam :)  
 
○ 2 kpl uuteen uskoon leikattuja hiuksia. Esikoisen halusi Ronaldo-tukan ja oli kuin mikäkin vaativa asiakas. Kuopuksen tukka taas on niin paksu, että meinasi aika ja kärsivällisyys loppua urakassa... En tiedä miten tässä näin kävi, että minusta tuli poikien hiusten leikkaaja, vaikken edes osaa kauhean hyvin :D 
 
○ Auringonpaistetta ja keväistä fiilistä.


Hyvää alkavaa viikkoa ja puhtia & energiaa!

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Perjantain saldo

Sateinen ja harmaa aamu oli varsin ankea. Esikoinen oli selvästi flunssainen ja jäi kotiin lepäämään. Kuopus lähti eskariin, mutta pukiessa sain huono äiti -fiiliksiä, kun tyypillä ei ole sadekeliin sopivia jalkineita ja hanskatkin oli mitä sattuu. (Viikonlopun agendalla lienee välikausivaatteiden ajan tasalle saattaminen, huokaus...)  
Sadekeli ja kipeä lapsi: Saldo -2

Mutta heti kun astuin ovesta ulos, tuntui ilmassa olevan ihan selvästi kevättä. Vaikka sade oli ihan yhtä kylmää kuin marraskuussakin, oli siinä hieno keväinen vivahde. Ja kun pääsin työpaikan parkkipaikalle, kuulin lokkien huudot. Mikä tunne! Kuin lupaus kesästä. Talven aikana sitä turtuu hiljaiseen äänimaisemaan, mutta kevään tullen muistaa miten hienolta tuntuukaan kuulla lintujen äänet, sitten myöhemmin laineiden liplatus ja tuulen suhina puiden lehdissä...  
Parempaan päin, eli saldo -1


Oli niin keväinen olo, että kahvitauoilla uppouduin Pinteresin puutarha- ja terassikuvien maailmaan. Mitä kaikkea sitä voisikaan sitten joskus toteuttaa mökillä. Hyvin haaveiltu on puoliksi tehty, eikö? Ja haaveilla minä osaan - toteutus onkin sitten eri asia...
Saldo jo 0 eli balanssissa

 
Lounaalla pistin menemään juustopekoni-hampurilaisen ranskalaisineen. Jossain verensokeripiikin ja ruokakooman välissä löysin nettikaupasta kaipaamani leopardihuivin ja tilasin sen. Iltapäivällä söin päivän toisen hampurilaisaterian, tällä kertaa kotona (perjantaisin äiti ei kokkaa). Onneksi leopardihuivi mahtuu päälle vaikka vyötärö kiristäisikin :D  Enkä edes jaksanut ajatella jumppaan lähtemistä, sillä sohva ja lepo houkutti enemmän.
Kolme kivaa asiaa, joten saldo +3 (tai jotain sinne päin)

 
Aamuinen flunssapotilas muuntautui myös oksennuspotilaaksi, joten saa nähdä onko edessä koko perheen oksupoksu. Toivon mukaan ei, ja torjun pöpöä punaviinin voimin.
Oksennuksesta miinus, punaviinistä plus, joten saldo edelleen +3 


Kello on noin yksitoista illalla ja huomasin juuri, että pyykkikone on edelleen tyhjentämättä. Siitä ja kodin sotkuista pieni miinus.
Saldo +2.

Plussalla mennään ja hyvä niin. Rentoa viikonloppua kaikille!




torstai 16. maaliskuuta 2017

Avainsanat ja askelmerkit - erityisherkkyydestä

Toisinaan on kausia, kun oma herkkyys ja ympärillä olevien asioiden olemus kolisevat yhteen. Tulee törmäyksiä ja säröjä, kulmia hioutuu ja perustukset järisevät samoin kuin silloin, kun mannerlaatat etsivät paikkaansa kovassa paineessa. Välillä sitä unohtaa omat askelmerkkinsä, sekoaa ja kompuroi. Kunnes taas asettelee askeleensa uudelleen, varovaisemmin ja harkitummin, yrittäen muistaa omat rajansa.
 
