keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Tunnelmia maalta

Ilmassa on lievää (tai ei niin lievääkään) syysväsymystä, aamuisia käynnistymisvaikeuksia, vastavirtaa, energian puutetta. Tekisi mieli mankua, että voisiko jo tulla kevät, mutta yritän vielä vähän pidätellä isointa kaipuuta. Oikeasti syksyssäkin on paljon hyvää: syksyiset värit, ihan omanlainen valo, riisuuntuvan luonnon kauneus, kynttilät.

Syksyisin tee ja kaakao ovat luksusta, varsinkin, jos lautasella on vaaleaa leipää ja sen päällä jotain "vanhanajan" makkaraa, gotleria tai balkania. Tulee kotoisa olo ja mielikuvia lapsuudesta. Ja sitten on se ihana kontrasti viileän ulkoilman ja kotoisan lämmön välillä, jolloin ulkoa kotiin tuleminen on kuin iso lämmin syleily.

Syksyssä on rujoa kauneutta, hiipumista, luopumista. Tummuutta ja syvyyttä. Jos kesä olisi huikentelevan iloinen kolme-neljäkymppinen energiapakkaus, niin syksy olisi reilusti keski-ikäinen, tummasävyistä viisautta omaava syväluotaava tyyppi. Sellainen, joka osaa luopua asioista silloin, kun on luopumisen aika.











Valoisaa syyskuun vikaa päivää!

tiistai 29. syyskuuta 2015

Aina ei voi onnistua

Tämä aamu ei alkanut ihan kuin Strömsössä. Klo 8 mennessä olin saanut jo tukun hermoromahduksia ja ragennut perheelle Big Time.

Syy 1: puhelin ei käynnistynyt.
Syy 2: puhelin oli tulikuuma.
Syy 3: takuukuittia ei löytynyt mistään.
Syy 4: väsytti ja veetutti muutenkin ihan tarpeeksi.
Syy 5: joku astia oli jossain väärässä paikassa.
Syy 6: vaatteetkin oli ihan tyhmät.
Syyt 7-10: kaikenlaista muuta väärää ja tyhmää.

Selfie tänä aamuna. 

Kaikki ihan päteviä syitä vetää kunnon itkupotkuraivarit melodramaattiseen tyyliin? Aikuismaista käytöstä? Hmm... Lopulta kaiken hermoromahtelun jälkeen pääsin lähtemään töihin, mutta pipoa kiristi siihen malliin, että töihin päästessä olikin jo aiheellista saada uusi hepuli, kun parkkipaikalla ei ollut yhtäkään vapaata ruutua. Mur.

Jossain vaiheessa hoksasin hengittää pari kertaa ja muistin: puhelimen takuukuitti on sähköpostissani, eikä siitä edes ole paperista kopiota. Joten kannatti myllätä aamukiireessä kaappeja ja manata kuin merimies... Ja puhelinkin käynnistyi, kun oli aikansa leikkinyt lämpöpatteria ja laitoin sen uudelleen lataukseen. (Juu, menen silti reklamoimaan liikkeeseen, ja siihen mennessä hengitän vielä toiset kaksi kertaa.)

Kahvimukillinen auttoi pahimpaan väsymykseen ja ne ihan tyhmät vaatteetkin oikeastaan nyt saavat luvan kelvata.

Episodin opetus? Ei ehkä mikään, mutta joskus voisi yrittää muistaa hengittää, laskea kymmeneen ja toistaa itselleen: "Tämä ei ole vakavaa. Tämä järjestyy kyllä." Ja ehkä voisi hankkia nyrkkeilysäkin, johon voisi purkaa pahimmat angstit sen sijaan, että urputtaa viattomille perheenjäsenille. Voisi myös iltaisin mennä ajoissa nukkumaan, jolloin ehkä ei väsyttäisi aamulla ihan niin paljon.

Vastaavan epidosin ehkäiseminen jatkossa: tänä iltana mahdollisimman rauhallista ja tekemätöntä aikaa. Suklaata, teekuppi ja kirja.

Tällaista täällä. Entä siellä?

kuva: https://www.pinterest.com/pin/535646949409427131/


maanantai 28. syyskuuta 2015

Viikonloppu ja liikutus

Viikonloppu oli mökkeilyä, leppoisuutta, ulkoilmaa. Saunomista, syvää unta ja muutamia viinilasillisia. Lukemista, puolukkametsää ja saaliin perkaamista. Taivaanrannan tuijottelua ja syksyisten tunnelmien fiilistelyä.

