tiistai 29. marraskuuta 2016

Hämäränhyssyä ja joulutoivelista

Oi tätä hämäryyttä, harmautta ja pimeyttä. Kulunut puheenaihe - tiedän. Mutta ei sitä vain osaa lakata päivittelemästä. Enkä muista, että minulla olisi koskaan ottanut näin koville (jos nyt jätetään takavuosien pitkä masennusjakso huomioimatta). On pimeää ja on ollut muutenkin kaikkea elämänsälää siinä määrin, että hartioita painaa... Mutta oliko kenties esi-isillämme kaikki nupit ihan kohdallaan, kun piti ängetä tänne pimeään ja hyiseen Pohjolaan. Toiset sentään hoksasivat mennä aurinkoisempiin ja lämpimämpiin paikkoihin.

Hämäryyden keskelle on kuitenkin tulossa joulu, joten ehkä minäkin lähetän vienon toivelistani joulupukille ja jään odottelemaan aattoiltaa. Olenhan ollut (ainakin hetkittäin) kiltti.


* Kirja. Se ilahduttaa aina. Tänä vuonna toivoisin esim. Elena Ferranten Napoli-sarjan toista osaa. Lainasin sen kirjastosta englanninkielisenä, mutta mokoma ehti lojua liian pitkään kirjahyllyssäni ennen kuin aloin lukea sitä ja laina-aika umpeutui jo ihan alkusivujen jälkeen. Joten ehkä kiltti pukki voisi tuoda sen minulle. (Ja pliis, suomentakaa nyt pian ne loput osat!)

* Suklaata. Tätä ei tarvinne selittää.

* Hyvää kahvia. Joulunpyhinä juon mielelläni jotain muuta kuin perus-Juhlamokkaa. Haluaisin jotain oikein tummaa pehmeäpaahtoista ihanuutta.

* Kärsivällisyyttä ja hermoja. Näitä minulla ei edelleenkään ole tarpeeksi ja olen kotioloissa tuittupää pimahtelija.

* Olkalaukku. Tarvitsisin uuden veskan. Mielellään mustan ja siron, mutta kuitenkin niin tilavan, että sinne mahtuu puoli elämää. Eihän ole mahdoton vaatimus?

* Hajuvesi. Olen viimeksi ostanut hajuvettä pari vuotta sitten. Sitä edellinen ostos oli v. 2008! Kumpaakin on muuten vielä jäljellä, vaikka kyse onkin 50 ml pulloista ja käytän hajuvettä lähes päivittäin - tämä on kyllä jo jonkin sortin alkemiaa ilmeisesti... Olisikohan silti jo aika saada uusi tuoksu?

* Hiljaisuutta. Kätevimmin se toteutunee siten, että pukki toisi lapsille mieluisia lahjoja, joiden parissa voi touhuta sulassa sovussa ja omatoimisesti ;)



Sitten toivoisin myös sellaista, että joulun ruokatarvikkeet osaisivat itsekseen kävellä meille kotiin, tekeytyä herkullisiksi ruuiksi (samalla kun itse laiskottelen sohvalla) ja että huushollin romppeet osaisivat pysyä niille kuuluvilla paikoilla. Lapset eivät pudottelisi ruokaa ylt' ympäriinsä ja vallitsisi tasapainoinen rauha.

Tänä vuonna jouluaatto pompsahtaa kehiin suoraan arkiviikon jälkeen, ja kauhulla ihmettelen, että missä välissä pitäisi ehtiä tehdä kaikki valmistelut! Joten joulupukki hei, tuleviksi vuosiksi pari vapaapäivää joulua edeltäen, jookos?!


maanantai 28. marraskuuta 2016

Ensimmäinen adventti

Huomaan, että minulla on nykyään viha-rakkaussuhde viikonloppuihin. Odotan aina ihan mielettömästi vapaapäiviä ja hekumoin ajatuksilla laiskottelusta, hiljaisuudesta ja rauhasta. Sitten kun todellisuus onkin poikien nahinaa, uhmailua ja perhe-elämän rauhattomuutta ja meteliä, niin tuskailen ja uhkaan lähteväni työpaikalle olemaan yksin ja hiljaa. Tänä viikonloppuna oli vielä ylimääräinen pohjavire - sellainen syvien vetten virtaus, joka saa kyseenalaistamaan koko elämänsä ja minuutensa mielekkyyden. Ei niin kiva lisämauste...


Kivaa viikonlopussa:

Ulkoilutin poikia keskustassa. Käytiin katsomassa keskustorin joulukuusta ja tsekkaamassa Stockan jouluikkuna. Etukäteen ajattelin, että tokkopa enää innostuvat moisesta, mutta jouluikkuna olikin menestys. Sitä ihasteltiin pitkään ja hartaasti. Jouluikkunan äärellä kohtaa myös lähes poikkeuksetta mukavaa yhteisöllisyyttä ja hymyileviä mummoja. Nytkin oli ihana vanhempi täti-ihminen, joka nyökki ja hymyili kovasti ja halusi vaihtaa pari sanaa - siitä tuli hyvä mieli. Ja poikien iloa oli kiva seurata.