Avainsanojani ovat herkkyys ja sen kanssa kompastelu - haavoittuvuus, vereslihalla olo ja väsyminen. Erityisherkkyys on kuin ilman suodattimia kulkemista tai rugbyn pelaamista - suojia ei ole ja iskut tulevat täysillä. Tunteet ja kokemukset tulevat voimalla, niin hyvässä kuin pahassa. Jos ilot ovat intensiivisiä, niin ovat myös murheetkin.


Elämän tummat sävyt ovat minulle tuttuja ja kaihoisalla tavalla kotoisia. Tiedän pohjamudat, karikot ja upoksiin joutumiset. Kahlaan usein syvissä vesissä, mutta toisaalta myös ammennan sieltä asioita, joita en löydä pintavesistä. Ellen olisi melankolinen ja helposti uppeluksiin joutuva, en osaisi seurata läheisiäni sinne, missä he tarvitsevat apua silloin, kun ovat itse joutuneet syviin vesiin.

Avainsanojani ovat myös tietty jääräpäisyys, järkkymättömyys ja vastaan haraaminen. (Minusta tulee mummona varmaan sellainen vastarannankiiski, jota muu suku manailee selän takana.) Jos koen tulleeni kohdelluksi väärin, en ihan hevillä päästä asiasta irti. Jankutan, selvittelen, jankutan lisää, ja pähkäilen ratkaisuja ja syy-seuraus -suhteita loputtomiin. Tarve oikeudenmukaisuuteen on suuri ja luottamukseni pettäminen ei hevillä unohdu.
 
Haluan löytää syyt seurauksille, ymmärtää asiat juurta jaksain ja tietää miksi. Pohdin, pähkäilen, analysoin, mietin. Perässä vetämieni ajatusten massa on joskus kuin valtamerilaiva (ja sen kiskominen käy työstä). Vaikka ulospäin näytän siltä kuin päässäni löisi tyhjää, käy korvieni välissä alituinen ja massiivinen myllerrys. Mitä, miksi, entä jos, mutta kun, ja toisaalta, entä jos noin tai näin, eikö kuitenkin... Joskus lukitun ajatuksiini, enkä tahdo löytää tietä ulos. Kun vaihtoehtoja ja kolikon puolia on niin monia, on valitseminen mahdotonta. Kun yhteen suuntaan kumartaa, pyllistää toiseen - joten olisiko varmempaa vain tököttää paikallaan kuin rautakanki..?


Tiedän olevani joskus sellainen sangen rasittava tyyppi, jota on vaikea ymmärtää. Itsekään en aina ymmärrä itseäni. Vääränlainen, rasittava, omituinen, erilainen - nekin ovat avainsanojani. Siitä seuraa säälimättömyys, ankaruus ja inho itseäni kohtaan. Monta kertaa olen kysynyt, miksi minä olen tällainen, kun kaikki muut ovat tuollaisia - normaaleja?

Kuljen tuntosarvet pystyssä, halusin tai en. Tahtomattanikin puntaroin ilmapiiriä ja reagoin kaikkeen turhankin helposti, joskus panikoin. Peilaan itseäni ympäristön reaktioita vasten ja usein tulkitsen kaikkea kuin piru raamattua - ja helposti ne tulkinnat kääntyvät itseäni vastaan. Kumppanin huokaisun tulkitsen moitteeksi itseäni kohtaan, vaikka toinen ajattelisi vain työasioita. Ja kun joku katsoo pitkään, ei tule mieleenkään, että se katsoisi mielikseen, vaan siksi, että takuulla minussa on jotain vikaa...