Ja oma episodinsa olivat kurkiaurat... Ensimmäisen näin, kun olin juuri asettunut hyvälle puolukkamättäälle. Kuulin niiden kaukaiset huudot, nostin katseeni taivaalle ja pian näin valtaisan suuren auran lipuvan yli maiseman. Kurkien huudot ja niiden eteneminen kohti etelää nostatti valtaisan liikutuksen. Kyyneleet poskillani, tunnemöykkyä nieleskellen ja suunnaton pakahduttava haikeus rinnassani katselin niiden juhlallista kulkuetta.

Sitten heti perään muutama pienempi aura. Ja myöhemmin yksi, joka oli noussut järven takaa lentoon. Pyörivät pitkän aikaa ympyränä taivaalla suurena massana, hakien muotoaan ja paikkaansa. En ollut koskaan nähnyt moista. Ja taas itkin. Vihdoin ne asettuivat auraan ja sinne menivät... Kohti etelää ylväästi ja määrätietoisesti.

Minä odotan ensi kevättä ja mökkikurkiemme jälleennäkemistä. Hyvää matkaa ja menkää turvallisesti!

Kännykkäräpsy ei tee oikeutta kurkiauran komeudelle, ja isoimmat aurat
tallentuivat vain mieleni sopukoihin... 

Myös ihana kultainen Soili kirjoitti taannoin lintujen syysmuutosta. Mitähän muuten siitäkin tulisi, jos me kaksi yhdessä katselisimme kurkiauroja. Olisiko sille kyyneltulvalle ja tunteiden määrälle loppua lainkaan? :)

Terveisin
liikuttuja, itkijänainen, tunteissa myllertäjä ja elämän ihmettelijä Tuula

perjantai 25. syyskuuta 2015

Perjantai-ilo

Viikko on ollut tavallista arkea ja vähän hurlumheitä. Menemisiä, tulemisia, viemisiä, tuomisia, hoidettavia asioita, lasten roudaamisia, sumplimisia siinä kuka vie kenet ja koska ja minne ja millä... Auton päivitys pari vuotta nuorempaan malliin ja hurja määrä muistilistoja kaikista asioista.

Eilen olin toista kertaa enneagrammikurssilla. Hurjan mielenkiintoista tietoa ja itsetuntemusta lisääviä juttuja. Vielä kun osaisi päättää mikä niistä yhdeksästä persoonallisuustyypistä olen...
 
Olen kaikesta vähän pää pyörällä ja epätahdissa. Onneksi edessä on armahtava viikonloppu. Iltapäivällä pakkaamme autoon viikonloppukamppeet ja hurautamme maalle. Viimeksi, kun olin mökillä, oli lämpötila melkein 20 astetta ja aurinko paistoi. Nyt on jo vähän toisenlaista. Mutta jos ulkona on kylmä, niin ainahan voi turvautua punaviinin lipittelyyn, suklaan syöntiin ja kirjan lukemiseen sisällä ;)  

Maaseutu, illalla nähdään!


Levollista viikonloppua!

torstai 24. syyskuuta 2015

Kohti pimeyttä

Syyspäiväntasaus tuli ja meni. Elämme nyt aikaa, jolloin pimeää on enemmän kuin valoisaa. Olen jo huomannut, että aamuisin on lähes ylitsepääsemättömän vaikeaa kammeta itsensä sängystä ylös - siihen joutuu käyttämään koko tahdonvoimansa ja sisunsa. Ja iltaisin hämärä tulee aiemmin. Vielä näkee ulkoilla lastenkin kanssa ennen iltatoimia, mutta auta armias sitä aikaa, kun talviaikaan siirtymisen jälkeen on pimeää melkein koko hereilläoloajan... Ei ei eiiii...!!


 
Vaikka olenkin tahtonainen sille päälle sattuessani, en ilmeisesti voi mitään näille leveyspiireille ja auringon asennolle suhteessa maahan. Joten yritän hyväksyä faktat jälleen kerran ja sopeutua tähän luonteeni vastaiseen hämäryyteen ja pimeyteen.

Vastalääkkeet:

  • Riittävästi ulkoilua ja liikuntaa. Pari kertaa viikossa työmatkapyöräilyä, iltalenkkejä ja lihaskuntojumppaa. (Salillekin pitäisi tsempata itsensä, oh dear...) 
  • D-vitamiinia 50-100 mikrogrammaa päivässä. 
  • Pari lusikallista hyvälaatuista kylmäpuristettua extra virgin -rypsiöljyä. Mielestäni halvin ja fiksuin konsti saada tarpeelliset omegat. (Maistuu hirveälle, noin sivumennen sanoen...)
  • Nukkumaan ajoissa. Tämä on mulle selkeästi iso haaste. Olen luonnostaan illanvirkku. 
  • Sopivassa määrin hemmottelua. Jos tekee hitokseen mieli suklaata, niin antaa mennä. Kevät sulattaa sen, minkä syksy tuo vyötärölle ;)  
  • Kirkkaat värit. Kuka muka pakottaa pukeutumaan mustaan ja harmaaseen? 
  • Pienet ilopilkut. Lukeminen, hyvät tv-ohjelmat, lasten kanssa ulkoilu, omat jutut jne. 
  • Kirkasvalolamppu. Kun vielä hivenen pimenee, kaivan sen kaapin perältä ja nautin aamiaisen sen loisteessa. 
  • Hymy. Vaikka miten suupielet yrittäisivät valahtaa kohti maan vetovoimaa, voi niitä lihasvoimalla (ja sillä tahdonvoimalla) vetää ylöspäin. Kas noin - tekohymy voi parhaassa tapauksessa muuttua ihan aidoksi :D  
Ja mielestäni on myös ihan sallittua haaveilla jo ensi keväästä ja kesästä. Miettiä mitä kesäkukkia laittaisi parvekkeelle, mitä haluaisi tehdä ja sitä rataa. Ekana tulee mieleen kirjan lukeminen lämpimässä auringonpaisteessa... ♥  

maanantai 21. syyskuuta 2015

Sydäntä lähellä

Omien rakkaiden läheisyys. Lasten suukot, heidän vallaton naurunsa ja uninen tuhina.
Miehen turvallinen halaus ja hellät sanat.
Lukemattomat siteet, jotka kietovat meidät yhteen.

Aamuinen usva kaiken yllä. Syksyinen kirpeys. Kesän muistot.


Luonnon kauneus ja värit.
Tuulen havina puissa, laineiden loiske, lintujen äänet.

Hiljaisuuden ja rauhan hetket.

Kodin tunnelma, rauha ja turva.
Vastaleivotun sämpylän lämpö, tuoksu ja maku.

Vilpittömistä ihmisistä huokuva aitous ja lämpö. Ystävän halaus. Merkitykselliset katseet.

Tarinat, tunnelmat, vivahteet. Sävyt, tulkinnat, pohdiskelu. Monitulkintaisuus.
Arvoituksellisuus, syvyys.

Läsnäolo. Rakkaus.



Mikä on sinun sydäntäsi lähellä?

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Syyspäiviä

Eilen vietin puoli päivää Ideaparkissa. Oh dear, inhoan sellaisia paikkoja... Ison kauppakeskuksen ihmisvilinä, tärykalvoja repivät kuulutukset, kaiken paljous, Funparkin metelissä odottelu (esikoinen oli kaverisynttäreillä) ja kaikki se hälinä saivat mieleni totaaliseen uupumustilaan. En vain kestä niin isoa aistiärsykkeiden tulvaa. Eilen illalla jokainen ääni ja kosketus sai aikaiseksi tunteen, että repeän atomeiksi. Tänään olen ollut pinna kireällä ja päänsärkyinen. Kaipaan pehmustettuun hiljaiseen koppiin...

Tänään kävin lasten kanssa rannalla, hengittelin raikasta ilmaa ja yritin saada aikaiseksi jonkinlaista mielenrauhaa. En ehkä onnistunut ihan täysin ja kooma jatkuu toistaiseksi... Tämä on näitä herkkyyden kääntöpuolia. Ei vain tahdo kestää monia sellaisia asioita, jotka eivät suurinta osaa ihmisistä tunnu hetkauttavan millään lailla.








Nykyään onneksi tiedän mistä on kysymys, kun uuvahdan näin totaalisesti. Ensi viikolla yritän rauhoittaa itselleni mahdollisimman paljon hiljaisia hetkiä. Yritän selviytyä jotenkin niistä menoista, jotka on jo sovittu, mutta muuten käperryn sisäänpäin kuin puolustautuva siili. Kääriydyn auki vasta sitten, kun tunnen, että jaksan. Perhe onneksi ymmärtää, että äiti on nyt vähän tällainen...

torstai 17. syyskuuta 2015

Kiitollisuus

Miten sen nyt sanoisi, etten kuulostaisi ärsyttävän hehkuttavalta. Tai ettei kukaan ajattelisi, että mitä se nyt siellä intoilee - vettäkin sataa, maan talous on kuralla ja talvikin jo kolkuttelee ovella. Että pitääkö sitä nyt tuolla lailla...! Sanoisinko sen sillä tavalla pehmeästi, suomalaisella vaatimattomalla tavalla: eipä tässä nyt ihmeempiä kuulu.
 