Jouluinen minikierros viimeisteltiin Fazerin kahvilassa. Lupasin poikkeuksellisesti pojille mitä ikinä halusivat ja totta mooses halusivat kalleimmat kakkupalat. Minä ajattelin, etten jää huonommaksi ja otin äklön tuhdin chili-suklaakakkupalan. Lopulta jouduin tunnustamaan häviöni sille ja jättämään viimeisen neljäsosan syömättä. Että tuli sekin päivä nähtyä, kun en jaksa syödä kakkuani loppuun!

Viikonlopun ruuat olivat ihania, vaikka itse sanonkin. Lauantaina tein fajitaksia ja sunnuntaina repäisin ja ostin kunnon pihvit. Niiden seuraksi ranskalaisia ja hyvää salaattia. Jälkiruuaksi paistoin vielä ensimmäiset joulutortut. Kotiin tuli ripaus jouluisaa tunnelmaa, kun ikkunaan ripustettiin joulutähti. Ulko-oven viereen olin jo aiemmin viikolla laittanut pikkusypressin ja siihen valot. (Siihen asti ko. paikalla olikin kesäkukka, joka ei enää pariin kuukauteen ollut kovin kesäinen tahi piristävä näky :D )






Tyhmää viikonlopussa:

Olin koko ajan kuin herhiläispesä - kiukkuinen ja pisteliäs. Ja kun en ollut kiukkuinen, olin umpiväsynyt. Uupumuksesta huolimatta imuroin ja luuttusin kämpän (lattioiden tahmaisuudesta päätellen se olisi pitänyt tehdä jo jokunen kuukausi sitten). Kaupasta roudasin taas kolme kassillista ruokatarpeita ja huhkin hellan äärellä. Kaipasin jälleen kerran sitä, että kun huolehdin aika paljon muiden perustarpeista, olisi mukava saada vastapainoksi itsekin hoivaa. Voisiko joku kiva täti-ihminen adoptoida minut, ottaa välillä yökylään (ilman lapsia) ja syöttää ja juottaa..?

Sunnuntaina olin ajatellut mennä hoilaamaan hoosiannaa, mutta olinkin lopulta niin väsynyt, etten jaksanut kuin virua sängyssä yli kymmeneen... Olisiko huono idea, jos se kirkko joskus alkaisi vasta puoliltapäivin, jotta ruuhkavuosien lannistama äiti ehtisi sinne siitä huolimatta, että olisi nukkunut pari tuntia pois univeloistaan? (Ei sillä, että olisin välttämättä kirkollisuuden tarpeessa noin muuten, mutta kyllä siellä käyminen joskus juhlapyhinä tuo lämpöistä tunnelmaa.)

Esikoisella on koko syksyn ajan ollut uhmaa ja riidanhaluisuutta. Tulee helposti sanaharkkaa asiasta kuin asiasta, eikä mikään järkevä meinaa mennä perille. Osaksi viikonloppua otin myös pojan kännykän takavarikkoon, kun sitä heiteltiin ympäriinsä ja muksittiin miten sattuu. Sitten kun hellyin sen kuitenkin antamaan Pokemon-metsästyksen ajaksi, niin eikö se tippunut asfaltille ja näyttö meni rikki... Super-argh!!

Onko jossain kyllästyneiden ja arjen uuvuttamien perheenäitien lepokoti, jossa saisi vain hengittää hiljaisessa pimeässä huoneessa? Joku toisi ruokaa pari kertaa päivässä ja lykkäisi lehtiä ja kirjoja luettavaksi... Jos on, niin lähden sinne viivana!


maanantai 21. marraskuuta 2016

Melankolia *

*) synkistelyvaroitus

Joskus tuntuu, että ne tulevat käsi kädessä - maanantai ja se olo, että tarvitsisi lomaa omasta elämästään.

Ei jaksaisi olla äiti, ei kumppani, ei työntekijä, ei mikään. Tuijottelen kaukaisuuteen ja mietin mihin katosi punainen lanka. Laskupinojen, kauppakassien, arjen sälän ja lasten sähläyksen alleko? Miehen alati pitenevien työiltojen, pimeiden päivien ja kylmän vesisateen tieltäkö se karkasi.

Olen huokausten silta, roikkuvat silmäpussit ja kaukokaipuuta tykyttävä ruumis. Mielessä kytee sitten kun, jos ja voi kunpa. Ja perään huokaus. Koska mieli on jo alkanut uskoa, että ei kumminkaan mitään koskaan. Toiveikkuuden tilalla on pelko siitä, milloin taas tulee jokin iso vastoinkäyminen kampittamaan muutenkin kompastelevaa mieltäni. Näen elämäni synkeiden lasien läpi, enkä osaa ottaa niitä laseja poiskaan.
 