Olen kuin prinsessa, jolla on herne patjan alla. Toisaalta se herne voi olla silmieni edessä, enkä näe sitä, koska murehdin mitätöntä asiaa 12 vuoden takaa, kun se yksikin tuntematon heppu kassajonossa puhui ikävään sävyyn... Alituinen asioiden märehtijä, jossittelija, mutkuttelija ja skenaarioiden varmistelija. Pilkunviilaaja, ihmettelijä, varmisteluiden varmistelija.


Toisaalta minusta saa seuraa, jos haluaa katsella pilviä, valon taittumista vesipisarasta tai kuunnella sanojen soljumista hyvin tehdyssä biisissä. Iloni ja onnenhetkeni ovat vahvoja ja läpivalaisevia. Jos varjoni ovatkin pitkiä ja tummia, niin myös valoni on vahvaa ja ylitse hyökyvää. Nauran sydämeni pohjasta, itken silkasta ilosta ja pakahdun onnen tunteista.

Usein pinnistelen kovasti, jotta kaikesta tästä huolimatta näyttäisin ihan tavalliselta, tyyneltä ja itsevarmalta. Vaikka sisälläni myrskyäisi, yritän ulospäin olla tyyni ja hillitty. Kenties vaikutan etäiseltä ja vaikeasti lähestyttävältä, vaikken ole. Voi kunpa olisi se ohjekirja tai selkeä käyttöliittymä...

Juuri nyt yritän jälleen asettaa askelmerkkejäni siten, että voisin hieman paremmin. Olen ollut liiaksi kaikkea. Liikaa avoinna, väsynyt, saatavilla ja ylivirittynyt. On taas aika muistaa se, että omat askeleeni saavat olla vaikka hiirenpipanan kokoisia, vaikka muut menisivätkin kirahvin askeleilla. Koska eihän tätä maapalloa kulkiessa kuitenkaan päädy muuta kuin kiertämään ympyrää, tavalla tai toisella!
 


Pian on viikonloppu ja aion tehdä mahdollisimman paljon asioita, jotka saavat sisikunnan iloitsemaan. Toivottavasti sinäkin ♥ 
 

Muita Erityisherkkyys-aiheisia tekstejä tässä blogissa: #erityisherkkyys.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Viikon varrelta


○ Katsoin loppuun Downton Abbey -sarjan. Nyt poden kriisiä, että mitäs nyt? Ehdin jo tottua Crawleyn perheen seuraan ja nyt olen vähän kuin orpona. Suosituksia kivoista huolettomista (ja pitkistä) sarjoista?
 
○ Olen ihastellut niin keväistä auringonpaistetta kuin kauhistellut viime loppuviikkoista räntäsadetta ja harmautta. Kevät keikkuen tulee.
 
○ Söin viikonloppuna paitsi ison pussin irttareita, myös litran jäätelöä ja kasan croissanteja. Olo on kaikkea muuta kuin kevyt. Liiallinen herkuttelu taitaa kieliä siitä, että olen vähän väsynyt ja yritän kompensoida sitä höttöhiilareilla...
 
○ Viime aikoina olen kamppaillut omien rajojeni ja herkkyytteni kanssa. Story of my life... ;) 
 

○ Olen myös haaveillut irtiotosta, ehkä jostain matkasta. Mietin, uskaltaisinko lähteä ihan yksin jonnekin.
 
○ Keväinen valo on jotain suunnattoman ilahduttavaa, mutta jestas miten olo voi olla kulahtanut talven jäljiltä. Kun talven pimeyden jälkeen tulee tämä suorastaan läpivalaisevan kirkas valo, tuntee itsensä ihan ikälopuksi, tunkkaiseksi ja väljähtyneeksi. Tekisi mieli kääriytyä syvemmälle toppatakin peittoon - mutta tulee kuuma! :D 
 
○ Hoksasin, että taas pitäisi ostaa yhtä sun toista. Kumpparit yhdelle, ulkopöksyjä kummallekin, hanskoja, takkeja, jne... Lapsiperheen elo on jatkuvaa kilpavarustelua alati muuttuvia säitä vastaan. Ja minä olen aina vähän myöhässä.  





torstai 9. maaliskuuta 2017

Näppylöitä, talviangstia ja kallista "luksusta"

Tällä viikolla on ollut kumman tahmaista ja monenmoiset asiat ovat harmittaneet. Osansa tekee sekin, että inhoan tätä vuodenaikaa. Talvea ja kylmää on takana jo niin kauan, että haluaisin hypätä suoraan lämpimiin kevätpäiviin. Hiiteen loska, kylmä viima ja auton lämmityspiuhat ja skrapaamiset!