Suoraan sanottuna olen elämääni tällä hetkellä ihan mielettömän tyytyväinen, kiitollinen ja onnellinen kaikesta! (Tähän kohtaan vähän ilotulitusta, ruusukimppuja, vaaleanpunaisia sydämiä ja sitä rataa. Tai kohtaus Pinkin, Marikan ja Elisan tulevasta hottiakin hotimmasta tv-ohjelmasta, jossa he nuoleskelevat sormiaan pöydän alla. Minäkin itse asiassa nuoleskelen heidän sormiaan. Vai miten se nyt meni..? Ja liittyykö se edes tähän? No, anyway...)
 
Viimeisinä vuosina elämä on ollut matalalentoa, kriisejä, isoja muutoksia, uupumusta. Kaikenlaisia elämää mullistavia käänteitä, jotka ovat pistäneet käymään monta kertaa polvillaan ja pohjamudissa. Vielä viime kesäkin meni lievästi alavireisesti ja kadonnutta iloa ihmetellessä, vaikka olinkin jo vahvasti voiton puolella ja kiitollinen perheen yhteenpaluusta ja kaikesta hyvästä. Ehkä sielu ja mieli olivat vielä väsyksissä kaikista elämän käänteistä - sulattelivat pohjamutien elämänoppeja ja kaiken tarkoitusta.



Nyt sen sijaan tunnen vahvasti, että elämä hymyilee. Suorastaan hellittelee avokätisesti ja ojentaa parastaan. Tunnen olevani keskellä korkeapainetta ja elämän helleaaltoa. Olen saanut osakseni tasapainoa, hyvää tuulta, tyyneyttä ja onnellisuutta. Elämä on silti ihan tavallista arkea: töitä, lasten koulua ja tarhaa, kotitöitä, kaikenlaisia vastuksia, rahaongelmia, perheen toisen osapuolen työttömyyttä. Ihan normaalia elämää ylä- ja alamäkineen. Silti kumman täyteläistä ja hyvää.
  
Voisi sanoa, että olen onnellinen, koska olen kiitollinen. Ihan yhtä hyvin voisin märistä säästä, kumppanin työttömyydestä, rahan puuttumisesta ja vaikka mistä. Voisin mankua siitä, että maailma on ihan hullu, taloustilanne syvältä, ankeuttajatyypit ahdistavat minua ja moni asia mättää. Tai että työ on joskus varsin tylsää, eikä yhtään hehkeää. Mutta en märise, koska en tunne siihen tarvetta. Olen niin kiitollinen siitä, että minulla on työ, jääkaapissa ruokaa ja pään päällä katto. Olen sydän onnesta sykkyrällä, koska minulla on ihana perhe, maailman lutuisimmat lapset, hyvä mies ja rakkaita ystäviä. Töissäkin on joskus jopa varsin kivaa. Tuntuu, että juuri nyt olen oikealla paikalla universumissa. Elämä on tässä.
 
Ei, minulla ei ole aina helppoa ja joskus väsyttää, rasittaa ja ahdistaa. Saan ylimääräisiä sydämentykytyksiä arjessa ja joudun venyttämään penniä. Silti olen ihan varma, että kun kaikista viime vuosistakin avioeroineen ja lukuisine kriiseineen on selvitty, niin rahahuolet ja arjen organisointiongelmat ovat kevyemmän sarjan ongelmia. Sitä paitsi globaalissa mittakaavassa asiani ovat ihan todella hyvin. Pääpaino on siinä, että puutteiden sijaan näen sen mitä minulla on. Ja sanottakoon, että olen aina ollut lahjakas huomaamaan puutteet ja miinuspuolet, kadehtimaan ja tuntemaan, että asiat ovat hyvin aidan toisella puolen. Ks. vaikka aiempi postaus kateudesta.
 
Iso osa elämänlaadusta riippuu siitä kokeeko elämän olevan reilua vai epäreilua, oikeaa vai väärää. Kun arjessa opettelee kiittämään kaikista hyvistä asioista, kokemus oikeanlaisesta elämästä kasvaa. Ensin vähäsen, sitten pala palalta enemmän, kunnes huomaa, että sitä pursuaa ovista ja ikkunoista! Tänään olen ollut kiitollinen lasten aamusuukoista, miehen kokkaamasta ruuasta, vapaasta parkkiruudusta, töissä selvitetyistä keisseistä, tuulen havinasta puiden lehdissä, suklaasta, lähestyvästä viikonlopusta... Ja tadaa - elämä on superia! Minunlaistani, täyteläistä, hyvää.

