tiistai 7. maaliskuuta 2017

"Miten sinä voit?"

Nakit ja mutsi -blogissa oli hieno teksti "Yksin ei ole pakko jaksaa". Vaikkei kyseessä varmaan olekaan ihan sama asia kuin itselläni joskus, niin teksti heitti minut aikamatkalle muutamien vuosien taakse.
 
Sairastin keskivaikean pitkittyneen masennuksen joitain vuosia sitten. Kaikki alkoi oikeastaan jo esikoisen syntymän jälkeen v. 2008. Tuolloin aloin valua alas kohti syvenevää väsymystä, jota ryydittivät äitiyden karikot, turvaverkkojen puute ja koliikkivauvan kanssa valvotut yöt. Neuvolassa mainitsin asiasta, ja voi miten toivonkaan, että siihen olisi tartuttu heti. Muuten niin ihana neuvolantäti totesi, että "palataan tähän ensi kerralla, jos liiallinen väsymys vielä vaivaa". Jatkoin väsymyksen kanssa kamppailua ja lopulta ajattelin, että ehkä näin kuuluu ollakin. Että ehkä minä vain olen liian heikko/herkkä/vääränlainen. Jaksavathan kaikki muutkin, joten noloahan minun olisi tästä nyt alkaa nostaa meteliä. Vaikenin ja jatkoin sitkeästi vauva-arjen suorittamista.


Koliikkiajat olivat jo jääneet taakse, mutta lapsi ei oppinut nukkumaan säännöllisiä yöunia. Ei auttaneet unikoulutkaan. Sitten tuli toinen raskaus, toinen lapsi, toinen koliikki, toinen unirytmitön tapaus. Tuplasti tekemistä, hoitamista, valvomista. Luultavasti jossain vaiheessa kävi niin, etten väsymykseltäni enää tunnistanut tilaani. Jos olisin joutunut siihen fyysisen ja psyykkisen väsymyksen tilaan kylmiltäni, suoraan "normaalista" vanhasta elämästäni, olisin ollut kauhuissani ja varmasti tajunnut tilanteeni. Mutta kun masennuksen mustiin syövereihin ajautuu pikku hiljaa, siihen jollain kummallisella tavalla turtuu.

Tilani ei välttämättä näkynyt ulospäin. Suoritin äitiyttä jopa varsin mallikkaasti, vaikka sisältä olin täysin lopussa ja tunsin olevani kuin kuiva kaivo, josta veden ehtymisestä huolimatta pumpataan aina vain lisää vettä. Aamuisin puin lapset, syötin, ulkoilutin, juttelin muiden äitien kanssa, kävin perhekerhossa, kokkasin, hoidin ruokaostokset, siivosin, kutsuin ihmisiä kylään, järjestin synttärijuhlia. Kaikkea sitä mitä mielestäni "kuuluikin". Ulkoisesti kaikki oli hyvin, mutta sisäisesti mikään palanen ei ollut kohdallaan. Avioliitto voi huonosti ja mieleni vielä huonommin.

Öisin saatoin maata lattialla lasten yöheräilyjen välissä ja toivoin kuolevani. Ei, en olisi voinut tehdä itselleni mitään, mutta siinä tilassa alkaa toivoa jotain nopeasti tappavaa sairautta, suojatielle ajautuvaa rekkaa, meteoriittia avaruudesta, ihan mitä vain. Kenellekään muulle en olisi toivonut mitään pahaa, mutta omalle kohdalleni olisin halunnut osuvan jotain sellaista, joka olisi tarjonnut poispääsyn loputtoman syvästä mustasta aukosta. Samalla tietenkin soimasin ja syyllistin itseäni, että pienten lasten äitinä saatoin edes ajatella sellaista.


Kertaakaan en saanut suutani auki neuvolassa tai lääkärissä. Eipä sillä, että olisi kysyttykään. Siellä syynättiin päänympärystä, pituutta, painoa ja taitoa piirtää tietyn mallisia kuvioita. Jos mainitsinkin väsymyksestä, saatoin keventää asiaa, että hehhee, eikös kaikki äidit ole väsyneitä ja nauroin päälle. Voi kunpa systeemi olisi sellainen, että tarttuisi jo vitsillä heitettyyn viittaukseen väsymyksestä.