Olen aina ollut huono kestämään tätä ympärille kuristuvaa kaamosta. Kaipaan yksinoloakin niin kovin, että se tuntuu fyysisenä kipuna ja ahdistuksena. Kyselen itseltäni miksi en kestä perhe-elämää ja sitten syyllistyn, kun tiedän, että pitäisi olla vain kiitollinen kaikesta. Ja olenkin kiitollinen. Silti kaipaan jotain sellaista, jota en löydä arjesta - väljyyttä, huolettomuutta, vapautta.

Olen aina tiennyt, että melankolia asuu minussa syvällä. Ahdistus ja syvä pimeyskin. En aja niitä pois, vaan annan niiden olla minussa. Tiedän kyllä, etteivät kaikki niitä piirteitä kestä.

Toisinaan melankoliassa on jotain itsekästä ylellisyyttä: jos en muuten saa olla yksin, vedän ylleni synkkyyden viitan, jonka alle ei pääse kukaan. Vaikkei se olekaan sitä yksinäisyyttä mitä tarvitsen, se on parempi kuin olla paljaana kaikelle repivälle ja ilman sitä viittaa.

Juuri nyt taidan vain antaa periksi. Synkistelen, olen vereslihalla ja odotan, että negatiiviset tunteet huuhtovat minusta pois jotain, tai tuovat muassaan jotain sellaista, mitä niiden on tarkoituskin. Olkoon pimeys minussa, ehkä sillä on paikkansa juuri nyt.



perjantai 18. marraskuuta 2016

Perjantain parhaat

1. Aamun naurut: Vuoden taapero saa uuden puhelimen

2. Työpaikan keittiönpöydälle ilmestyneet tonicit ja ginipullo?! (Tästä voisi kyllä joku Avi:n työturvallisuusvirkailija vetäistä pullonkorkit nenäänsä. Viimeksi veti herneet siitä, että työpaikkamme on vaarallinen - voi vaikka saada paperiviillon sormeen, eikä ole laastaria!)
  
3. Kimallekynsilakka ja iltaa odottavat vaihtovaatteet. Tänään on pikkujoulut! Aion olla joulukuusen ja diskopallon yhdistelmä. 

4. Kotona odottava pakastepizza, jaffapullo ja karkkipussi. Huominen päivä on pyhitetty sohvailulle, buranalle ja loikomiselle. Ja ei, en tarkoita mitään sivistynyttä hyggeä, minä aion viettää rehtiä suomalaista kankkusta. 

5. Boksilla odottavat lukuisat (huonot) leffat ja katsomatta jääneet sarjat. 

6. Havainto siitä, että kuukauden päästä on jo melkein joulu. Ja sen jälkeen alkaa valostua! 


Hyvää alkavaa viikonloppua!

torstai 17. marraskuuta 2016

Pikavinkit kaamoskriisiin

Väsy, väsympi, väsynein... Olo on tällä hetkellä sitä luokkaa kuin olisi hiekoitusauran alle jäänyt etana. Vettä sataa ja synkkyys tiivistyy ympärille. Huh. Tarvitaan kättä pidempää ja kaikki mahdolliset vinkit tylsän olon selättämiseen! Tässä omat vinkkini juuri nyt.

  • Bling bling ja kimallus. Tällä saralla kaikki on sallittua. Näytä vaikka joulukuuselta, jos se tuo mielihyvää. Omalla listallani on tällä hetkellä kimallekynsilakka ja isot korut.
Bling!
Kuva parin viikon takaa, kun
oltiin kaverin kanssa ihan bling ja säihk.

  • Tanssi! Jos et pääse diskoon vääntelehtimään, niin pistä musa täysille ja tee kuumat muuvsit omassa olkkarissa (ehkä silloin, kun kukaan muu ei ole kotona). Tai tee kuten minä - mene Bodyjam-tunnille. Se on aluksi pirun vaikeaa, ellet nyt satu olemaan geeneiltäsi tanssitähti. Mutta ei sen niin väliä, vaikka hytkyisit eri suuntaan kuin kaikki muut. Se on silti hauskaa!
        
  • Pikkujoulut. Mikäli suinkin mahdollista, änkeä itsesi mihin tahansa pikkujouluihin. Skumppaa, iloisen kepeää jutustelua ja tälläytymistä. Tadaa - olet ainakin hetken hymy huulillasi. Ja unohdetaan nyt tässä kohtaa se, että seuraava päivä saattaa olla masentavan kauhistuttava...
            
  • Matkatoimistojen nettisivut. Vaikkei olisi varaa matkustaakaan, niin eri kohteiden ja hotellien parissa klikkailu ja hekumointi piristää. Melkein kuin olisi siellä altaan reunalla kirja kädessä, iloiset lapset polskimassa vedessä ja mies kantamassa huurteista drinkkiä luoksesi, aaah. (No okei, sanoinkin "melkein".)
     
Jos edellä listatut asiat eivät auta, niin tässä vielä yksi tehokkaaksi koettu konsti akuuttiin ja erittäin vakavaan väsymystilanteeseen. Käytä käytä vain harkiten ja harvoin.