Olen kiitollinen siitä kaikesta, mitä elämä on tuonut eteeni. Pohjamudista ja vastuksistakin, sillä ne ovat näyttäneet jotain oleellista, kuten sen, että tärkeimmät ihmiset pitivät kädestä koko ajan. Toiset hellittivät otteensa tai jatkoivat matkaansa, mutta ystävät näkivät pohjalle saakka. Ja huomenna aion mennä hyvillä mielin töihin, koska minulla on töitä. Ja koska edessä on viikonloppu ;)
 
PS. Varaan silti oikeuden märistä ja rypeä itsesäälissä, jos maitolasi kaatuu, tukka on huonosti, pms riipii sielua ja vaakasuora räntäsade viuhuu vasten kasvoja. Koska elämässä kaikki tunteet ovat sallittuja, ja varjot korostavat valojen kirkkautta.

tiistai 15. syyskuuta 2015

Vastaisku

Olen kyllästynyt ongelmiin, kriiseisihin ja valitukseen. Siihen, että pelätään, lietsotaan, käperrytään. Ei annettaisi kenellekään mistään mitään, ei oteta vastuuta ja ollaan kuin maailman ainoat ihmiset. Huokaus...
 
Minä haluaisin elää maailmassa, jossa olisi empatiaa, solidaarisuutta ja avarakatseisuutta. Maailmassa, jossa välittäisimme toisistamme. Niistäkin, joilla juuri nyt ei mene kovin hyvin. Ojentaisimme apua niille, jotka sitä tarvitsevat - ilman, että tarvitsisi riidellä siitä saako auttaa ja ketä. Olisimme valmiita luopumaan jostain, jotta talous saataisiin tasapainoon ja velkakierre katkeamaan. Emme sälyttäisi vastuuta aina jollekin muulle tai vinkuisi siitä, miten huonosti juuri minulla asiat ovat. Lopettaisimme kadehtimasta, piehtaroimasta omassa (keksityssä) kurjuudessa ja vellomasta vihassa muita kohtaan. Tajuaisimme, että vapauksien vastavoima on vastuu - aina.


Sanotaan, että muiden ihmisten elämänpolkuja voi ymmärtää vain siihen saakka, mihin itse on kulkenut. Pitää varmasti paikkansa. Jos on itse rypenyt pohjamudissa ja käynyt muutaman kerran polvillaan, ymmärtää varmasti helpommin niitä, joilla asiat eivät ole parhaalla mahdollisella mallilla. Mutta empatiakyvylläkin pääsee pitkälle. Jos sen sijaan puuttuu sekä elämänkokemusten tuoma nöyryys että empatia, voi tulos olla jotain kylmäävää... Mistä löytyisi rokotus, jolla voisi ehkäistä kylmäsydämisyyttä ja vihaisuutta?
 
Elämä täällä ei ole helppoa - lupasiko kukaan edes, että olisi? - mutta omilla asenteillamme voimme vaikuttaa niin paljon. Valitsemmeko valon vai varjon? Vihan vai rakkauden? Pelon vai toivon? Haluammeko levittää ympärillemme hyvää vai pahaa?

Sillä sitä mitä kylvämme, sitä myös korjaamme.



Tänäänkin toivon maailmalle ja kaikille sen ihmisille rauhaa, valoa ja toivoa. Haluan lähettää uskoa siihen, että kaikki menee hyvin ja asiat järjestyvät. Ihan varmasti järjestyvät ♥  En halua enkä suostu nyykertymään negatiivisuuteen, vaan haluan tulla ravituksi positiivisuudesta.

Pessimistisyyttä minulla riittää omastakin takaa, mutta kasvatan silti optimistisuutta. Vaikka sitten ihan piruuttani ;)


perjantai 11. syyskuuta 2015

Se aika vuodesta

Taas on se aika vuodesta! Kun myllätään vaatekaappeja, inventoidaan syysvaatteita, etsitään kadonneita sormikkaita ja pipoja. Kaikkea tarpeellista odottamaan kylmentyviä syyspäiviä. Minä tein viime viikonloppuna inventaarion poikien syysvarusteista ja  - tadaa! - kerrankin olen tasan tarkkaan selvillä siitä mitä on ja mitä puuttuu :)  Pääosin kaikkea löytyy, mutta muutamia puutteitakin on.



Klikkaa yllä olevaa videota, niin näet sen kokonaan :)

Lindexillä on aina kaikkea kivaa. Alla muutamia suosikkejani, joista tykkään tosi paljon. Minun ykköskriteereitäni lastenvaatteissa ovat kohtuullinen hinta, hyvä laatu ja kestävyys, kiva ulkonäkö ja helppo ostettavuus. Lindexin kohdalla nuo kaikki täyttyvät - lähin myymäläkin on parin kilometrin päässä käyttämieni päivittäistavarakauppojen vieressä  :)

Kuopukselle käytönnöllinen ja
pirteän näköinen haalari

Kumpparit
Nuo kahvat ovat huiput! Tahtoo!!

Piristysruiske syksyisiin päiviin:
ihanan pirteän värinen pipo.