 
Iso ärsytys 
 
Tein tällä viikolla apteekkireissun ja varsin kalliin lääkeostoksen. Sairastan nivelreumaa ja käyttämäni lääke kuuluu osastoon erityiskorvattavat (ja sikakalliit). Alkuvuodesta lompakko ammottaa tyhjyyttään, kun lääkekatto ei vielä ole täynnä ja ostot menevät omaan piikkiin (kirjaimellisesti, hahhah). Hintaa ostoksille tuli 411 euroa ja se pitää sisällään kaksi pistosta. Ihanan kallista vai mitä? Ensi kuussa on edessä sama ostos. Ilman Kelan myöntämää erityiskorvausta hinta olisi toki tähtitieteellisiä summia, joten kaipa tässä pitää pienen ihmisen vaan niellä ärtymyksensä... hmph.
   
Lääkekatto tänä vuonna on noin 605 euroa ja se osa, jonka maksan "ylimääräistä", pitää vielä erikseen anoa takaisin Kelalta. Mieluummin pistäisin nuo sataset johonkin muuhun kuin sairastamiseen ja siihen, että saan tökkiä itseäni piikeillä. Ärsyttävää, kun tämä sairaus ei ole oma valintani.

"Luksus"ostos, jonka ansiosta ei taaskaan
tarvitse miettiä lähtisikö vaikkapa matkoille...
 
Keskiärsytys 
   
Ihoni on päättänyt alkaa hankalaksi. Kasvoni ovat koko aikuisiän olleet pääsääntöisesti hyvässä kunnossa. Sekaihoon on joskus saattanut tulla yksittäisiä finnejä tai näppyjä. Mutta nyt! Iho on todella pintakuiva ja punaisia pieniä näppyjä on joka puolella. Näytän kalpealta olmilta, joka sairastaa jotain eksoottista pilkkutautia! Kaikki meikkituotteet jäävät kuivaksi kököksi ihon pinnalle ja näppylöitä ei meinaa saada peittoon. 
 
Hölvään kasvoihini kosteuttavia naamioita ja rasvaan ahkerasti. Mutta ei, näpyt ja kuivuus pysyvät. Hiivatin ärsyttävää! Hyvät vinkit ovat tervetulleita!

Pikkuärsytys
 
Olen aina tykännyt Lumenen tuotteista, mm. niiden helpon ostettavuuden vuoksi. Aiemmin kasvorasvoissa on ollut kätevä "ikähaarukka", josta on voinut nopeasti luntata, minkä ikäisille tuote ensisijaisesti on suunnattu. Nyt tuota ikähaitaria ei enää ole! Eilen yritin kovasti bongata tarpeisiini sopivaa kosteuttavaa voidetta, mutta en osannut tulkita olenko Kuulas-, Hohde- tai jotain muuta kohderyhmää (vai mitä niitä nyt oli...)  Taidan seuraavaksi marssia muutenkin apteekkiin ryppyineni ja nyppyineni.

Pienet lohdut 

* Jääkaapissa on pari siideriä. Tulen takuulla käyttämään ne loppuviikon aikana.
* Kuntosalilla käy Ronaldon näköinen nuorimies. Sillä on ystävä, joka on - hah! - myös Ronaldon näköinen :D  Ihan liian nuoria (ja olenhan sitä paitsi varattu), mutta silmänruoka ei koskaan ole pahitteeksi. (Hyi mua...)