  • Kehitä jokin iso kriisi, niin et murehdi väsymystä ja pimeyttä, vaan voit vatvoa sitä kriisiä mielessäsi. Tehokkaimpia ovat sellaiset, että "tiedät" sairastavasi jotain mystistä ja kamalaa tappavaa tautia. Ehdit jo itkeä sitä, että et näe lastesi kasvavan ja mietit millaisia jäähyväiskirjeitä kirjoittelet rakkaillesi. Suret sitä, että lapset joutuvat niin kamalaan tilanteeseen ja mieskin joutuu selviytymään kaikesta yksin. Sniisk...

    Siitä onkin hyvä palata takaisin arkitodellisuuteen ja todeta, että oikeastaan kaikki on ihan hemmetin hyvin ja hitot kaamoksesta! Olet sentään elossa.

    (Ja kyllä - tiedän liiankin hyvin, että on paljon niitä, joilla tuo vakava sairaus on valitettavan totta. Ja ei - en todellakaan halua pahoittaa kenenkään mieltä, jos nyt sellainen tuli jollekin mieleen.)   

Kaikkein lohduttavinta lienee se, että kevät tulee tämänkin talven jälkeen!

tiistai 15. marraskuuta 2016

Vinkki: helppo ja hyvä suklaakakku

Ihan pakko vinkata teille tämä suklaakakku. Ihanan helppo ja hyvä, eikä tarvitse erotella valkuaisia, vatkata viittä erilaista seosta, hyydytellä liivatetäytteitä tai muutenkaan menettää hermojaan jauhopussin äärellä. Ja joko sanoin, että se on  h-e-l-p-p-o, jopa kaltaiselleni poropeukalolle.

Olen nyt kahdesti leiponut tätä hivenen piirakkamaista suklaakakkua ja tästä ehdottomasti tulee yksi suosikeistani. Alkuperäinen ohje Mtv:n sivuilta, klik.

Minä jätin alkuperäisestä ohjeesta pois tomusokerikoristelun ja kermavaahdon. Sen sijaan lisäsin päälle suklaakuorrutusraidat ja suklaarusinat. (Pahoittelut törkeän huonosta kuvanlaadusta. En arvannut odotella päivänvaloa, koska silloin kakkua ei ehkä enää olisi ollut jäljellä...)


Helppo ja nopea suklaakakku

100 g voita
2 ½ dl sokeria
2 munaa
1 ½ dl vehnäjauhoa
3 rkl kaakaota
1 tl vaniljasokeria
50 g valkosuklaata
50 g maitosuklaata

Valmistusohje:
  • Kuumenna uuni 175 asteeseen. Sulata voi ja anna jäähtyä. 
  • Sekoita yhteen munat ja sokeri. Ei tarvitse vatkata, hämmentäminen riittää. 
  • Sekoita vehnäjauho, kaakao ja vaniljasokeri keskenään ja hämmennä munaseokseen. 
  • Lisää taikinaan lopuksi voisula. 
  • Paista kakkua noin 25 minuuttia. Sen kuuluu olla matala, rapea pinnaltaan, mutta tahmea sisältä.
  • Anna kakun hieman jäähtyä. 
  • Sulata valkosuklaa ja maitosuklaa. Valuta suklaaraitoja kakun päälle. Ripottele suklaarusinat sulan suklaan päälle.  
  • Anna jäähtyä (jos maltat). Parhaimmillaan kakku on seuraavana päivänä (jos siitä on enää mitään jäljellä). 
Bon appetit!

maanantai 14. marraskuuta 2016

Pää- ja sivupersoonien viikonloppuraportti

Raportti känkkäränkkänaisesta ja mystisistä muista sivupersoonanaisista…

Vieläkin hekumoin perjantaista Vain elämää -jaksoa. Kaikki ne biisit ja miljoona tunnetta. Voi sitä tykitystä ja tunteiden skaalaa riemusta kaihoon ja pakahduttavaan musiikin iloon. Voin sanoa, että silloin meidän olkkarin sohvalla istui 110% HSP-nainen liikutuksineen ja ihokarvat pystyssä. Miten paljon mahtuukaan musiikkiin! Vau. Jään ikävöimään tätä Vain elämää -kautta…
 
Lauantaiaamu valkeni melkein normaalin arkiaamun merkeissä, ihan hitusen pidemmillä aamu-unilla höystettynä. Sitten aamupalat ja pikainen virittäytyminen esikoisen säbäturnaukseen toisella paikkakunnalla. Tässä vaiheessa känkkäränkkänainen pomppasi kehiin, ja ilmeisesti känkkäränkkä piinasi myös esikoista ja pian myös miestä. Vain kuopus onnistui pysyttelemään iloisena höpsönä itsenään - paitsi sillä kohelluksellaan meinasi aiheuttaa lukuisia stressisydänkohtauksia muille. Kun meidän perheen eri temperamentit tulistuvat, niin siinä kyllä tunteet kuohuvat BIG time. Sääli naapureita…

Turnaus meni meidän joukkueen osalta melkoisesti penkin alle ja esikoisen känkkäränkkyys oli sen johdosta jo huippuluokkaa. Niin kurjia kuin häviöt ovatkin, niin sinänsä hyvä, että tulee vastaan niitä tappioitakin ja on pakko tulla toimeen pettymyksenkin kanssa. Ilman häviämisen taitoa ei voittamiseenkaan osaa suhtautua oikein.