Toiminnalliset ulkohousut

Kumpikin poika on vielä siinä iässä, että ulkona juostaan, kiipeillään ja painitaan. Vaatteilta vaaditaan paljon, sillä samaan aikaan niiden pitäisi olla kosteutta pitäviä, hengittäviä, lämmittäviä (muttei hiostavia), kestäviä ja joustavia. Äidiltä tulee plussapisteitä hyvästä säädettävyydestä (vetskarit, kumpparit, nappisäädöt) sekä helposta puhdistamisesta. Heijastimet ja taskut ovat tärkeitä myös. Mitä kylmempää on, sitä tärkeämpää on suojata selkä. Joten kuopukselle kokohaalarit ja esikoisellekin henkselimalliset housut ja riittävän pitkä takki. Niillä pysyvät syysflunssat ja vilustumiset loitolla (kopkop!).

Lasten vaatteiden, etenkin niiden ulkovarusteiden säilyttäminen onkin muuten sitten ihan oma lukunsa. Meillä ainakin on tilaa ihan liian vähän ja vaatteiden säilytys on kikkailua toisensa perään. Käsi ylös kenellä on parhaat konstit sen suhteen?  :)

Tämä postaus on tehty yhteistyössä Be On / AOL Platformsin kanssa.

tiistai 8. syyskuuta 2015

Terveisiä viltin alta ja hiusvinkki

Terveisiä sohvalta viltin alta ja kirjan ääreltä. Olen tänään kotona potemassa flunssaa. Onneksi on netti, teetä ja kirjapino. Nukuin myös kahden tunnin päiväunet ja olen vain ollut. Huomenna yritän taas tsempata töihin.


Viime aikoina ykköshiustuotteeni on ollut kookosöljy! Trendien aallonharjalla surffaajat ovat löytäneet tämän jo aikapäiviä sitten, mutta minä olenkin jälkijunassa köröttelijä ja hidas hämäläinen.
 
Itse käytän kookosöljyä sekä ennen pesua että pesun jälkeen. Ennen pesua levitän sitä hiuksiin ihan reilusti. Annan vaikuttaa 10-30 minuuttia ja pesen normaalisti. Tai pesun jälkeen sipaisen sitä kevyesti pyyhekuiviin/kuiviin hiuksiin, lähinnä pituuksiin.

Kookosöljy sopii etenkin kuiviin ja karheisiin hiuksiin. Omani ovat olleet kookosöljyllä käsittelyn jälkeen tuhat kertaa pehmeämmät ja vähemmän "karvaiset".

Plussaa on se, että samaista tuotetta voi käyttää vartalolle. Omani on luomua, eikä siten sisällä mitään ylimääräistä. Pieni miinus se, että väistämättä alkaa tehdä mieli Bounty-suklaapatukkaa ;) 

maanantai 7. syyskuuta 2015

Niin minä taas mieleni pahoitin

Maanantai ja vesisade, mikä mainio yhdistelmä. 
Mutta voi meitä suomalaisia... Olemme mielensäpahoittamisen luvattu maa. Ja maailmanmestareita mitä tulee siihen, kenellä menee kaikista kurjimmin. (No mulla tietenkin! Sun kärsimykset ei ole mitään siihen verrattuna, nih. Kerta!)
  
Kun poliitikot eivät tee mitään, siitä märistään. "Hyvähän niiden on puhua, että pakolaisia pitää auttaa, kun eivät itse tee mitään, prkl". Kun sitten poliitikko auttaa, sekään ei ole hyvä. "Hyvähän sen on auttaa, kun sillä on rahaa, prkl. Ja kohta se varmaan raiskataan, ja ihan oikein sille, nih!"
   
Sitten ovat nämä, jotka parissa viikossa ovat havahtuneet siihen, että herranjestas, kyllä emme ulkkiksia auta, kun kotimaassakin on avuntarvitsijoita. On vähäosasisia vanhuksia ja lapsia, vammaisia ja mitä näitä nyt olikaan (muisti pätkii, kun huomio menee pullamössön pupeltamiseen ja oluttölkkiä kohti ojentautumiseen). Kyllä niitä pitää ensisijaisesti auttaa!!
   
Että kyllä on kohta suomalaisella vähäosaisella ihmisellä asiat hyvin, kun isänmaalliset ihmiset heitä juoksevat kiireen vilkkaa auttamaan. (Tai sitten ei..?)
  