Näppyläisin terveisin, 
kävelevä ja erittäin kallisarvoinen lääkekaappi aka. Tuula 

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Upeaa naistenpäivää!

Näiden kuvien myötä toivotan ihanaa ja voimaannuttavaa naistenpäivää! ♥ 

Ollaan kilttejä itsellemme ja toisillemme, sekä muistetaan - tänäänkin! - erityisesti niitä maailman naisia, joilla ei ole ihan niin paljon valinnan mahdollisuuksia kuin meillä.





PS. Ensimmäinen kuva omani, muut googlen kuvahausta lainattua.


tiistai 7. maaliskuuta 2017

"Miten sinä voit?"

Nakit ja mutsi -blogissa oli hieno teksti "Yksin ei ole pakko jaksaa". Vaikkei kyseessä varmaan olekaan ihan sama asia kuin itselläni joskus, niin teksti heitti minut aikamatkalle muutamien vuosien taakse.
 
Sairastin keskivaikean pitkittyneen masennuksen joitain vuosia sitten. Kaikki alkoi oikeastaan jo esikoisen syntymän jälkeen v. 2008. Tuolloin aloin valua alas kohti syvenevää väsymystä, jota ryydittivät äitiyden karikot, turvaverkkojen puute ja koliikkivauvan kanssa valvotut yöt. Neuvolassa mainitsin asiasta, ja voi miten toivonkaan, että siihen olisi tartuttu heti. Muuten niin ihana neuvolantäti totesi, että "palataan tähän ensi kerralla, jos liiallinen väsymys vielä vaivaa". Jatkoin väsymyksen kanssa kamppailua ja lopulta ajattelin, että ehkä näin kuuluu ollakin. Että ehkä minä vain olen liian heikko/herkkä/vääränlainen. Jaksavathan kaikki muutkin, joten noloahan minun olisi tästä nyt alkaa nostaa meteliä. Vaikenin ja jatkoin sitkeästi vauva-arjen suorittamista.


Koliikkiajat olivat jo jääneet taakse, mutta lapsi ei oppinut nukkumaan säännöllisiä yöunia. Ei auttaneet unikoulutkaan. Sitten tuli toinen raskaus, toinen lapsi, toinen koliikki, toinen unirytmitön tapaus. Tuplasti tekemistä, hoitamista, valvomista. Luultavasti jossain vaiheessa kävi niin, etten väsymykseltäni enää tunnistanut tilaani. Jos olisin joutunut siihen fyysisen ja psyykkisen väsymyksen tilaan kylmiltäni, suoraan "normaalista" vanhasta elämästäni, olisin ollut kauhuissani ja varmasti tajunnut tilanteeni. Mutta kun masennuksen mustiin syövereihin ajautuu pikku hiljaa, siihen jollain kummallisella tavalla turtuu.

Tilani ei välttämättä näkynyt ulospäin. Suoritin äitiyttä jopa varsin mallikkaasti, vaikka sisältä olin täysin lopussa ja tunsin olevani kuin kuiva kaivo, josta veden ehtymisestä huolimatta pumpataan aina vain lisää vettä. Aamuisin puin lapset, syötin, ulkoilutin, juttelin muiden äitien kanssa, kävin perhekerhossa, kokkasin, hoidin ruokaostokset, siivosin, kutsuin ihmisiä kylään, järjestin synttärijuhlia. Kaikkea sitä mitä mielestäni "kuuluikin". Ulkoisesti kaikki oli hyvin, mutta sisäisesti mikään palanen ei ollut kohdallaan. Avioliitto voi huonosti ja mieleni vielä huonommin.

Öisin saatoin maata lattialla lasten yöheräilyjen välissä ja toivoin kuolevani. Ei, en olisi voinut tehdä itselleni mitään, mutta siinä tilassa alkaa toivoa jotain nopeasti tappavaa sairautta, suojatielle ajautuvaa rekkaa, meteoriittia avaruudesta, ihan mitä vain. Kenellekään muulle en olisi toivonut mitään pahaa, mutta omalle kohdalleni olisin halunnut osuvan jotain sellaista, joka olisi tarjonnut poispääsyn loputtoman syvästä mustasta aukosta. Samalla tietenkin soimasin ja syyllistin itseäni, että pienten lasten äitinä saatoin edes ajatella sellaista.