Kaikki kulminoitui lopulta, kun sain niin pahoja rytmihäiriöitä ("hups, nytkö minä sitten kuolen?"), että oli pakko hakeutua päivystykseen. Siellä sydän käyttäytyi kuuliaisesti, ilman ylimääräisiä pompotteluja. Mutta oli suuri onni, että kohdalle osui empaattinen naislääkäri. Hän kaiketi näki jotain muutakin kuin ne kertomani oireet sydämen rytmeihin liittyen.
 
"Kuule, miten sinä oikeastaan voit" oli kysymys, joka laukaisi liikkeelle ison padon. Syvä katse suoraan silmiini ja nuo tärkeät sanat aiheuttivat sen, että kulutin nolostuttavan paljon päivystysaikaa, kun itkin itkin ja itkin. Valtavaksi kasvanut tulppa ei enää pysynyt kiinni, vaan alkoi päästää ulos kaikkea sitä pelkoa, ahdistusta ja synkkyyttä, joka sisälläni oli kasvanut jo pitkään.

Sain ajan psykologille ja lääkärille. Otin suositellut masennuslääkkeet vastaan ja kävin juttelemassa ahdistusta pois. Diagnoosi oli tavallaan helpotus. En ollutkaan se kamala ihminen, joksi olin jo itseäni alkanut luulla. Se kamaluus oli nimeltään masennus, se ei ollut yhtä kuin minä. Alkoi mustasta aukosta pois kipuaminen, kohti valoa ja jalkojen alla pitävää maata.


Masennusvuosien ja väsymyssumun alle jäi paljon sellaista, jonka nyt haluaisin muistaa. Miltä olisi tuntunut olla lasten kanssa terveenä, ilman masennuksen painolastia? Olisiko avioliitto pysynyt tuolloin kasassa ja olisimmeko välttyneet erolta? Olisimmeko saaneet tehtyä niitä suunniteltuja asioita, mutta jotka jäivätkin kaiken sen väsymyksen alle? Ja se pahin - miten paljon lapset kärsivät siitä, että äiti oli eksynyt mustaan aukkoon?

Masennuksesta on vieläkin jäljellä monta kipeää kysymystä, jotka eivät välttämättä ratkea koskaan. Mutta jos jotain tiedän, niin sen miten tärkeää on joskus kysyä toiselta: "Miten sinä voit?". Olen edelleen suunnattoman kiitollinen kohtaamalleni lääkärille ♥

29 kommenttia:

  1. Olipa samaistuttava tarina. Kuulostaa todella tutulta.
    Olin tokan lapsen jälkeen loppupoikkiväsynyt, mutta luulen että ajattelin sen nyt vain kuuluvan siihen aikaan. Että tällaista tämä on.
    Olisinkohan saanut masennusdiagnoosin, jos olisin neuvolassa romahtanut?

    Mä en osaa turvaverkkoja varsinaisesti kaivata, koska ajattelin jo aikanaan, että jos teen lapsia, niin itse ne pitää hoitaa. Toki voin kadehtia toisten TODELLA avuliaita isovanhempia.

    Mutta kyllä, joskus pitäisi tosissaan kysyä "miten sinä voit". Pitäisi myös vastata rehellisestti, kun joku joskus kysyy. Kuinka moni siihen pystyy silloin kun voi huonosti? Kenelle uskaltaa olla rehellinen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulenpa, että aika moni äiti, joka sitkeästi jaksaa (siitäkin huolimatta, että ihan oikeasti EI jaksa), saisi ainakin uupumus/väsymys-, jopa masennusdiagnoosin.

      Mulla itselläni otti todella koville mm. juuri se, että vaikka voimat oli loppuneet jo aikoja sitten, eikä oikeasti enää jaksanut kuin toivoa sitä kuolemista, niin silti oli pakko repiä se jaksaminen (oman mielenterveyden kustannuksella), koska ei ollut muuta vaihtoehtoa. Niitä tukiverkkoja olisin kaivannut, kun pahimpina aikoina oikeasti pelkäsin itseni ja vähän lastenkin puolesta :( Apuja sain juuri sen verran, että pääsin käymään pakolliset lääkäri- ja psykologikäynnit. Muuten mentiin omin voimin.