--
Minulle on aikalailla sama auttaako joku vai ei, ja ketä. Kunhan pidettäisi suu soukemmalla ja jätettäisiin pelon ja vihan lietsonta - se ei auta ketään, vähiten sitä lietsojaa itseään. Plussapisteitä niille, jotka lukevat muutakin kuin homma.foorumia. Ja erityisesti niille, jotka edes yrittävät auttaa, vaikka edes ihan vähän, ihan ketä vaan. Yritetään uskoa valoon, hyvyyteen ja ihmisyyteen, jooko ♥
    
Armanilla oli hyvä pointti. 

perjantai 4. syyskuuta 2015

Hauraita asioita

Niin paljon on olemassa haurasta, helposti särkyvää, varovasti käsiteltävää. Sellaista, että sen ajatteleminenkin saa sydämen sykkyrälle.



* Pienet vauvat. (Silti niissä on ihmeellistä lujuutta.)
* Koulumatkaansa taittavat pienet koululaiset. Voi kunpa saisivat kulkea rauhassa ja turvassa. Kunpa enkelinsiivet ulottuisivat riittävän pitkälle.
* Hennot vanhukset harmaahapsineen. Sellaiset, joiden katse on puoliksi tässä maailmassa, puoliksi jo jossain muualla.
* Lentämään opettelevat linnunpoikaset kesällä.
* Henkäyksenohuet perintöposliinikupit. Ajatus siitä, että niistä on juotu jo vuosikymmeniä sitten. Niitä raaskii käyttää vain aniharvoin.
* Lapsen luottamus. Sitä täytyy käsitellä kuin kallisarvoista aarretta.
* Pienet hiljaisuuden ja rauhan hetket.
* Kastepisarat heinänkorsissa.




torstai 3. syyskuuta 2015

Vähän = paljon

Olen kolmatta päivää mukana Johannan Minimoi-pelissä: blogi | facebook. Ihan loistava idea! Pelin idea on vähentää joka päivä turhaa tavaraa kotoa. Osallistua voi kahdella tavalla - vähentämällä joka päivä 2 tavaraa, tai siten, että ensimmäisenä päivänä vähentää yhden tavaran, toisena päivänä kaksi jne.

Mikään ei tietenkään estä vähentämästä enemmänkin. Itse osallistun vähentämällä (vähintään) 2 tavaraa joka päivä. Eiliseen iltaan mennessä oli kertynyt jo reilusti yli 10 turhaketta. Pyysin lapsetkin mukaan haasteeseen ja tsekkasimme lelukopasta sellaiset tavarat, joita pojat eivät enää käytä. Ko. lelut lähtevät eteenpäin SPR:lle, joka toimittaa ne eteenpäin pakolaisille. Suurin osa heistä on joutunut jättämään taakseen kaiken entisen, eikä heillä ole mitään - paitsi henkensä.

Se, mikä on minulle vähän, voi olla jollekin paljon ja tärkeää. Lelujen lisäksi laitan Spr:n kassiin muutamia lastenvaatteita. Minulla on suuri huoli niiden puolesta, joiden hätä on niin kovin loputon. Itse herään joka aamu omasta sängystäni, jääkaapissani on ruokaa, minulla on kaikki rakkaani lähelläni, eikä kukaan uhkaa henkeäni. En joudu pommitusten keskelle, kukaan ei uhkaa raiskata tai teurastaa raa'asti, ei tarvitse tehdä valintaa vaarallisen kumivenematkan tai kuoleman välillä. Saan tulla töihin ja lähettää lapseni kouluun ja tarhaan. Itselleni niin perusasioita, mutta eivät itsestäänselvyyksiä.

Auttakaa tekin. Pienikin apu merkitsee ja pienistä puroista syntyy suuria virtoja. ♥

Auttaa voi esim. lahjoittamalla itselleen sopivan summan tai vaikkapa laittamalla itselleen tarpeettomia tavaroita/vaatteita SPR:lle:

https://www.punainenristi.fi/lahjoita/syyrian-konflikti
https://www.unicef.fi/tue-tyotamme/tee-kertalahjoitus/
https://www.kirkonulkomaanapu.fi/l…/euroopan-pakolaiskriisi/ 


3 tapaa auttaa turvapaikanhakijoita 

tiistai 1. syyskuuta 2015

Ollako vai eikö olla (lyhyt- vai pitkätukkainen)

Jotkin asiat ovat ikuisia. Kuten tukkakriisi. Minulla on ollut pitkät hiukset, lyhyet hiukset ja kaikkea siltä väliltä. Historian saatossa tukkani on ollut melko blondi, paloautonpunainen, vaaleanruskea, tummanruskea, melkein musta. Ihan vähän vaan karrikoiden voisi sanoa, että olen kokeillut melkein kaikkea muuta paitsi rastaa ja kaljua.