Kertaakaan en saanut suutani auki neuvolassa tai lääkärissä. Eipä sillä, että olisi kysyttykään. Siellä syynättiin päänympärystä, pituutta, painoa ja taitoa piirtää tietyn mallisia kuvioita. Jos mainitsinkin väsymyksestä, saatoin keventää asiaa, että hehhee, eikös kaikki äidit ole väsyneitä ja nauroin päälle. Voi kunpa systeemi olisi sellainen, että tarttuisi jo vitsillä heitettyyn viittaukseen väsymyksestä.

Kaikki kulminoitui lopulta, kun sain niin pahoja rytmihäiriöitä ("hups, nytkö minä sitten kuolen?"), että oli pakko hakeutua päivystykseen. Siellä sydän käyttäytyi kuuliaisesti, ilman ylimääräisiä pompotteluja. Mutta oli suuri onni, että kohdalle osui empaattinen naislääkäri. Hän kaiketi näki jotain muutakin kuin ne kertomani oireet sydämen rytmeihin liittyen.
 
"Kuule, miten sinä oikeastaan voit" oli kysymys, joka laukaisi liikkeelle ison padon. Syvä katse suoraan silmiini ja nuo tärkeät sanat aiheuttivat sen, että kulutin nolostuttavan paljon päivystysaikaa, kun itkin itkin ja itkin. Valtavaksi kasvanut tulppa ei enää pysynyt kiinni, vaan alkoi päästää ulos kaikkea sitä pelkoa, ahdistusta ja synkkyyttä, joka sisälläni oli kasvanut jo pitkään.

Sain ajan psykologille ja lääkärille. Otin suositellut masennuslääkkeet vastaan ja kävin juttelemassa ahdistusta pois. Diagnoosi oli tavallaan helpotus. En ollutkaan se kamala ihminen, joksi olin jo itseäni alkanut luulla. Se kamaluus oli nimeltään masennus, se ei ollut yhtä kuin minä. Alkoi mustasta aukosta pois kipuaminen, kohti valoa ja jalkojen alla pitävää maata.


Masennusvuosien ja väsymyssumun alle jäi paljon sellaista, jonka nyt haluaisin muistaa. Miltä olisi tuntunut olla lasten kanssa terveenä, ilman masennuksen painolastia? Olisiko avioliitto pysynyt tuolloin kasassa ja olisimmeko välttyneet erolta? Olisimmeko saaneet tehtyä niitä suunniteltuja asioita, mutta jotka jäivätkin kaiken sen väsymyksen alle? Ja se pahin - miten paljon lapset kärsivät siitä, että äiti oli eksynyt mustaan aukkoon?

Masennuksesta on vieläkin jäljellä monta kipeää kysymystä, jotka eivät välttämättä ratkea koskaan. Mutta jos jotain tiedän, niin sen miten tärkeää on joskus kysyä toiselta: "Miten sinä voit?". Olen edelleen suunnattoman kiitollinen kohtaamalleni lääkärille ♥

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Perjantain top 5

Poikaenergian ja hiihtolomaremellyksen keskellä olen ilahtunut tänään kivoista jutuista. Niinhän se on, että arjen ilot ovat usein niitä pieniä, kentis suhteessa varsin vaatimattomiakin asioita, jotka kuitenkin jollain lailla antavat lisäbuustia ja inspiraatiota. Tällä kertaa listalla on:

Essencen täydellisen punainen kynsilakka. Melkein kaikki ovat hehkuttaneet näitä Essencen varsin edullisia lakkoja ja vihdoin minäkin sain aikaiseksi mennä ostamaan omani. Kahden euron hinta ei päätä huimannut. Väri on kerrassaan herkullinen ja lämmin punainen. Näissä kynsissä tuntee olonsa ihanan naiselliseksi :) 
 