      Masennuslääkitys oli mun pelastusrengas. Oli havahduttavaa kuulla psykologilla, että pitkäkestoiset (keskivaikeat/vaikeat) masennukset päätyvät hoitamattomana toisinaan kuolemaan, tavalla tai toisella :(

      Sen jälkeen kun sain dg:n, uskalsin kertoa aika monelle sairastavani masennusta ja että ei todellakaan mene hyvin. Ajattelin, että mieluummin valitsen avoimen linjan kuin alan pitää pystyssä kulisseja, joita ei enää ole. Se oikeasti helpotti omaa sairastamista ja toipumista :)

      Poista
  2. <3
    niin tuttua, niin tuttua.
    Kiltit tytöt kun vaan ei pysty sanomaan asiaa muutoin kuin ohimenevästi, vähän naurahtaen ja olankohautuksella kuitaten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3
      Kiltit tytöt taitavat sairastua masennukseen niin paljon useammin kuin ne ei-niin-kiltit...

      Luulenpa, että ilman niitä pahoja rytmihäiriöitä en olisi ikinä hakeutunut lääkärille tilanteeni takia. En tiedä missä nyt olisin, ellei olisi tullut niitä sydänoireita ja ellei kohdalle olisi osunut oikeaa lääkäriä. Niin monta kertaa olen kohdannut niitäkin, jotka puhuvat munkkilatinaa, eivät katso silmiin ja lykkäävät käteen vain burana-reseptin...

      Poista
  3. Mä pillitin jo vähän aamulla, kun kuin tuon Päivin tekstin ja pillitin taas, kun luinnsun tekstin. Jos nyt joku (ammattilainen) kysyis multa nyt ihan tosissaan, kuinka mä voin, aukeaisi varmaan mullakin ne padot.

    Kaikki on periaattessa hyvin, mutta ei sit kuitenkaan. Uskallan kyllä veikata, että tunnelin päässä on jo valoa nähtävissä.

    Iso rutistus ja hyvän päivä toivotukset sulle Tuula ❤❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt toivon, että voisin halata sua ja kysyä sen "Miten voit?" (vaikken ammattilainen olekaan...) Niin toivon, että siellä tunnelissa näkyy jo valoa! Jos kuitenkaan ei, niin kerrothan jollekin, oikeasti? ♥ Koska olet tärkeä ja ihana, ja siellä tunnelissa olo ei ole hyvä olotila, sen tiedän.

      Isoja lämpöisiä rutistuksia ja etenkin PALJON valoa!!! ♥♥♥

      Poista
  4. Mä oon tossa. Rytmihäiriöitä myöten, vaikka vauvoja ei perheessä olekaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kurja :( Eihän se tosiaan vauvoja vaadi, että voi vajota mustaan aukkoon... Siihen riittää ihan vaan se, että esim. jotkin elämän palaset - mitä ikinä ne ovatkaan - eivät loksahda riittävän hyvin kohdalleen, tai on pitkäaikaista stressiä ja murhetta. Toivottavasti saat/pyydät apua tilanteeseen, oli se sitten ammattilaisen antamaa apua tai vertaistukea ♥

      Niin toivon sinulle parempaa vointia ja valoa tunnelin päähän! ♥♥♥ Hurjan iso halaus!!

      Poista
    2. Kamelin selkä katkesi: kävin lääkärissä ja nyt olen sairaslomalla. Jutellut olen monenkin kanssa ja vaikka päivittäiset itkukohtaukset eivät ole loppuneet tai vähentyneetkään, niin silti elän taas hetken toivossa paremmasta. Selviytymistarinat - kuten sinunkin - luovat uskoa tulevaan. Kiitos siis avusta.