Haastetta tuo se, että tukkani on taipuisa ja paksu, joten se vaatii runsasta kerrostamista ja muutakin suitsimista. Hiuslaatu on kuiva ja karhean kähärä, sellainen afgaaninvinttikoiramainen. Villiintyy totaalisesti jokaisesta tuulenhenkäyksestä ja kosteudesta. Vaatii runsaan valikoiman hiustenkesyttämiseen tarkoitettuja tuotteita.

-
1. Esikoista odottaessani kesällä 2008 look oli alla olevan kaltainen. Yksi suosikeistani. Ainoa miinus on se, että kyseinen look vaatii pitkällistä häärimistä suoristusraudan kanssa - mikä ei ole mahdollista arjessa. Etutukka oli kiva, ja sen suoristamisesta selviydyin silloinkin, kun muu osa hiuksista sai rehottaa villisti.
(Synnytin n. viikko tuon kuvan jälkeen ja taisin ilmeestä päätellen olla jo hieman hapoilla raskauden loppumetreillä.)


2. Äitienpäivänä 2009 tukka oli selvästi yli hartioiden ja parhaimmillaan näytti alla olevan kaltaiselta. Vaati kohtuullisen määrän kesyttämistä ollakseen noinkin sileä. Muutoin se lenteli, kähertyi ja sojotti miten itseään lystäsi. Silti yksi suosikeistani.
(Myös kuvassa olevan esikoisen hiuslook on muuttunut aika paljon sitten kuvan ottamisen.)


3. Keväällä 2012 kuvioissa oli mukana jo kuopus, ja tukkani oli puolipitkä. Vaati erittäin suuren repertuaarin kesyttämisaineita, suoristusrautaa ja satunnaisia kirosanoja pysyäkseen kuosissa.
(Kuvassa olen näköjään unohtanut meikata ripaustakaan, vaikka oli kuopuksen 2-v. synttärit. Mutta luotin siihen, että kuopus säteilee minunkin puolestani.)


4. Syksyllä 2012 tukka oli saanut vähän enemmän pituutta. Oli parhaimmillaan mukavan laineikas ja aistikas - voiko niin sanoa omasta tukastaan? Pahimmillaan ihan helvetillisen hankala sojotin. Kuvaa edelsi nuttura- ja sormilaineiden teko ja n. puoli purkkia hiuslakkaa.
(Älkää ikinä toivoko itsellenne luonnontaipuisaa ja paksua tukkaa - ette tiedä mitä se oikeasti tarkoittaa!)


5. Alkusyksystä 2013 kävin Anna-lehden muuttumisleikissä. Leikkaus oli nerokas, ehkä paras, joka minulla on koskaan ollut. Rakastin sitä, mutta omilla kotikulmilla kukaan ei osannut leikata samanlaista, vaikka raahasin mukana tätä kuvaa... sniif. (Voisko joku piffata mut Butik-kampaamoon Helsinkiin, Rikun käsittelyyn??)  Leikkaus sai tukkani laskeutumaan ja taipumaan nätisti, eikä se kähertynyt villiksi kuontaloksi, kuten se muutoin tekee. Olin kampauksessa todella kotonani.


6. Syksyllä 2014 tukka oli aikalailla superlyhyt. Tavallaan ihan kiva, mutta usein tunsin itseni rekkalesboksi. Ja hiukset olivat aina samalla lailla, vaikka miten yritin vääntää niitä eri suuntiin... Ei enää tätä!


7. Loppukesästä 2015 olin jo onnistunut kasvattamaan tukkaa näin paljon (aloitin kasvatuksen loppusyksyllä 2014). Parhaimmillaan se on ihan jees, mutta pahimmillaan ihan järkyttävä tätikampaus. Kasvatan silti sinnikkäästi, jos se vielä joskus olisi taas melko pitkä ja sen onnistuisi vaikkapa hyvällä tsägällä kerran vuodessa saamaan kesytetyksi ;)  Kuvassa en muuten ole käyttänyt mitään kiharrinta tms, vaan ainoastaan puristellut tukkaa käsilläni saadakseni kiharat esiin.


Taipuisuus on sekä siunaus että kirous, mutta enemmän olen tuon jälkimmäisen kannalla. Kadehdin kaikkia, joilla on sileä ja laskeutuva hiustyyppi.

Koska näen itseni vain omilla silmilläni, tiettyjen värittyneiden linssien läpi, kysynkin teiltä, arvon lukijat: mikä on teidän suosikkinne? (Pliis, älkää sanoko, että eka kuva, koska en vaan jaksa väkertää suoristusraudan kanssa...)

PS. Lähiaikoina kerron myös hyvän ja edullisen hiustenhoitovinkin niille, joiden hiuslaatu sattuu olemaan sama kuin minulla: kuivan kähärä koirankarvamalli.

PPS. Instassa ihan viimeisin, tämän päivän look.