Anna-lehti, joka tarttui mukaan kaupan kassalta. Mukavaa kevyempää lukemista kahvihetkiin ja aamupalalle. Lasten läsnäollessa ei aina pysty keskittymään kirjoihin, mutta lehdet ovat sellaista luettavaa, jota voi lueskella puolihuolimattomasti. Jos lukuhetki keskeytyykin (syystä, että joku heitti jotakuta legolla, jollain on tarve ilmoittaa kovaan ääneen vessaan menemisestä tai joku päättää ampua äitiä päähän Nerf-pyssyllä), voi jatkaa siitä mistä sattuu muistamaan.

 
Anna Kortelaisen kirja Albert Edelfeltin Virginie-rakastajattaresta sekä 1800-luvun lopun taiteilijapiireistä. Kerrassaan kiehtova ja vangitseva kirja. Suosittelen historia- ja taidefaneille, tai niille, joita kiinnostaa naisten asema. Jälleen kerran voi olla kiitollinen, että 2000-luvun Suomessa saamme olla kutakuinkin tasavertaisia, eikä naisen tai lasten turvallisuus ole kiinni siviilisäädystä tai yläluokkaisesta asemasta.


Pipo! Olen ehdottomasti pipoihminen, sillä pipon alle voi ikäänkuin piiloutua ja bad-hair-day pysyy visusti omana salaisuutena ;)  Tiedän jo nyt, että koen pienoisen kriisin keväällä, kun kelit lämpenevät ja pipoon pukeutuminen tuntuu liioittelulta. Vaikka kevättä toki muuten rakastankin.


Iltapäivän BodyCombat, jossa sai purkaa paitsi hieman naiskiukkua, myös tehokkaasti kaloreita. Tykkäisin käydä harrastamassa jotain ihan oikeaa kamppailulajia, mutta nivelet eivät taitaisi enää kestää. Joten toisinaan käyn leikkimässä nyrkkeilyä ja potkimista Bodycombat-tunnilla. Jos haluat kaivaa itsestäsi esiin sisäisen ninjan tai rambon, käy ihmeessä kokeilemassa! Tunti on todella tehokas ja jälkeenpäin on kaikkensa antanut olo.

Herkut, sillä ne nyt vaan kuuluvat perjantaihin (tai lauantaihin, tai no... mihin tahansa päivään, jos tilanne vaatii). Tänään meille tuli esikoisen kaveri yökylään ja sen kunniaksi ostin pojille karkkipussit kotoisan leffaillan höysteeksi. Kyläilijän mukana tuli vielä suklaata ja juustopalleroisia, joten ähky on taattu :D 
 
Tästä tulikin itse asiassa top 6 -lista, mutta hyvä niin.
 
Antoisaa viikonloppua kaikille! Nauttikaa pienistä kivoista jutuista ♥ 


torstai 2. maaliskuuta 2017

Viikon varrelta - lätkää, Koiramäkeä ja lomaväsymystä

Täällä on menty viime päivät lähes tukka putkella. Tai ainakin minun mittakaavallani :D  
 
Ensin oli viime lauantainen jääkiekkomatsi. En ole lätkäfani, joten mielestäni olin suorastaan urhea, kun lähdin miesväen mukaan jäähallille katsomaan Ilves-Sport -peliä. Noita hapsukorviahan meidän perhe fanittaa ja onneksi voittivat 4-0. Tyypillisesti olin ihan pihalla itse pelistä, mutta nautin tunnelmasta senkin edestä. On siinä jotain erityistä fiilistä, kun monituhatpäinen yleisö kannustaa omiaan.
 