      Poista
    3. Hyvä kun kerroit. Olen iloinen, että olet saikulla ja saat nyt levätä ❤ Vaikka helppoa ei varmasti olekaan... Se että se selkä katkeaa, tekee kipeää, mutta niin tekee sekin, että kantaa harteillaan liikaa. Katkeamispiste on myös se kohta, josta paraneminen voi alkaa. Ja usko pois, kun riittävästi aikaa kuluu, alkaa taas näkyä valoa. Kovasti jaksamista ja parempaa oloa!! Olet urhea ja upea nainen ❤

      Poista
    4. Hyvä kun kerroit. Olen iloinen, että olet saikulla ja saat nyt levätä ❤ Vaikka helppoa ei varmasti olekaan... Se että se selkä katkeaa, tekee kipeää, mutta niin tekee sekin, että kantaa harteillaan liikaa. Katkeamispiste on myös se kohta, josta paraneminen voi alkaa. Ja usko pois, kun riittävästi aikaa kuluu, alkaa taas näkyä valoa. Kovasti jaksamista ja parempaa oloa!! Olet urhea ja upea nainen ❤

      Poista
  5. Hieno postaus ja tärkeä aihe. Keskivaikean masennuksen kokeneena myös juuri toisen lapsen syntymän jälkeen osaan niin samaistua.

    Onneksi sain apua neuvolasta.


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä, että sun kohdalla neuvola osasi toimia oikein :) Musta tuntuu, että sinne neuvolaan päin pitäisi saada lisää tietoa niistä kilteistä naisista, jotka eivät uskalla puhua väsymyksestään. Itselläni oli kai jokin pelko, että jos myönnän sairastavani masennusta (koska kyllähän minä sen tiesin jo pari-kolme vuotta ennen diagnoosia), niin tapahtuu jotain kamalaa: saan huonon äidin leiman tai joku alkaa epäillä pystynkö edes pitämään omat lapseni. Vaikka hullu pelkohan tuo on, nyt kun ajattelee. Mutta silloin se tuntui varsin relevantilta.

      Poista
  6. Hieno teksti. Ja läheinen. Samaistun täysin.
    Onneksi me on saatu apua. Ja mä ainakin ajttelen oppineeni tosi paljon tuon kautta <3
    Muista, että oot vahva ja herkkä yhtäaikaa. Ja ihana. Ja poikien paras äiti <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanat sanat taas sulla, kiitos sinä ihana <3

      Minäkin ajattelen nyt, että se masennus oli iso oppimisen paikka. Itsestäni, rajoistani, jaksamisesta ja asioiden tärkeysjärjestyksestä. Vaikka eivät ne suoraan sanoen vieläkään ole minulle itsestään selviä :) Ja kun jossain vaiheessa tajusin olevani erityisherkkä, moni asia sai selityksen - osittain se masennuskin.

      Elämä taitaa pitkälti olla sitä, että pikku hiljaa löytää ja värittää esiin omia ääriviivojaan ja ominaisuuksiaan. Ehkä vielä joskus se kuva on kokonainen ♥

      Poista
  7. Näistä on niin tärkeää puhua ja kirjoittaa. <3

    Minäkin olen ollut elämässäni pari kertaa väsymyksen tai muiden syiden vuoksi tosi mustassa paikassa. Ja rytmihäiriötkin ovat tuttuja.

    Todellakin, kunpa pienten lasten kanssa tekemisissä olevat ammattilaiset osaisivat ja uskaltaisivat kysyä, puuttua, kyseenalaistaa, tarttua siihen huumorilla esitettyyn muka-kevyeen heittoonkin. Katsoa silmiin ja kysyä, että "jaksatko sä, oikeasti". Ja kysyä tarvittaessa vaikka vielä uudestaan. Niin moni olisi melkein valmis kertomaan, mutta ei aivan uskalla..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3

      Tuo kuvaa niin hyvin minua silloin taannoin: "Niin moni olisi melkein valmis kertomaan, mutta ei aivan uskalla". Koska jostain syystä se masennus (joksi sen jo valmiiksi tiesin) tuntui niin häpeälliseltä ja väärältä, ettei sitä kehdannut ottaa puheeksi. Tunsin itseni huonoksi ja vääränlaiseksi äidiksi, kun sillä tavalla olin mennyt masentumaan... Hassultahan tuollainen syyllistyvä ajattelu nyt tuntuu, mutta siellä mustassa aukossa ei osannut muutoin ajatella.