Kotiin päästyä minusta otti vallan koomanainen (kiitos termistä rva Kepponen) ja pistin sen koomaisen olennon päiväunille. Unien, suihkun ja ämpärin kokoisen kahvimukillisen jälkeen saatoin ilokseni huomata, että känkkis ja koomailija olivat hävinneet jonnekin. Tästä ilahtuneena saatoin juoda pari lasillista punaviiniä ja valmistautua pedon kohtaamiseen, grr…



Antti Tuiskun keikka oli odotettavasti hyvää bilemusatykitystä. Vielä enemmän olisin tykännyt, jos esiintyjän itseriittoisuuden taso olisi ollut vaikka edes puoli astetta vaatimattomampi. Koin pienoisen ristiriidan siinä, että ensin paasataan kiitollisuudesta yleisöä kohtaan, ja siitä miten jokainen on ihana ja hyvä ja oikeanlainen. Sitten huudatetaan yleisöä:
Onks täällä tyttöjä (noin tuhat iiiih-kirkunaa). - No onks täällä poikia (parikymmentä miehistä jooooh-vastausta). - Mut hei muistakaa, että tänään täällä on vain yksi oikea MIES ja se oon mie!

No jaa, eiköhän ne kaikki muutkin miehet olleet ihan yhtä miehiä kuin Tuisku… Miinusta myös siitä, että aiemmalla ikärajattomalla keikalla kaikki spiikit (perse-juttuineen kaikkineen) olivat kuulemma samat kuin illan K18-keikalla. Ehkä ne 10-vee fanit olisi voinut ottaa haltuun vähän eri tavalla kuin täyskasvuiset fanit..?

Anyway, keikalla ei ollut havaintoakaan känkkäränkästä. Sen sijaan sunnuntaina oli vallassa taas koomanainen. Miten ne pari drinkkiä tekikin sellaisen olon kuin olisin juonut vähintään saavillisen? Isänpäiväaamiaisen kokkaaminen oli lievästi sanoen tuskallista, kun maan vetovoima oli ainakin tuhat tonnia (mitä lie mittayksikköä). Lasten askartelut ja muistamiset olivat kyllä kertakaikkisen liikuttavia ja ihania. Jotenkin on niin pakahduttavaa katsella sitä aitoa antamisen iloa ja peruskalliotakin lujempaa kiintymystä miehen ja poikien välillä. Taas puski esiin liikkuttuva hsp-itkijänainen...

Maanantaiaamuun heräsi joku outo säihkynainen, joka päätti elää siten, että olisi itselleen kateellinen, ellei olisi itse just se säihky. Säihky kylläkin luikki karkuteille jo hammaspesun aikaan. Ilmeisesti se lähti muille leveysasteille (mitä en yhtään ihmettele, sillä ei tämä kaamos ole säihkylle luonteva ympäristö). Tilalle lampsi koomanaisen ja arkiminän melkoisen valju yhdistelmä. Kai se känkkäränkkäkin vaanii taas missä lie kulman takana, valmiina iskemään kyntensä heti heikon paikan tullen. Maanantaipäivästä on kuitenkin selvitty jo voiton puolelle ja kohta aion kaivaa esiin hienkestävän sporttinaisen ja suunnata kuntosalille - vaikka sitten väkisin ja kaikkia sivupersoonia uhmaten ;)

Hyvää viikon alkua!


perjantai 11. marraskuuta 2016

Känkkäränkkänainen

Saanko esitellä syksyn aikana lanseeratun känkkäränkkänaisen. Tilaisuuteen ei valitettavasti ollut saatavilla kutsukortteja, saati punaisia mattoja tai shamppanjaa. Känkkäränkän debyytti (tai sarja sellaisia) tapahtui keittiössä, yleisönä lapset ja mies. Juomana nautittiin kevytmaitoa ja muu tarjoilu koostui jauhelihakastikkeesta lötkistyneen (lattian kautta käytetyn) spagetin kera. How glamorous!

Tässä muutamia faktoja...

* Känkkäränkkänainen nainen hiihtelee syksyisissä nilkkureissa keskellä lumihankia. Sitten manailee, kun varresta menee lunta sisään ja sukat kastuu. Murr. Mutta känkkäränkkä ei eksy päinkään sitä varastokoppia, josta löytyisivät talvikengät.

* Samainen känkkis manaa sotkuista kotia, mutta ei jaksa tehdä sille mitään. Mitä nyt kolistelee likaisia tiskejä mielenosoituksellisesti.