Sitten oli Helsingin reissu, josta jo kirjoitinkin. Kaksi päivää intensiivistä lasten kanssa oloa, reissun päällä oloa, taukoamatonta pälpätystä ja kuopuksen säntäilyä ympäriinsä. Pojat tykkäsivät reissusta, ja minäkin viihdyin, vaikka olinkin sen jälkeen melko poikki. Kaikille teki joka tapauksessa hyvää tehdä jotain arjesta poikkeavaa ja käydä oman kotikaupungin ulkopuolella. Minulle hotellissa yöpyminen ja aamiaisbrunssi ovat The Juttu, josta nautin suuresti.


Eilen oli vuorossa Koiramäki, jonne voitin kaksi ranneketta ihanan Katjan blogiarvonnasta - mieluisa ylläri! Lähdin sinne vähän nuutuneena, mutta paikan päällä virkistyin ja siellä olikin todella kivaa. En ole käynyt Särkänniemessä päinkään n. 25 vuoteen ja toistaiseksi olen siis onnistunut välttämään menemästä sinne lastenkaan kanssa. Minä kun en oikein viihdy ruuhkissa ja melussa... Nyt oli hiihtolomaviikosta huolimatta sopivan väljää ja mukavaa.
 
Itse Koiramäki oli  i-h-a-n-a!  Niin idyllinen ja soma kuin vain Koiramäki-kirjojen innoittama paikka voi olla. Täynnä söpöyttä, leikkisyyttä, lapsenmielisyyttä ja suloisuutta. Palvelukin oli mitä mainiointa. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki! Ja makeanhimoiselle äidille oli erityisen ilahduttavaa, että nuotiolla sai paahtaa vaahtokarkkeja mielin määrin. Söin niin monta, että hävetti :D



Koiramäessä sai suunnitella oman vaakunan. Tällainen tuli
omastani. Taisin saada muutaman pitkän katseen muilta
vanhemmilta. Miksiköhän..?


Samalla rannekkeella pääsimme käymään myös Näsinneulassa, akvaariossa ja planetaariossa. Kaikki olivat oikein kivoja paikkoja. Kesällä tuonne pitänee päästä uudelleen, kunhan olen ajatuksen tasolla tottunut siihen kesäisen huvipuiston meteliin ja härdelliin ;) 



Minua ilahdutti myös Tuijan blogista saamani arvontavoitto. Miten onnekas olenkaan ollut näissä arvonnoissa! Satulinnasta sain ihanan pyyhkeen, suloisia serviettejä ja suklaata. Viimeksi mainittu katosi parempiin suihin varsin pian, mutta noista kahdesta muusta riittää iloa pitkäksi aikaa. Kiitos Tuija!






Lomaviikon sää on ollut melko ankea. Vielä viime viikolla oli ihanan idyllisiä talvikelejä - lunta ja pikku pakkasta. Mutta loma toi tullessaan loskan ja harmaat plussakelit. Niin harmillista, koska ulkoilut ovat jääneet minimaalisiksi. Eipä nuo lapsetkaan viihdy märässä loskassa ja räntäsateessa. Sisällä energia sitten pakkaantuu ja kulminoituu nahinaksi, meteliksi ja ärsyttäväksi riekkumiseksi. Välillä hermoni ovat olleet todella koetuksella ja olen kokenut, että viikko on ollut lomaa lapsille, mutta melkoista hermojen kiristelyä minulle. Tätähän se suurimmaksi osaksi on meille äideille - lomat ovat lapsista huolehtimista ja ne omat lomat ehkä koittavat sitten joskus...
 
Viikon päätteeksi oli tarkoitus lähteä maalle, mutta kun lunta ei ole eikä ulkoilu oikein onnistu, niin taitaa jäädä reissu tekemättä. Ehdin jo nähdä itseni hiihtelemässä pitkin peltoja ja lipittelemässä iltaisin viiniä takkatulen äärellä. Mutta kun maalla olossa ei oikein ole pointtia, ellei voi ulkoilla, niin täytyy ottaa käyttöön Plan B - enkä vielä tiedä mikä se on. Ehkä lapsille runsaasti pleikkaa ja äidille hermoja parantavaa punaviiniä? ;)