      Voisi melkein olla jokin vakiintunut toimintatapa, että kaikilta äideiltä säännöllisesti kyseltäisiin ihan järjestelmällisesti jaksamisesta. Ja tartuttaisiin tosiaan jo pieneenkin vihjaukseen tai vitsillä heitettyyn toteamukseen väsymisestä.

      Poista
  8. Voi sinua, halaisin jos olisit lähellä! Ja niin hyvä muistutus siitä, että meidän ammattilaisten, ystävien ja läheisten pitäisi pysähyä aika ajoin ja kysyä, mitä sinulle oikeasti kuuluu ja ennen kaikkea pysähtyä kuuntelemaan vastaus! Ja vaikka vastaus peittyisi nauruun, kysyä uudelleen! Ja olla tukena ja lähellä! Niin usein me kiiruhdamme suorittamaan elämää, että unohdamme meille tärkeimmät ja rakkaimmat. Onneksi eteesi tuli oikea lääkäri, joka osaii kysyä ja kuunnella juuri tuolla hetkellä eikä vain kirjoittanut lähetettä johonkin eteenpäin.

    Ja sinä olet ihan takuulla paras äiti pojillesi, älä anna itsesi ajatellakaan mitään muuta❤.

    Ihanaa viikkoa ihana sinä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanista sanoista <3

      Todella, tuo kohtaamani lääkäri oli aarre. Mikä onni, että juuri silloin hän oli päivystyksessä. Eikä joku kylmän etäinen munkkilatinaa mumiseva tyyppi...

      Toivon todella, että olen kuitenkin, kaikesta huolimatta, paras - tai ainakin riittävän hyvä äiti lapsilleni :) Välillä kompuroidaan, kaadutaan, noustaan ja pyydetään anteeksi. Ja sanotaan, että rakastetaan ja että toinen on maailman tärkein ♥ Toivon, että se on se, mikä kuitenkin lapsille jää päällimmäiseksi asiaksi.

      Ihanaa viikoa sinullekin, ihana Anu!

      Poista
  9. Oi miten koskettava ja tärkeä kirjoitus! Hieno, että jaoit tämän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Tuntuu siltä, että näitä säröjä ja varjopuoliakin on joskus tärkeää jakaa :)

      Poista
  10. ❤ Hienoa, että kerroit tämän!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti Minna ♥ Jotenkin tuntuu siltä, että (äitien) masennus on edelleen vähän tabu ja sillä on kielteinen leima. Siksi siitä on tärkeää puhua :)

      Poista
  11. Kyyneleitäni täällä pidättelen kun luin tarinaasi. Siinä oli hivenen samaa kuin itselläni mutta minulla on mahtava tilanne kun ensi neuvola käynnillä minut otettiin tosissani, vauvan painot ja pituudet unohdettiin ja minulle alettiin hommaamaan apua, sain lääkkeet, terapian, lääkäriajan sekä jossain vaiheessa perhetyöntekijän kotiin.
    Edelleen monesti koen vihaa, surua ja suuttumusta kohtaloa kohtaan siitä, etten saanut nauttia vauva-ajasta vaan jouduin kärsimään masennuksesta ja huomioimaan oman oloni. Vittu että vieläkin vituttaa, minusta se vain on niin väärin. MIKSI??? (anteeksi V-sana)
    Halaisin sinua jos voisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kurjaa, että sinullakin on tuo kokemus. Mutta hyvä, että sait apua riittävän ajoissa ♥ Ja kyllä tuo V-sana on juuri oikea kuvaamaan tuntoja näin jälkikäteen. Minäkin olen välillä niin vihainen siitä, että masennus söi vauva- ja pikkulapsiajoista monta vuotta pois! Ja moni muukin asia meni sen myötä pois raiteilta. Jos olisin välttynyt masennukselta, niin kenties syvimmät avioliitto-ongelmatkin olisi vältetty, olisimme pysyneet aviossa ja pysyneet asumassa silloisessa talossamme..? Toisaalta elämä menee siten kuin se menee, ja sille ei jälkeenpäin voi mitään. Ehkä se mitä voimme tehdä, on antaa anteeksi (itsellemme) ja päästää irti ♥