* Vielä enemmän tuo nainen ärhentelee kaikenmaailman kauniille sisustuskuville, jotka joskus vahingossa pomppaavat silmille. Hän toteaa, että ellei olisi niin känkkäränkkä, niin hänkin olisi kuten muut ja asettelisi sohvatyynyjä kauniiseen ja siistiin kotiin. Ja sitten pöyhisi niitä tyynyjä kaiket päivät.

* Känkkäränkkä manaa leventynyttä vyötäröään ja sitä, etteivät suunnitellut pikkujouluhousut mahdukaan jalkaan. Mutta vetää samalla karkkia suuhun, ja kun kerran ne housut ei kuitenkaan mahdu, niin sama se on syödä vielä lisää.

* Känkkisnaisella on kulmakarvojensa välissä yhä syvenevä ryppy. Hän myös huokailee niin, että huokauksista luultavasti aiheutuu globaali hurrikaani.

* Tämä kiukkuisa tapaus on sitä mieltä, että positiivinen ajattelu on syvältä. Joku tutkijakin (älkää kysykö kuka) oli sitä mieltä, että positiivinen ajattelu - tai ajatus siitä, että pitäisi ajatella positiivisesti - voi johtaa joidenkin kohdalla vain kurjempaan oloon.

--

Kuulemieni raporttien mukaan känkkäränkkänainen nähdään kyllä satunnaisesti hymy huulillaan. Tätä on lähteideni mukaan tapahtunut etenkin kaupan suklaa- tai siiderihyllyn edessä sekä jumppasalin pukuhuoneessa (hikisenä ja hengästyneenä).

Jatkan känkkäränkkänaisen edesottamuksista raportointia. Luultavasti hänet löytää lähiaikoina valahtaneena sohvalle ja käsi suklaakätköjä hamuillen.

Onko teillä havaintoja känkkäränkkänaisista ja mitä mieltä olette sellaisista?



keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Viikon ihmetyksiä

Järkytys:
Yhdysvaltojen vaalivoitto oli totaalinen järkytys. En edes pysty sanomaan mitään järkevää.

Ärsytys: 
Peffassani on jättimäinen finni tai joku!? Au, istuminen sattuu. Onko takapuoleni teini-iässä? (Sarjassamme noloja tunnustuksia...)

Kiukustus:
Olen ollut väsyksissä ja allapäin. Arki, pimeys ja kylmyys saavat otteen minusta ja puristavat mehut pois. Lähestyvä joulun aikakaan ei yhtään innosta - päin vastoin. 


Ilostus: 
Sain H&M:ssä erinomaista palvelua, kun etsin kosketusnäyttöhanskoja. Vaikka tunsin itseni pulimummoksi - päällä paksut toppahousut ja -takki, olemus jumpan jälkeen niljaisen hikinen ja kulahtanut - niin palvelu oli kerrassaan ruhtinaallista. Plussaa siitä, että maksun yhteydessä kysyttiin haluanko lahjoittaa euron Unisefille ja Syyrian lapsille. No ihan varmasti halusin! 

Ilostus nro 2: 
Suosikkimyyjäni soitti työasioissa. Hänellä on ehkä maailman ihanin ja seksikkäin ääni. Sellainen pehmeän möreä, joka tuudittaa turvalliseen ja lempeään olotilaan. Teki mieli sanoa, että kerrotko lisää siitä tuotteesta? Ja että anteeksi, on huono linja, toistatko tuon n. kymmenen kertaa. Ah ja oh! 

Nenännirpistys: 
Pyykkikone haisee kammottavalta. Kun käyttää enimmäkseen hajuttomia pyykkiaineita ja useimmiten pyörittää +40 asteen ohjelmia, niin koneeseen pesiytyy ällön homeniljainen haju. Täytynee laittaa sitruunahapot koneeseen ja 90-asteen ohjelma pyörimään. 

Huojennus:  
Pääsen tänään kampaajalle. Alankin näyttää kulahtaneelta töyhtöhyypältä (kaikella kunnioituksella töyhtöhyyppiä kohtaan). Pimeyden vastapainoksi ajattelin jotain väriä, jossa olisi ripaus lämpöä.
Kaiholla muuten ajattelen kaukaista nuoruuttani, kun olin hiusten suhteen rohkea ja minulla oli yhdessä vaiheessa aivan tuliautonpunaiset hiukset. Ne olivat todella makeat, mutta eivät ehkä enää sovinnaiseen keski-ikäisyyteeni sopivat :D 

tiistai 8. marraskuuta 2016

Ujoista lapsista

Valeäidin blogissa oli hieno kirjoitus: Ujo lapsi on fiksu. En osaa edes lisätä siihen mitään. Kiitos ujojen lasten puolustuksesta!