      ISO halaus sinnekin! ♥♥

      Poista
  12. Voi Tuula! Tämä teksti olisi ihan hyvin voinut olla omaani. Mulla ei tosin aikoinaan ollut koliikkivauvoja, mutta suorittaa silti piti kovasti. Ei saanut näyttää olevansa väsynyt, olinhan halunnut ne vauvat. Tosin kukaan ei kysynyt tahdonko kaksoset. En niitä olisi pois antanut, mutta kyllähän he toivat monta väsymyksen hetkeä lisää. Lisäksi miehen työttömyys, rahavaikeudet, oma työttömyys jne. Lopulta oman isän kuolema ja toisen kaksosen kouluvaikeudet laukaisivat kaiken. Lopulta siellä lapsen lääkärissä lääkäri sanoi minulle, että pitäisiköhän äidinkin alkaa levätä. Enhän voinut, olin sihteerinä yksin toimistoa pitävällä asianajajalla, hoidin hänen kaikki asiansa ja perheen iltaisin. Mies oli tuolloin työssä Helsingissä viikot. Keskivaikea masennus minullakin todettiin. Lääkkeistä en ole luopunut ja terapiaa kävin kaksi vuotta. Se on totta, että itse sitä vajoamista mustaan aukkoon ei tunnista ensimmäisellä kerralla. Nyt kun olen kerran sairastanut, osaan katsella merkkejä itsestäni ihan eri tavalla.
    Ei pidä Tuula koskaan miettiä, että mitä jos olisin tehnyt toisin. Se on tarkoitettu teidän elämäänne, lapset eivät siitä ole kärsineet ja parisuhdekin palasi ennalleen. Se on kuulunut sinun kasvuusi ihmisenä kuten minunkin. Ehkä opimme antamaan itsellemme anteeksi ja sanomaan ei, kun siltä tuntuu. Kiltit tytöt masentuvat todella usein.
    Pirteää naistenpäivää Sinulle ja halaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, sinulla on takuulla ollut rankkaa ihan ilman koliikkeja. Kyllä kaksosvauvat teettävät tuplasti (tai enemmänkin) töitä äidille. Olet ollut hurjan sitkeä, mutta veronsahan se kyllä ottaa ♥

      Minullakin on nyt jälkeenpäin jo se taito, että tiedän milloin väsymys alkaa lipsua liian pitkälle. Vielä pitäisi vain opetella oikeasti pysähtymään ja tekemään stoppi KAIKELLE, sen sijaan että tietoisena uupumuksesta yrittää vaan selviytyä...

      Tuo on niin ihanasti ja armollisesti sanottu, että meillä se masennus vain kuuluu elämään ja oli tarkoitettu niin ♥ Niinhän se on. Se on varmasti opettanut minulle paljon, ja väkisinkin opettaa lapsille ja miehelle paljon haavoittuvuudesta, rajallisuudesta ja riittämisestä. Ja anteeksipyytämisestä ja -saamisesta.

      Kiitos Sinulle ja halaus! ♥ Ihanaa naistenpäivää!

      Poista
  13. Aivan upea teksti ja ihana, että jaoit tämän täällä.

    Me kysymme aivan liian harvoin läheisiltämme, ystäviltä ja vaikka vain tutuilta; "mitä sinulle kuuluu ja kuinka sinä voit?"

    Ihanaa naistenpäivää sinulle Tuula <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sinulle ihanista sanoista :)

      Minusta on nykyään ihanaa, jos kysyn tuon kysymyksen ja toinen sanoo muutakin kuin sen "Ihan hyvää". Jos sieltä tuleekin vastaukseksi litania vastoinkäymisiä, niin sen voi ottaa luottamuksen osoituksena - ja kun toinen kertoo huolensa, on se myös lupa osoittaa myötätuntoa ja tukea.

      Ihanaa naistenpäivää Sinulle myös! ♥

      Poista

Ilahdun kaikista ystävällisistä viesteistä ja pikku moikkauksista :)