Niin monet kerrat olen joutunut lasteni kanssa vaivaannuttaviin tilanteisiin, joissa joku arvostelee tai nyrpistelee nenäänsä johtuen lapseni ujoudesta tai hitaasta lämpiämisestä. Varsinkin pienempänä pojat olivat toisinaan hyvinkin varautuneita uusissa tilanteissa. Kuopus on vieläkin se, joka lämpenee uusille ihmisille ja asioille todella hitaasti, jos ollenkaan. Siinä missä vilkkaammat lapset säntäävät uudessa kyläpaikassa roikkumaan verhoista, pomppimaan sohvilla ja tonkimaan keittiönkaapit, niin meidän poika pysyttelee lähelläni ja seurailee tilannetta hissukseen. Hän ryhtyy leikkeihin sitten, jos kokee olevansa jonkun kanssa samalla aaltopituudella.

Kuopus sai myös pari vuotta sitten täysin tyrmäävän arvion puheterapeutilta. (Kävimme tuolloin harjoittelemassa ääkkösiä ohjatusti.) Kyseinen ihminen oli minunkin mielestäni viileä, teennäinen ja etäinen. Ilmeisesti lapseni jakoi saman mielipiteen, sillä hän ei juurikaan suostunut kommunikoimaan puheterapiassa. Tästä puheterapeutti veti omat johtopäätöksensä ja lausunto oli niin karua luettavaa, että minua itketti ja raivostutti. Jos silloin olisi ollut enemmän voimavaroja, olisin vienyt jutun eteenpäin ja pyytänyt jotakuta arvioimaan ko. henkilön ammattitaitoa ja vähintäänkin vaatinut lausunnon poistamista heidän järjestelmistään. Hänen mukaansa poikamme olisi tarvinnut psykologin arviota ja lausunnosta oli tulkittavissa jotain sellaista, ettei pojalla olisi ollut riittävää ymmärrystä tai kognitiivisia taitoja.

Kaikki tuo vain siksi, ettei puheterapeutti kerta kaikkiaan osannut löytää tietä lapsen luo, vaan pelkkä terapeutin läsnäolo sai lapsen totaalisesti lukkoon. Ilmeisesti hänelle ei tullut mieleen, että kyseessä on ihan normaali poika (vähän herkkis sellainen), joka vain ei uskaltanut tai osannut kommunikoida terapeutin kanssa. Sitten lausunnosta tuli sellainen kuin tuli ja syy vieritettiin 4½-vuotiaan lapsen harteille sen sijaan, että terapeutti olisi todennut, ettei osannut kohdata tätä lasta tai löytää luontevaa puheyhteyttä. Meidän vanhempien kommentteja ja mielipidettä ei kuultu, vaan päädyttiin vain siihen, että poika on jotekin "viallinen". Aika kohtuutonta minusta.

Yksikään poikaamme päiväkodissa hoitanut henkilö ei ikinä vihjaissutkaan, että pojassa olisi mitään ns. vialla. Päin vastoin - he tiedostivat lapsen herkkyyden ja toimivat sen mukaan. Myöhemmin kävimme toisella puheterapeutilla, jonka kanssa poika puhua pulputteli iloisesti, eikä mistään kommunikointivajeesta näkynyt merkkiäkään. Tästä toisesta henkilöstä huokuikin aito läsnäolo, luontevuus ja lämpö.

Pistää vihaksi, kun edes kasvatus- tai terveysalan ammattilaiset eivät läheskään aina tunnista lasten erilaisia temperamentteja, herkkyyttä ja erilaisia tapoja reagoida tilanteissa. Ellen itse olisi tietoinen lasteni erityisherkkyydestä ja sen aiheuttamista - ihan luonnollisista! - reagointitavoista, niin olisin muiden ihmisten kommenttien perusteella saattanut erehtyä ajattelemaan, että lapsissani on jotain perustavanlaatuista vikaa. Neuvolamaailmassa seurataan ansiokkaasti kasvukäyriä ja äänteiden muodostumista ynnä muita käppyröitä, mutta ei osata kannustaa vanhempia tai lapsia löytämään omaa luontevaa tietään olla oma itsensä.

Mielestäni on aikuisen - ja etenkin lasten kanssa toimivan ammattilaisen - tehtävä luoda polku lapsen luo, eikä päinvastoin. Tai ainakin antaa sen henkisen polun syntyä omalla ajallaan ja tavallaan, eikä väkisin. Pakottamalla syntyy vain epäonnistumisen tunteita ja kierre, joka johtaa sosiaalisten tilanteiden arastelemiseen.

PS. Emme koskaan kyselleet psykologin mielipidettä, vaan heivasin ensimmäisen puheterapeutin lausunnon pitkälle komeron perukoille ja siellä pysyköönkin. Jos vielä tulee vastaan tilanne, jossa joku epäilee lapseni psyykkisiä tai mitä tahansa kykyjä, hän saa vastaansa kiukkuisen leijonaemon.


maanantai 7. marraskuuta 2016

Talvishokki

Kyllä on kuulkaas ihminen shokissa, kun yhtäkkiä pamahtaa ihan oikeat pakkaset päälle. Tällainen pakkanen ja kylmä viima saavat kaltaiseni vilukissan ihan pois tolaltaan. Harkitsen vakavasti ilmastopakolaiseksi ryhtymistä. Esim. Madeira tai Kap Verde voisivat olla ihan jees. Tai mikä tahansa paikka, jossa paistaa aurinko ja elohopea ei laske alle +20 asteen. 


Viikonloppuna kävin poikien kanssa Pokemon-kävelyllä, mutta siihen täytyy alkaa kehitellä jotain vippaskonsteja, ellei halua amputoituja sormia. Pojilla oli aiemmin käytössä neulesormikkaat, joista olin nerokkaasti napsaissut oikean etusormen kohdalle reiän, että pystyy näpyttelemään kännykkää. Nyt ei enää sekään onnistu pakkasten takia, joten pitänee lähteä ostoksille metsästämään kosketusnäyttökyniä. 

Olin muutenkin koko viikonlopun ihan vetämätön, pahantuulinen ja ryytynyt. Tuntuu, että maan vetovoima ja pimeys vetävät jonnekin syvyyksiin, eikä siihen auta suklaat, kirkasvalot eikä c-vitamiinit. Kroppakin on kerännyt yhtäkkiä pari-kolme ylimääräistä kiloa, ihan kuin puolustautuakseen maailmaa, kylmyyttä ja talvea vastaan. Housut alkavat ärsyttävästi kinnata ja pituisessani naisessa jo tuo muutaman kilon ylimääräinen paino tuntuu ja näkyy. Pöh sillekin. 

Lähden tankkaamaan lisää kahvia ja kuumaa teetä. Tai kehittelemään patenttia sivistyneen näköisille lämpövaatteille, joita voisi käyttää toimistossa. Vaihtoehtoisesti kehittelen pakosuunnitelman sinne jonnekin trooppisiin lämpötiloihin... 

Pitäkäähän itsenne lämpöisenä! ♥
Terkuin, vilukissa-Tuula 





tiistai 1. marraskuuta 2016

Maailman hassuin riita sekä mielikuvitusmatkailua

Kun huushollissa asuu kaksi poikaa, on koko ajan meneillään jotain. Paljon iloa, leikkejä ja yhteisiä juttuja, mutta myös sitä ikuista kinaamista, nuhjaamista ja painimista. Välillä koston kierre venyy siinä määrin pitkäksi ja otteet koviksi, että äidin tai isän pitää puuttua peliin ennen kuin kenelläkään on silmä mustana... (Että meninkin joskus opettamaan niille nyrkkeilytekniikoita, nimim. vuoden äiti ja sossun kotikäyntiä odotellessa :D )

Muutama päivä takaperin meillä käytiin varsin omituinen riita. Enpä olisi moista uskonut, ellen olisi nähnyt ja kuullut:D

Minä: Jaha, pitäisi siivota vessat. Hohhoijaa.
Esikoinen: Minä voin auttaa, saanko?
Minä: ... mykkänä hämmästyksestä ...
Kuopus: Eikun minäpäs haluan siivota! Saanko saanko?
Minä: ... vieläkin hämmästyneempi ...

Totean, että onhan meillä kaksi vessaa. Esikoinen saa pestä ensin, kun kerran kysyikin ekana. Tästä kuopus loukkaantui sydänjuuriaan myöden, kun tietenkin juuri hänen olisi pitänyt saada kunnia ensimmäisenä. Nauratti ihan hirveästi, mutta tietoisena kuopuksen omanarvontunnon haavoittuvaisuudesta pidin naurut sisälläni.

Sitten opastin kummankin pojan vuorollaan vessanpesun saloihin. Lopuksi kaikki olivat tyytyväisiä. Pojat puhkuivat ylpeyttä, kun kokivat tehneensä jotain supercoolia ja saivat kehuja hyvin hoidetusta hommasta. Minä olin ihmetyksestä ja sisäisestä naurusta ihan hykkyrällä.

Veikkaanpa kyllä, ettei tämä intohimoinen suhde vessanpesuun säily kovin kauaa.


Sitten siihen matkailuosuuteen. Kun ei ole mahiksia reissata maailmalla ihan oikeasti, niin reissaan tietokoneen ruudulla. Google mapsista vaan zoomaus johonkin kohteeseen, joka sillä hetkellä kutkuttaa mielikuvitusta. Sitten street view'lla surffausta ympäriinsä, mielikuvituksen laukkaamista ja ihastuneita huokauksia.

Tänään olen reissannut mm. Espanjan luoteiskolkilla, Skotlannissa ja Pohjois-Irlannissa. Jostain syystä jylhät merenrannat ja kumpuilevat aroniityt kiehtovat. Voi kun tuollaisille paikoille pääsisi joskus ihan oikeasti ♥

Terveisin, (vessan)siivoustyönjohtaja ja mielikuvitusmatkailija Tuula



kuvat: Google